Tarinoita eriskummallisesta saaresta

Alan jo perinpohjin kyllästyä hostelliasumiseen, täällä on ikävystyttävää ja kaipaan oikeata elämää, mihin sisältyisi työpaikka yhtä kuin tekemistä päivittäin ja siitä hyvästä saatu varallisuus ynnä oma asunto yhtä kuin mahdollisuus kuljeskella ympäriinsä ilman housuja jos niikseen tulisi. Tänään laitoin pari hakemusta muihinkin kuin suomenkielisiin työpaikkoihin, en elättele mitään turhan suuria toivoja niiden suhteen, mutta mistäs sitä ikinä tietää ja yrittänyttä ei laiteta ja niin edelleen.

Niin, päivät kuluu tietokoneella näpytellessä ja sähköposteja maanisesta tarkastellessa. Yritän olla tervehenkinen ja lähteä ulos käymään myös, mikä yleensä tarkoittaa museohengausta. Tänäänkin kävin Deaths Museumissa taikka Dead Zoossa piirtelemässä, ja oon aika tyytyväinen itseeni todetessani, että jonkinlaista kehitystä lienee tapahtunut. Uudemmat hätäiset sotkuluonnokset näyttää huomattavasti paremmilta kuin hätäiset sotkuluonnokset vaikka joulua edeltävältä ajalta. Oon tarttunut härkää sarvista ja harjoitellut sinnikkäästi eläinten päiden piirtämistä, varsinkin kissa- ja koira- ja hirviporopeuraeläinten. Se ei ole niin helppoa kuin äkkiseltään kuvittelis! Mikäs ikinä olis.

Viime perjantaina kävin ihmeellisessä kirjakaupassa, se oli kartanonkokoinen ja siellä oli kaikkea. Ostin Täydellisten naisten kolmannen tuotantokauden, jota oon innolla katsellut (niin tympäännyttäväksi koen tämän välivaiheen ennen asunnon saamista, joka voi tapahtua vasta, kun oon saanut työpaikan). Oon kulkenut kyseisen kirjakaupan ohi ennenkin, mutta jostain täysin mystillisestä syystä oon aina vaan missannut sen! Enkä usko, että milloinkaan tämän maailman aikana olisin sinne eksynyt, jollei mua olisi täsmällisesti ohjeistettu menemään sinne. Yhtä kaikki, siellä oli kokonaisen yläkerran verran käytettyjä kirjoja laidasta laitaan ja ihan kaikista mahdollisista aiheista. Paitsi kirjoja, siellä oli myös levyjä, leffoja ja tv-sarjojen tuotantokausia, voiks mitään muuta yks ihminen toivoakaan! Tuun vierailemaan siellä paljon. Paaaaaljon.

Yksi juttu, mikä mua kirjakaupoissa täällä on aina ihmetyttänyt mutta en ole ottanut ikinä kuitenkaan kunnolla selvää, on hyllyt, jotka on nimikoitu "Irish Interest" tai jotain vastaavaa. Minkähänsorttista kirjallisuutta se pitää sisällään? Fiksu ihminen tietysti yksinkertaisesti ryhtyis tuumasta toimeen ja menis vaikka katsomaan, millaisia kirjoja kyseisen otsikon alle on pinottu, mutta onhan tääkin aika jännittävää, miettiä itsekseen saamatta ikinä vastausta. Mutta että ollaanko täällä sitten siinä määrin kiinnostuneita Irlannista? Ei mun mielestä Suomessa kirjakaupoissa ole mitään vastaavia, ei mitään "Suomi-aiheinen kirjallisuus" -tyyppistä ja samaan hengenvetoon myönnetään kökkö käännös, tähän hätään ei vaan tullut yhtään ton parempaa mieleen. Eikö meitä suppeita suomalaisia sitten huvita lukea maastamme vai mistä on kyse!

Näitä riittää kyllä, hassuja juttuja, joihin oon syystä tai toisesta kiinnittänyt huomiota täällä. Yks semmoinen on, että tosi monessa (Tescon) ruoka-ainepurkissa tahi -paketissa on ilmoitus "Suitable for Vegetarians". Hyvä homma, etenkin kun kasvissyöjä olen itsekin, mutta jotkut jutut on kyllä aika ilmeisen passaavia vegeillekin ilman eri ilmoitusta, niin kuin hillot nyt vaikka. Omnom, vadelmahilloa, ja sopii kasvissyöjillekin!

Sit on vielä irlantilaiset talot tai mitkä lie asuimistot. En tiedä, onko niissä mitään, mikä ei ihmetyttäis mua, en edes tiedä mistä päivittelyn aloittaisin! Ensinnäkin rappukäytävät, kaikissa rappukäytävissä joissa oon käynyt, on ollut joku ihme kokolattiamatto, eivätkä ne edes näytä rappukäytäviltä, minkä tähden on hassua käyttää tota nimitystä niistä, mutta menköön paremman puutteessa. Ne on kuin jonkun vanhan naisen talon ala-aula, ja yläkerrassa odottaa plyysit, kristallikruunut ja loputtomat huonekasvit niiden pikku kukkatolppien päällä.

Nyt on kun on rappukäytävät käsitelty, päästään sisään itse asuntoon, jossa kovin usein kokolattiamatto jatkuu jatkumistaan. Yks valtaisa epäkohta on kuivauskaappien puuttuminen, se nyt on pelkästään järjetöntä! Kuivauskaapit on käteviä, yksinkertaisella tavalla elämää suuresti helpottavia keksintöjä, miksei niitä ole täällä tai oikeammin muotoiltuna, miksei niitä ole kaikkialla? En oo aivan varma tästä seuraavasta, mutta vaikuttais siltä, että laseja on yks kappale per ikkuna. Helpottaa kyllä ikkunoiden pesua, yks lasi molemmilta puolin sen sijaan, että kuurais kaks lasia molemmilta puolin eli kokonaiset neljä puolta. Onks Suomessa niin kylmä, että tarvitaan kaks ikkunalasia? Onks täällä niin lämmin, ettei tarvitse vaivautua?

Ovathan noi edellämainitut seikat tulleet tässä tutuksi jo koko lailla, mutta en vaan voi lakata ihmettelemästä niitä. Lasketaankohan tää kulttuurishokiksi nyt sitten? Missäköhän vaiheessa kuivauskaappien puute alkaa vaikuttaa ihan normaalilta asialta? Oonkohan Suomeen mennessäni sitten yhtä hämmästynyt kuivauskaapeista kuin oon nyt niiden puutteesta?

Tutustuin lauantaina myös vähän irlantilaisen television ihmeelliseen maailmaan. Oikeastaan se, mikä mua samanaikaisesti tyrmistytti ja huvitti mitä suurimmassa mahdollisessa määrin, oli brittiläistä perua, mutta irlantilaisesta televisiosta se kumminkin tuli. Take Me Out! Mikä ihmeellinen ohjelmaformaatti! Siinä laumalle tyttöjä pienissä ja kiiltävissä vaatteissa ja pienen kerrostalon korkuisissa jalkineissa esitellään sinkkumies ("single man, reveal yourself!"), joka tulee näyttävästi alas hissillä ja sen itse valitsema taustamusiikki soi ja tytöt ovat innoissaan ja sitten se mies kertooo itsestään, siitä näytetään esittelyvideo, se saattaa tehdä temppujakin jos sattuu olemaan tosi hyvä esimerkiks juoksumatolla pinkomisessa. Niillä tytöillä on jokaisella oma semmonen valojuttu, jonka laittavat pois päältä kun ei enää kiinnosta, ja loppujen lopuks se mies valkkaa yhden tytöistä lähtemään treffeille. Se oli niin kammottavaa katseltavaa, että oon aivan haltioissani. Sanomattakin selvää, että ne tytöt letkauttelevat pikkutuhmia tosihauskoja kommentteja joka väliin ja näyttävät ihan tehtaassa valmistetuilta. Irkkuversion samasta ohjelmasta näin kanssa, mutta se oli vaan laimeampi toisen luokan versio. En edes haluu ajatella, miten surullinen Suomen versio olis tosta häkellyttävästä tv-spektaakkelista!

Niinnomitäsmuuta. Pari uutta orastavaa mahdollisuutta töidensaantiin, nyt olis vaan pidettävä kieli keskellä suuta ja varsinkin sitten siinä tapauksessa, jos pääsisin peräti haastatteluun.

Niitä näitä, viikon verran

Jopas on ensimmäinen viikko Dublinissa vierähtänyt! En oo hirveästi saanut aikaan edistystä mitä työnhakuun tulee, mutta kiitos uuden tuttavuuden ja sitä kautta saatujen neuvojen avulla mun CV saattais vihdoinkin näyttää siltä miltä pitääkin, juhuu! Lisäksi sain perjantaina haettua itselleni irkkunumeron, vihdoin ja viimein, se kävi paljon sukkelammin kuin kuvittelin ja voin vaan todeta, että pitäis lopettaa kaikki epämääräinen nynnyily johon eittämättä oon luontaisesti taipuvainen, mutta semmoinen peli ei vaan voi vedellä.

Oon siis tutustunut vähän uusiin ihmisiin, mitä en olis uskonut tapahtuvaksi, mutta yhtä kaikki näin on käynyt ja lauantaisen lappu otsassa -pelin jäljiltä mulla on edelleen punoittava maalarinteippisuikaleen muotoinen läikkä otsassa. Otsatukat hyvät puolet: piilottaa mahdolliset kummalllisuudet otsassa eikä kulmakarvojen nyppimisenkään kanssa ole niin tarkkaa. Kukaan kumminkaan näe, vaikka ne vähän kasvaiskin yhteen.

Oon paitsi lähetellyt työhakemuksia, luuhannut pubeissa ja museohengannut ja käynyt kävelyillä. Minä joka kävelen vain jos on pakko ja erittäin vastentahtoisesti, oon lähtenyt ulos ilman täsmällistä päämäärää, kuunnellut musiikkia ja tassutellut pitkin ja poikin Dublinin katuja - jos ihan tarkkoja ollaan, niin oon aika tiiviisti pysynyt keskustassa ja joen eteläpuolella. Mutta vallan vapaaehtoisesti!

Löysin raejuustoa täältä! Viime kerralla en löytänyt sitä mistään, nyt sitä yhtäkkiä sitten onkin, mutta ensimmäisen kerran kun Tescon raejuustoa maistoin, niin ei se kyllä hyvää ollut. Söin kumminkin, ostin lisää ja nyt voi olla, että oon repsahtanut oikeen kunnolla. Mutta 300 gramman purkki maksaa 85 senttiä, Suomessa sata grammaa vähemmän maksaa melkein euron enemmän. Piti harkita uudestaan maitotuotteiden käyttöä, ihan huomaamatta en oo niitä edes tullut ostaneeksi, mutta nyt on ongelma ton raejuuston kanssa. Joku vois keksiä soijaraejuuston? No hyi, se nyt takuuvarmasti olis pahaa. En oo unohtanut sitä erhettä, jonka tein ostaessani sitä juustontapaista ei-juustoa, hyhhyh.

Nyt kun tässä Temple Barin ytimessä sijaitsen ja väistämättä sitä kuljen edestakaisin ja ristiinrastiin, niin en jää paitsi minkäänlaisista aktiviteeteistä, joita täällä harrastetaan. Lauantaina oli oikein lava pystytetty, kaikkialla parveili joukkioita samanlaisissa puvuissa, ne olivat varmaan jotakin yhdentoista ja kolmentoista välillä, suurin osa tyttöjä. Niin, siellä lavalla sitten tanssivat sitä kammottavaa irlantilaista rivitanssia, mikään ei oo niin karmivaa kuin se! En voi sille mitään, tulee vaan automaattinen paniikkireaktio moisesta, se näyttää niin luonnottomalta. Ei oo sanoja kuvaamaan, kuinka hirvittävää se on.

Toinen, vähemmän karmiva esitys oli sunnuntaina ja se sisälsi säkkipillinsoittoa. Siinä kilteissänsä soittelivat, royal jotain jotain olivat nimeltään, ja sitten niillä oli jotain keppejä, joissa oli tupsut ja niitä heiluttelivat. Jostain syystä tuli mieleen se, kuinka Suomen Turku julistaa joulurauhan ja sielläkin on se soittokunta äänessä. Äitini olis varmaan ollut niistä ihan innoissaan, niistä säkkipilliläisistä.

Temple Barin yössäkin tullut käytyä, perjantaina eksyin johonkin klubille tai mihin lie yökerhomaiseen parin brittitytön kanssa samasta huoneesta ja kun ne kysyivät, tahdonko lähteä mukaan parille, en osannut aavistaa minne päädyn (muistutti jollain tavalla Fredan Tivolia). Ne olivat mukavia tyttöjä, mutta vähän liian turhamaisia mulle, ne esimerkiks kävivät häkellyttävän pitkän keskustelun, pitäiskö laittaa korot vai ei, ja tulivat siihen tulokseen että ei, mutta jos kaikilla muillakin on, niin ne tulevat takaisin vaihtamaan kenkiä. Itse en ole kaikkina päivinä edes vaivautunut kampaamaan hiuksiani ja pitänyt samaa villapaitaa nyt viikon päivät enkä aio luopua siitä, koska se on lämmin ja mukava ja helppo ratkaisu joka toimii joka päivä yhtä hyvin! Totisesti sen neljän euron väärti, jonka siitä kirppiksellä maksoin.

Yks juttu vielä: kerroinko feissareista? Noloa jos kirjoitin niistä jo, en muista, en varmaan? Niitä nyt kumminkin on ihan joka puolella ja ne käyvät aina mun kimppuuni. Ensimmäinen ihmiskontakti koko Dublinissa oli mikäs muu kuin Amnestyn feissari, joka syöksyi mun luokse sinä silmänräpäyksenä, kun astuin ulos bussista O'Connell Streetillä. Niitä vaan on täällä joka kulmassa ja korttelissa, ja koska haluan olla ystävällinen, jään aina niiden kanssa jutustelemaan ja nyt tää on mennyt niin pitkälle, että tiedän pari nimeltä jo.

Hootana muuten että mua ärsyttää yks työnhakusivusto, toplanguagejobs.ie, muuten se on tosi hyvä, mutta oon perjantaista saakka yrittänyt ladata mun uutta CV:tä sinne. En oo onnistunut. Mitä helvettiä, mistä kenkä nyt muka puristaa, jumalauta, ei oikein työnhaku etene tällä tavalla, ei etene ei! Onks se toi sivusto, mun kone vai kenties onneton wifi jonka tähden mikään ei onnistu? Miks tää on aina tätä sähkölaitteiden kanssa?

Tykkään mun uudesta puhelimesta, siinä on kammera! Valitettavasti oon yhtä onneton kuvaaja kuin ennenkin.

Uuden ajanlaskun toinen päivä

Nonni, toinen päivä Dublinissa ja huomattavasti hilpeämpi kuin ensimmäinen, eilen tais väsymys olla eniten äänessä. Kävin aamulla The Hugh Lanessa, pari teosta oli vaihtanut paikkaa ja jokunen uusi ilmestynyt. Haluisin tietää millä logiikalla, etenkin ne siirretyt teokset: ykskin oli eri salissa, ja vanhan sijainnin kohdalla kyltti: "Artwork temporarily removed." Ookoo. Siellä oli yksi tosi hämmentävä teos, oletettavasti Michael Farrellin Madonna Irlanda or The Very First Real Irish Political Picture, kaverit olivat jättäneet ilmoittamatta tekijän tai sitten se informaatio oli mun näkökentän ulkopuolella ja olin näin ollen pakotettu turvautumaan Googleen.

Herttileeris se oli hämmentävä, se teos! Tykkäsin maalaustyylistä, se oli jännä yhdistelmä abstraktimmanpuoleista ja sitten taas realistisempaa maalaustapaa, sävyjen vaihtelu oli semmoista liukuvärjätyn näköistä. En oo mikään liukuvärjäyksen suuri ihailija, mutta nimenomaan tässä eri tyylien yhdistelmäsä se oli aika mielenkiintoinen. Väreissä kanssa oli aika erikoista yhdistelyä: murrettuja, maanläheisiä värejä ja sitten jotain kirkasta vaaleansinistä. En tiedä, jos tutustuisin paremmin Irlannin nationalistisiin symboleihin, niin löytyisköhän värivalinnoillekin jokin merkitys, spekulointia asiasta tietämättömänä!

En kauhean hyvin tunne Irlannin historiaa ja poliittista menneisyyttä, joten en oikein osaa sen poliittisuudesta sanoa mitään. Siinä sädekehällä varustettu nuori alaston kuolleenvärinen, harmahtava ja kalsea, neitoparka lojuu vatsallaan divaanintapaisella tai millä lie sängyllä, siinä lattialla on kaikensorttista abstraktia sälää, muun muassa kirjanen, johon on raapustettu aakkosia. Sitten yläkulmasta kurkkaa miehenpää, sivuprofiili, tupakka suupielessä roikkuen. Kiinnitin huomiota myös semmoiseen seikkaan, että tämän vaatteettoman böönan takamus punoitti huomattavasti. En aio sanoa enempää.

Natural History Museumissa myös kävin piirtelemässä ehkä puolentoista tunnin verran. Siellä jos missä tuli sellainen olo, etten olis missään Suomessa käynytkään! Siellä kaikki oli piirulleen niin kuin ennen jouluakin, jopa se ystävällinen henkilökunnan edustaja, joka aina tarjosi mulle niitä kokoontaitettavia tuoleja, kun istuin lattialla ymmärtämättömänä siitä seikasta, että niitä tuoleja olis vino pino yhdessä nurkassa. Mutta mikä voittajaolo mulla olikaan, kun marssin päättäväisesti portaat ylös (yläkerrasta tykkään jostain syystä enemmän kuin alakerrasta - mut ehkä vaihtelun vuoksi voisin kumminkin keskittyä alakertaan, siellä on enemmän irlantilaisia elikoita ja yläkerrassa taas eksotiikkaa Afrikasta ja Australiasta), nappasin itselleni tuolin ja istahdin puuman viereen. Ostin pari tussia innostuneena vierailusta Suomen eläintieteelliseen museoon, jossa toverini kehotti mua hylkäämän lyijykynän ainoana välineenä. Se oli hyvä neuvo, niin kuin useimmat sen neuvot ovat. Ei pidä kumminkaan kehua liikaa tai se ylpistyy tätä lukiessaan.

Totean kolmannen kerran yhden päivän aikana, ettei Reissumies ei ole koskaan maistunut näin hyvältä. Otin yhden paketin mukaani, ja ankaralla säännöstelyllä saan sen riittämään ylihuomiseen saakka. Taitaa olla hyvää just sen tähden, että torstain jälkeen se on enää etäinen mutta lämmin muisto. Salmiakkia on neljän pussin verran ja yks levy Fazeria, joista Panttereita oon syönyt puolikkaan pussillisen. Oon semmoinen ahmattipossu ja perso nimenomaisesti salmiakille ja suklaalle, että noi ei kauaa kestä. Kyllähän edelliselläkin Irlannin-vierailulla pärjäsin, pärjään nytkin, vaan onko elämä ilman salmiakkia elämisen arvoista? Pitäisikö alkaa maahantuoda salmiakkia?

Uudenlaiset olosuhteet pakottavat mut etsimään äkkiä ystäviä itselleni: mulla on hartiat niin jumissa, että ihme jos pystyn olkapäitäni liikuttamaan. Tarvitsen jonkun hieromaan niitä.

Hiya, Dublin!

Nnnyt ei oo ollut mikään paras mahdollinen päivä, vaikka luulin, että Dubliniin paluu olis riemujuhlaa. No, ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista. Yks työpaikka, vieläpä ihan kelvolliselta vaikuttava, meni sivu suun ja oon väsynyt kuin mikä, hyvä jos kahden tunnin verran sain unta viime yönä. Muistin taas, että oon täällä yksin ja ymmärsin, että mun on tehtävä radikaaleja liikkeitä, jottei tästä reissusta tule samanlaista kuin edellisestä. Ei siinä mitään, edellinen reissu oli jos ei aivan kaikin niin monin puolin ainakin vallan erinomainen, mutta en halua elää loputtomiin tätä epämääräistä turistielämää hostellissa yksinäni. Tosin keskittymiskyvyttömänä henkilönä samanaikaisesti paitsi kun kirjoittelen tätä hölynpölyäni, katselin sivusilmällä työpaikkoja, ja bongasin yhden, jossa ei kerta kaikkiaan mitään kokemusta taideta vaatia. Siinä rytäkässä sitten elämänhaluni palasikin; kai niitä paikkoja sitten kumminkin on tarjolla!

Selvisin kunnialla Helsinki-Vantaalta Dubliniin, rinkkakin seuras perässä! Jostain syystä on aina kamalan vainoharhainen sen suhteen, tuleeko ruumassa menevät matkatavarat samaan paikkaan kuin minä. Olis jotenkin niin tyypillistä, etteivät, ja kauhulla odotan vaan sitä päivää, kun niin käy. Yks syy lisää matkustaa vaan käsimatkatavaroiden kanssa, jos mahdollista! Nyt ei kyllä ollut, kyllä mä täällä pari kuukautta ainakin tuun viettämään, vaikken mitään töitä saiskaan. Sit saattais alkaa tehdä tiukkaa.

Lentokentistä sen verran, että miten ihmeessä mulla on aina kauimmaisin portti kaikista? Murphyn laki? Kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen? Sitä jotenkin väsyneenä ja matkarasittuneena - äärimmäinen puolentoista tunnin matka Helsingistä Kööpenhaminaan - toivois, että kun joutuu jatkolentämään ja kaikkea, että koneen vaihto edes kävisi helposti. Ei ikinä. Mikä lie siihen syynä, mut sama asia varmaan aiheuttaa sen, että mun matkalaukku tulee sinne rullalle aina tyyliin viimeisenä, niin että saan sydän syrjällään miettiä, onko kulloinenkin hetki juuri se, jolloin se kapsäkki sitten katoaa teille tietymättömille.

Hostelli vaikuttaa ihan kohtuulliselta, mitä nyt kammottavan sokkeloinen. Etsin huonettani varmaan viistoista minuuttia tästä labyrintista ja toivon syvästi, ettei mikään lehahda täällä liekkeihin, mä en meinaan ulos täältä löytäis niin millään. Dublin taas, Dublin on mitä sen muistinkin olevan. Pari uuden näköistä puljua on ilmestynyt ja tietöitäkin näytetään tekevän, mutta mistä hyvänsä on muutaman viikon poissa, niin johan jokin yksityiskohta edes ehtii muuttua. National Galleryssa käväisin, kun kaupunkia kävin vilkuilemassa, ja voisin vaikka vannoa, että siellä oli ensinnäkin joitain töitä, joita ei ennen joulua ollut, ja aivan varmaksikin voin yhden tai kaks todeta!

Kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä varmaan nyt kysyttäis, mutta oon aika huono kummassakin. Päivä kerrallaan ja silleen, karhun elämää, the bear necessities! Tää on niin tyypillistä mulle flipata tällä tavalla kokonaisvaltaisesti, kun en viikossa eli käytännössä viidessä arkipäivässä löytänyt itselleni töitä. Way to go!

Ja arvatkaa mitä kaverit. Oon ihan keskellä Temple Baria, ja voisin samannimiseen pubiin tohon viiden askelman päähän mennä juomaan tuopillisen Guinnessia paluuni kunniaksi!

Nopanheitoksi menee

Viimeinen päivä! Viimeinen päivä! Tavarat alkaa olla kasassa, oon siivonnut väliaikaisen nukkumaympäristöni (nooo, melkein) ja kuuden tunnin päästä pitäis alkaa heräillä, kun täsmällisen suunnitelman mukaan äitini aikaa kello viideltä - tarkoittaa oikeasti kello viideltä -  pitäis istua autossa ja alkaa matka kohti Vantaata, jota ristiinrastiin oon viimeiset pari vuotta tätä ennen suhannut. Mulla on Nuuskamuikkusen reppua muistuttava rinkka, isäni ostanut sen kuulopuheiden mukaan kolmisenkymmentä vuotta sitten ja pari käsimatkatavaralaukkua. Irlantiin päästyäni koko maallinen omaisuuteni tulee olemaan taas mukanakanniskeltavaa.

Yleisfiilis on aika haikea. En mistään hinnasta jättäisi lähtemättä, mutta tässä nyt kumminkin ollaan koko lailla tyhjän päälle syöksymässä, missä perhe ja ystävät ovat satojen kilometrien päässä. On Skype ja Facebook ja sähköposti ja puhelinkin, mutta ei se sama asia ole. Mut mikä ei tapa, vahvistaa, ja tällaisen yksinäisen seikkailun jos minkä pitäis karaista. Kävin eräitten ystävättärieni kanssa koomisen keskustelun, jossa vinguin alkuun peloistani, entä jos en saa töitä entä jos en saa kavereita, ja sitten tulin esittäneeksi seuraavanlaisen kysymyksen: "Mut voittekste kertoo mulle jotain käytännön neuvoja, kuinka olla normaali?" Vastauksena toimi ensin syvä hiljaisuus, jonka rikkoi varovasti alkavat mutta eksponentiaalisesti kasvavat nauruntyrskähdykset. Joku kysyi, naurettiinko siinä varmasti samalle asialle, ja muut vakuuttelivat asian olevan niin. Kysyin kuitenkin varmemmaksi vakuudeksi, mille naurettiinko, kai tässä nyt oli harvinaisen hauskaa se, että kumpaakaan kyseisistä tyttäristä ei voinut parhaalla tahdollakaan kuvailla normaaliksi ja sille tosiaan kaikki hekottivatkin. Eikä tässä ole kyse mistään tarinaavärittävästä liioittelusta, ne ovat oikeasti yhteiskunnan silmissä ja valtavirran mittapuulla kaikenkaikkiaan kummallisia, hävyttömiä, outoja, epätavallisia, hullujakin jopa. Keskustelu päättyi: "Mä olin ihan varma että Iida naurais jollekin eri jutulle."



Oli vähän tietoteknisiä ongelmia viime perjantaina. En tiedä olinko painanut jotain nappulaa uudessa puhelimessani vai mistä oli kyse, mutta en pystynyt soittamaan sillä. Punainen valo vilkkui kulmassa ja aina kun yritin soittaa, näytölle tuli teksti "Mobiiliverkko ei käytössä". Tämä episodi jatkui miltei koko iltapäivän, ja niin kauan kuin mulla ei ollut asiaa kenellekään, en jaksanut huolestua.

Luonnollisesti yleisen vastamäkisyyden ollessa hallitseva tunnelma koko päivän ajan, tilanne oli seuraavanlainen: tänään oli viimeinen mahdollinen päivä hoitaa yks asia pankin kanssa, ja niinpä iltapäivällä sitten raahauduin ulos talosta toimittamaan tätä asiaa. Pääsin pankkiin asti ja mulle valkeni, että se oli menossa tunnin päästä kiinni, olin unohtanut sen yhden ainoan paperin kotiin, joka mun piti pankkiin viedä ja en ollut kykenevä soittamaan kenellekään. Pikkukaupungissani julkinen liikenne on enemmän kuin satunnaista eikä kysymykseen tullut kävellä kotiin ja takaisin, liian vaivalloista eikä aika olis moiseen patikointiin edes riittänyt.

Rajasin puhelimen toimimattomuuden syyt joko puhelimesta tai liittymästä johtuviin häiriötekijöihin, ja päätin mennä Elisan liikkeeseen vinkumaan asiasta, koska niiltä olin puhelimen ostanut, eikä tässä kyläpahasessa taida edes olla Soneran liikettä, jonka liittymä mulla on. Uumoilin, että vika saattais olla käyttäjälähtöistä, joten vuoronumero kätösessä odotin palvelua siinä puljussa ja samaan aikaan yritin löytää asetuksista jotain kohtaa, jonka avulla saisin ongelmani omatoimisesti korjattua. Semmoinen sitten löytyikin, onneksi, koska olin valmistautunut jo räyhäämään: "Miksi te myitte mulle kelvottoman luurin jolla ei voi edes soittaa?!"

Soitin veljelleni, kun se puhelin sitten vihdoin suostui toimimaan, ja se sitten toi mulle sen penteleen paperin ja sain kiikutettua sen pankkiin. Siellä yritin olla hauska, en menestynyt siinä pyrkimyksessä. Sen sijaan että olisin toimittanut asiani ilman tarpeetonta avautumista tuntemattomalle pankkivirkailijalle, niin kuin normaali-ihminen varmaan olisi tehnyt, kerroin laveasti olevani lähdössä ulkomaille ja lisäsin siihen pakoilevani poliisia. Pankkisedän ilme ei värähtänyt tuumaakaan, se oli aikamoinen kivikasvo.



Niin, jostain syystä oon viime päivinä kokenut, että elämä on pelkkää vastamäkeä. Yhdessä vaiheessa jopa taisin epäillä, että karma on todellinen voima, ja oon tehnyt hirveitä asioita edellisessä elämässä, kun nykyinen ei tunnu luonnistuvan niin millään. Sitten olinkin jo joutua perimmäisten kysymysten äärelle: Mitä järkeä missään elämässä on? Tuleeko tämä olemaan tätä lopun ikääni? Jouduin vallan muistuttamaan itseäni siitä, että korkeammista voimista toisin sanoen Sattumasta (un coup de dés jamais n'abolira le hasard) huolimatta jokainen on vastuussa omista tekemisistään ja oman elämänsä ohjaksissa. Välillä se tuppaa unohtumaan, kun saamattomuudessaan päätyy itsesääliin kieriskelemään. "Kaikki on pelkkää vastamäkeä, mikään ei onnistu ja mä en edes tunne varpaitani!" Pakkanenkin hei.

Ei elämä oo pelkkää vastamäkeä, jollei siitä tee sellaista. Elämä voi olla myös leppoisaa myötämäkeä; piirtelyä Natural History Museumissa, hengailua The Hugh Lanessa ja (kuviteltuja) keskusteluja James Joycen, Vladimirien Nabokov ja Majakovski kanssa. Mähän oon ihan itse tän vastamäen muovaillut; ei mulla ole hätäpäivää, mutta jo etukäteen murehdin, jos pitääkin palata kotiin, jos en löydä Dublinista töitä ja juoksen ulos rahasta. Aikaisemmin pelkäsin yksinäisyyttä ja kilttien silmien ja ystävällisten sielujen puutetta; nyt pelkään sitä, että joutuisin palaamaan kotiin elämään uudestaan entistä ankeaa, mitätöntä elämääni kassaneitinä, pullanpaistajana ja karkkitätinä. Kuka vois ihmismielen aivoituksia ymmärtää!

Karvaista naista kutittaa

Työnhaku mahdollisesti etenee. Ymmärsin (paria hakemusta liian myöhään kenties), ettei CV:n suomalainen malli ihan välttämättä riitäkään - noi Irlannissa jostain syystä haluavat lukea täsmällisesti mitä kaikkea työpaikalla on tullut tehtyä, ei riitä vain, että listaa, missä sitä oikein on oltu. Selvä homma, minäpä muistelen! Taisin jollekin kehaista oikein ääneen, ettei CV:ni ole koskaan näyttänyt niin ammattimaiselta kuin nyt kun oon sitä päivitellyt - versio 2.0 englanninkielisestä CV:stäni on siitäkin ehompi, tehokkaampi ja kattavampi, niin kattava kuin miksi sen saa parilla hassulla työpaikalla ja lukiokoulutuksella.

Työnhaku kyllä edistyis vauhdikkaammin, jollen tämän tästä hairahtuisi Facebookiin, 9gagiin tai katselemaan irkkukämppiä Dublinista. Asuntojakin vois olla huomattavasti innostavampaa siinä vaiheessa katsella, kun olis joku työpaikka tiedossa. Mut ei, oon oma itseni eli epäjärjestelmällisyyden multihuipentuma, hieno juttu.

Taidan olla vähän toivoton. Mulla on tuntikausia ollut kannettava sylissä ja viissataa välilehteä auki, mutta mitä myöhemmäksi kello on tikittänyt, sitä paremmin oon kyennyt työasiain hoitoon keskittymään. Oon yöeläjä, siitä ei pääse mihinkään millään. Tosin alkaa jo vähän väsyttää, voi olla, että pääsen jo kahden aikaan nukkumaan tänään, mikä on huikeeta edistystä niihin aamuöihin, kun oon puoli kuuden aikaan todennut, että vois olla aika yrittää nukkua.

Oonkohan tehnyt mitään merkittävää viimeisen viikkoni puolivälin kunniaksi? Yökyläily kummipojan luona oli hauskaa, kirppispöytäni varaus loppui ja sain aika kivasti matkarahaa siitä, vaikka onkin epähienoa ja moukkamaista julkisesti puhua raha-asioista (näin mut on kasvatettu, se on yks harvoista asioista, joista ymmärrän vaieta). Kävin Hyvingellä yhtä ystävätärtä tapaamassa, käytiin Raxissa syömässä - joo, hävettää tunnustaa - enkä ookaan kyennyt syömään kuin vähän pannaria sen tänä päivänä sen lisäksi.

Viime perjantaina kävin hakemassa vähän ehostusta pariin tatuointiini, ja nyt mua kutittaa jalasta vallan vietävästi. Tää on tavattoman tuskaista, kun ei voi kuin läpsiä sitä (ja minähän oon sitä pohjetta läiminyt oikein olkain takaa), mutta se on aika laiha apu. Tekis mieli ottaa vaan joku kunnon työkalu ja antaumuksella rapsuttaa. En muuten otsikon karvaisella naisella viitannut itseeni, vaikka onhan se osittain totta, mulle nimittäin aina talvisin kasvaa turkki. Se kuva, joka siinä pohkeessa kutinaa aiheuttaa, on yhdestä Alphonse Muchan teoksesta yksityiskohta, niitä sen naisia, ehkä kauneimpia maailmassa on minun mielipiteeni.

Dublin on enää yhden viikonlopun päässä! Jännittää! Sain töitä eli en, mutta ainakin oon Dublinissa! Sit vielä elämän piristykseks yks aika hurjan hyvä laulu, jota oon suurella harrastuksella viime aikoina kuunnellut (Glasgow samassa saarten läjässä kuin Dublinkin!).

 

Tj 6

Nonnniii. Oon istunut heräämisestäni lähtien koneella naputtelemassa työhakemuksia ja vähän muutakin, hyvä kun oon saanut vaatteet päälleni. (Suihkussa kävin sentään ja pistin tukkapehkooni eilen ostamaani Freemanin papaijan- ja mangonhajuista hoitoainetta, se tuoksuu niin hyvältä, että haluisin syödä mun hiuksia.) Tällä hetkellä oon saanut kokonaiset kolme (3) työhakemusta lähetettyä, tätä aikaansaamisen riemujuhlaa! On kaks muutakin paikkaa vielä, joihin tarkoitus olisi tältä istumalta saada hakemus laadittua. Nyt pidän tämmöistä luovaa taukoa, työnhaku käy työstä.

Yllättävän hyvin oon onnistunut soveltamaan aikaisempaa, aika suppeaa ja yksipuolista, työkokemustani. Oon myös iloisesti yllättynyt siitä, että mun työkokemus ei kuitenkaan niin suppeaa olekaan, tai ainakin oon saanut uskottavasti väännettyä siitä monenmoisia tarinoita. Kaks vuotta ja vähän päälle kirjoitusten jälkeisestä kesästä alkaen ruokakaupassa onkin muovailtavissa melko monensorttiseksi. Ainakaan siinä en valehtele, kun kerron, että asiakaspalvelukokemusta löytyy, ja tiedän ruoasta yhtä jos toista!

Haaveilen edelleen kovasti kouluunpääsystä, mutta en tiedä, milloin sekin onnistuu. En tiedä, menikö tän kevään haku mönkään tässä maastamuutossa ja siihen liittyvissä huomiota vaativissa seikoissa. Enkä tiedä sitäkään, minne sitä oikein pitäis hakea, Helsinkiin, Dubliniin, molempiin? Mullahan piti olla ihan selvät sävelet, mutta tää ei nyt ihan siltä vaikutakaan. Oon niin ailahtelevainen.

Varasinpa hostellinkin ensimmäiseksi viikoksi! Järjettömältä kuulostaa, muutan noin vaan muille maille, eikä mulla ole sitä mitään tai ketään odottamassa. Paitsi nyt hostelli, se pari euroa hintavampi kuin ne pari aikaisempaa, jossa olin, joten odotukset ovat korkealla. Luulen, että tulin siihen tulokseen, että fiksuinta olis ensin hankkia työpaikka ja sitten vasta asunto, etenkin kun voi olla, etten mitään asuntoa edes saa, ennen kuin mulla on työpaikka. Paitsi tietysti jos joku tositosi hyvä onnenpotku kohdalleni osuu, niin aion kyllä ottaa semmoisesta ihmeestä kaiken irti.

Pakkaamisen kanssa on vielä vähän niin ja näin, mutta enköhän mä senkin suhteen piakkoin ryhdistäydy. On pari muutakin asiaa vielä, jotka pitäisi hoitaa, niin kuin vakuutus, mutta kyllähän tässä on koko viikko vielä aikaa.

Tänään meen kummipoikani ja sen äidin luokse yökylään. En olekaan tehnyt oikeaoppisia yökyläilyjä aikoihin, sellaisia, joissa etukäteen tietää että jää jonnekin yöksi ja ymmärtää pakata yöpaidan ja hammasharjan mukaan ja aamulla ei tarvitse miettiä, miten pääsee takaisin kotiin tai edes hostellille. Onpa aika erikoisentuntuista tämä tämmöinen ennalta suunniteltu elämä! Hyvä jos edes muistan, minkämoista se oikein onkaan.

En vecka till!

Huuui, viikko lähtöön! Eilen aamulla herätessäni kunnolla ymmärsin, että ei tässä montaa päivää enää lähtöön ole, ja sekös jos mikä osaakin olla pelottavaa. Siellä kun olen, mun ainoa tukipylvääni valitettavasti on minä itse, ja mä en ole aivan varma, uskallanko luottaa jättää itseni itseni haltuun. Olihan järjettömästi muotoiltu, mutta mä tulen olemaan siellä ypöyksin. Piste. Sille ei voi mitään. Piste. On lopetettava neiteily ja muistettava, että nyt saamme juuri sitä, mitä tilasimme. Piste. Näin kiellän itseltäni kaikki jänistämiseen ja muuhun perumiseen johtavat ajatukset. Tätähän nimenomaan halusin, tässä se nyt on, huonoine ja hyvine puolineen. Ensimmäistä kertaa taidan ymmärtää, että helppoa tämä ei tule olemaan. Voisinpa vain piirrustella ja maalailla ja kirjoitella kaiket päivät, elämä olis niin simppeliä!

Lauantaina olin tovereiden, vanhojen ja uusien, kanssa ulkona, kaupungissa ihan. En usko, että enää eksyn sinne päin, keskustaan ja Kallioon, niinpä lauantaina taisin jättää jonkinsorttisia henkilökohtaisia hyvästejä Helsingille. Olipahan tavattoman hauska ilta kyllä, mitä semmosista pienistä kuin että vedentulo lakkas jo suhteellisen alkuvaiheessa iloista illanviettoamme. Oli just niitä iltoja, kun ei edes pitänyt lähteä mihinkään, ja sitten kun kumminkin saa itsensä ulos talosta ja liikkeelle, niin olikin hauskinta lähimuistiin!

Kävin tänään hakemassa työ- ja lukiotodistusten käännökset, nyt olis sitten edessä se varsinaisen työnhaun aloittaminen, ja jo nyt, kellon ollessa puoli kymmenen, tiedän, että tästä tulee pitkä ja uneton yö täynnä epätoivoa, epäuskoa ja lopulta toivottavasti kuitenkin edes jonkinasteista asiassa etenemistä. Meinaan jos Kelan väki päättääkin jättää mut työttömyyskorvauksetta, se olisi sitten monenmonta pykälää huonompi juttu ja työpaikka olis saatava mitä pikimmiten. Mutta tässä uskoa koettelevassa tilanteessa ei auta kuin pysytellä toiveikkaana.

Tein taas kirppislöytöjä, onnekseni kirppispöytäni varaus loppuu keskiiikkona ja mulla ei ole enää syytä ravata siellä päivittäin (järjestelemässä sitä pöytääni nimittäin). Löysin pari kappaletta paitoja, kaks ja kaks puol euroa, eikä siitä oo kuin kaksi päivää, kun edellisen kerran ostin topin ja paidan. Mutta saa loppua nyt, eihän mulla ole edes housuja noin monille paidoille! Sitä paitsi voin ottaa mukaani vain rajallisen määrän tavaraa, ja tällä kertaa valinta on tehtävä viisaasti ja harkiten. Ylimääräiset hatut jäävät vanhempieni hoitoon, ja kirjat myös on jätettävä. En tiedä, pystynkö tekemään kylmäverisesti ja -päisesti tällaisia suuria päätöksiä.

Oon jatkanut kirjaston levyhyllyjen penkomista, viime kerralla nappasin mukaani Palefacen Maan tapa -levyn. Veljeni tutustutti mun Palefacen aikaansaannoksiin aikaa sitten, vuosi tai kaks, ja toteankin vaan, että tässäpä eri oiva kaveri! (Kuunnelkaa ja arvatkaa, miks oon just tätä alla taitavasti linkitettyä - en oo mikään tietotekniikkaihme, vaikka niin tulen työhakemuksissa väittämään - biisiä kuunnellut viime päivinä!)

Laiska, mahdollisesti myös tyhmä ja saamaton

Maksoin hootanasti rahaa työ- ja koulutodistusten kääntämisestä, se kirpas todella syvästi mutta jostain syystä lohdutti ajatella, etten oo neljään kuukauteen tehnyt oikeita töitä, hehhehhee. En oo ihan varma mikä tossa on lohdullista, ehkä se, että en oo sitä rahaa vähään aikaan tiennannutkaan, siihen nähden mun rahat ovat riittäneet yllättävän pitkälle ja jäljelläkin on vielä jokunen markka. Tässä on nyt noita kulunkeja muutenkin, ostin eilen uuden puhelimen esimerkiks. Ei olis ollut pakko, mutta ajattelin päivittää vanhan simpukka-Samsungini tässä lähdön kynnyksellä uudempaan. Toi uus puhelin on niin monilla lisäominaisuuksilla höystetty, että tuntuu kummalliselta lähettää sellaisesta monitoimisesta vehkeestä tekstareita tai soittaa. Senhän nyt tekee mikä tahansa puhelin, mutta voi pojat, toi uus osaa navigoida! Oliskohan eksyilyn ajat nyt vihdoin ohi uuden mullistavan vallankumoustekniikan myötä? Kudoin sille muuten pussukankin, eikä äiti auttanut paljon ollenkaan. Lopputulos on kyllä erehtymättömästi sen näköinenkin.

Tän viikon aikana... en oo tehnyt mitään mainitsemisen arvoista. Nukkunut pitkään, tutustunut uuden puhelimeni ihmeisiin, käynyt kahveella tyttöjen kanssa. Olisin "tyttöjen" tilalla halunnut käyttää jotain sentapaista iskevää ilmausta kuin fellas, lads tai mates, mutta suomen kielestä sellaista ei löydy. Ymmärrän kyllä, että varmaan pääsääntöisesti noita leppoisia nimityksiä käytetään miespuolisista henkilöistä ja nyt kuitenkin kyse tyttökavereistani, mutta "pojat" ei millään muotoa riitä vastineeks vaikka nyt tuolle "mate"-nimitykselle. Miten sen edes voi kääntää? Kuoma? Tarkemmin ajateltuna ei yhtään hassumpi sana, kuoma, vanha kuoma. Kävin siis kahveella kuomien kanssa! (Toimiiko?)

Kirppiksellä kävin menestyksekkäästi ensi kertaa aikoihin! Löysin just sellaisen neuletakin, jota oon haeskellut, ja kaksin kappalein peräti. Sit ostin kanssa Guy de Maupassantin novellikokoelman. En oo kyseisen ranskiksen teoksia lukenut aiemmin, nimi vaan oli sen verran tuttu, että ostin opuksen. Sitä paitsi se yks euro, jonka se maksoi, ei edes mun taloutta horjuta pahemmin - mikään ei enää tunnu missään ton uuden puhelimen ja käännöslaskun jälkeen. Niin, kirjoista sen verran, että luin Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan uudestaan, vitsi että osaa olla hyvä kirja!, ja sen jälkeen aloitin Harper Leen Kuin surmaisi satakielen. Mistä lie johtuu, mutta mikä tahansa amerikkalainen nostaa mun niskavillat automaattisesti varautuneen epäilevään asentoon, mutta toi on hyvää luettavaa, mielenkiintoista. Eivät kaikki amerikkalaiset ole idiootteja, mutta sitä ei aina tahdo uskoa, kun uutisia lukee tai ylipäänsä tarkastelee niiden yhteiskuntarakennetta. Täältä kaukaa pohjoisen hyvinvointivaltiosta on hyvä arvostella ja huudella mielipiteitä, mutta herran tähden, ainakaan mä en esitä niitä ohjusten kera. Tuli mieleen tämmöinen umpihölmö analogia, mutta tää on oikeesti mietityttänyt mua aika lailla. Eikös Spiderman oo amerikkalaista perua, taitaa olla. No niin, olisiko ollut sen Peter Parkerin setä, joka muistutti, että suuri voima tuo mukanaan suuren vastuun. Yhdysvallat on yks vaikutusvaltaisimmista valtioista maailmassa ellei vallankin numero ykkönen, mutta kantavatko ne vastuun tekosistaan? Eivät mun nähdäkseni riittämiin, jos saan sanoa. Mut Kuin surmaisi satakielen vaikuttaa oikeen hyvältä teokselta, se tais olla se, mitä piti sanomani eikä mikään päätön höpinä Spidermanista. Luoja nähköön kumminkin, amerikkalainen viihdeteollisuus on täynnä suuria, eeppisiä sankartarinoita, mutta ilmeisesti ihmismielen todellinen uljaus onkin nimenomaan sitä sitten, viihdettä.

Lähtö lähestyy ja minä vain vetelehdin tekemättä paljon mitään. En oikein tiedä, kuinka hyödyllistä on tässä vaiheessa lähetellä kiinnostuneita viestejä vapaista asunnoista, enhän mä kuitenkaan vielä puoleentoista viikkoon niitä pääse katsomaan, siinä ajassa ne ehtivät mennä jo aika moneen kertaan. Oon ehkä liian huoleton, mutta kyllä noita vapaita asuntoja ja yksittäisiä makuuhuoneita näyttäis olevan ihan riittämiin, joten enköhän mä jotakin tule löytämään. Eikä vähän aikaa hostellissakaan mikään maailman kauhein asia olis. Hostellissa on ihan kivaa, ilmaista aamupalaa, koska en menis sellaiseen, jossa sitä ei olis tarjolla. Tiettyjen asioiden suhteen en suostu tinkimään, aamupala on yks niistä, se on pyhä.

Niin ja sanomattakin selvää, että tää työpaikka-asia on yhtä epävarma kuin mitä pysyvän asuintilan löytämiseen tulee. Niin kuin jo aiemmin tuumiskelin, en oo hyvään hetkeen oikeissa töissä ollut, enkä tiedä, kuinka enää osaan semmoisiin ryhtyä. Ei huvittais yhtään, ei vieläkään, vaikka oon aina luullut, etten kestäis hetkeäkään työttömänä. Luulin, että kaipaisin tekemistä ja että ilman sitä joutuisin täysin retuperälle, tukka hapsottais ja hiki haisis, mutta nähtävästi ei. Olosuhteet ovat viime aikoina pakottaneet mut miettimään tulevaisuuttani, kuten varmasti ymmärrätte ilman eri sanomistakin, ja alan vakuuttua entistä enemmän siitä, että parhaiten voisin harjoittaa sellaista ammattia, jossa voisin itse ensinnäkin määrätä työaikani ja -paikkani sekä toteuttaa luovuuttani ynnä koetella itseni ja yhteiskunnan rajoja. Siinä voi sitten itse kukin miettiä, minkämoista työtä halajan (en voi myöntää sitä ääneen, koska se on niin hupsua). No hitto vieköön, myönnetään sitten, haluisin ryhtyä kuvataiteilijaks ja kirjoittajaks ja vaikka mikskä muuksi, en haluu tavallisiin oikeisiin töihin. Taidan olla vähän tämmönen outo välinputoaja. En oo aivan varma, olisinko tarpeeks taitava ja ehkä vielä enemmän kärsivällinen mihinkään itsenäiseen taiteelliseen työhön, mutta vielä vähemmän musta on mihinkään 9-17-toimistoon. Siellä välissä sitten kärvistelen, kun oon liian huono kiipeämään kavutakseni sieltä välistä pois.

Tj 14

Tasan kahden viikon kuluttua tästä nimenomaisesta hetkestä laskien oon ollut Dublinissa jo kymmenen tuntia. Tai kahdeksan, aikaero hämmentää mua suuresti näissä laskelmissani, mutta yhtä kaikki tasan kahden viikon kuluttua matkaan takaisin Dubliniin. Kalenteri alkaa tän viikon kohdalta näyttää jo aika täydeltä, tiedossa junamatkailua etelään Vantaalle ja pohjoiseen Hyvinkäälle ja tietysti perjantaina sitten kohokohtana tatuointien uudelleenväritysaika. Niitä on kolmin kappalein ja uusin tulokas pohkeessa kaipaa vähän lisää mustetta. Onneks tatuoijani on yks vanhimmista ystävistäni, tai oikeastaanhan se meni just toisinpäin: yks vanhimmista ystävistäni ryhtyi tatuoijaks, luonnollisesti tarjouduin harjoituskappaleeksi ja itse asiassa näinä aikoina vietämmekin ensimmäisen tatskani vuosipäivää.

Oon yrittänyt tuttaviltani tivata mielipiteitä tästä blogintyngästä ja siinä syssyssä mulle valkeni, että oon kirjoittanut tänne aika henkilökohtaisiakin asioita. Ei sillä varmaan liiemmin väliä ole, koska taidan itse olla innokkain lukijani, mutta yllätyin, kun tajusin asiain todellisen laidan. En mä kirjoittaessani ole mieltänyt mitään erityisen henkilökohtaiseksi (viittaa vahvasti estottomuuteen ja itsesensuurin täydelliseen puutteeseen, mistä on muitakin todisteita koppakaupalla), en ole kirjoittanut tänne mitään, mitä en voisi kertoa muutenkin kenen tahansa kysyessä. Onkse outoa? Olenksmä outo?

Ylipäätään pitäis varmaan vähän suunnitella tarkemmin, mistä kaikesta aion kirjoittaa. Johan siitä vaatii selkeys, johdonmukaisuus ja ymmärrettävyyskin, ja ne jos mitkä ovat jaloja ja tavoittelun arvoisia hyveitä. Oon vain niin onnettoman ailahtelevainen ja epäjärjestelmällinen persoona, että vaikka onnistuisinkin jonkinlaisen painopisteen tälle kaikelle sepittelylle laatimaan, en silti pysyisi siinä, koska mun mieli muuttuisi kuitenkin heti seuraavana päivänä. Täten tulen jatkamaan entistä epäjohdonmukaista linjaani, joskin valitusta ja vikinää vois vähän vähentää, niin ja monimutkaista jaarittelua, jolla ei ole päätä sen enempää kuin häntää tai muita jäseniäkään, mutta jota teen suurella sydämellä ja harrastuksella, mulla voi olla joku syndrooma.

Yritän kaikin keinoin piristää ikävystyttävää tekstipaljoutta, kuvia siis! Mun kamera ei ole mikään kovin kummoinen enkä kuvaajana voi luonnehtia itseäni yhtään paremmaksi, mutta tässä nyt olis kumminkin pari otosta lempparipaikoistani ja muusta sävähdyttävästä Dublinissa!

Natural History Museum

Francis Baconin studio, The Hugh Lane, ah sotkua

Samuel Beckett Bridge

Eräästä Howthin kylästä Dublinin ulkopuolella, aika symppistä

 

Trinity College sisäpihalta käsin ja turistin näkökulmasta

Ha'penny Bridge, lempparisiltani kaikkien siltain joukosta ja Dublinissa niitä jokunen on

Temple Barist!

Satumainen lauantai

Tässä piskuisessa kylässä ei tapahdu mitään mainitsemisen arvoista. Lentolipun sentään varasin, juhuu, 21. tammikuuta, se on kahden viikon päästä tämän viikonlopun jälkeisestä maanantaista, kun hyppään koneeseen ja karistan Suomen lumet jaloistani taas toviksi. Vaikka hermostuttaa käytännön asioiden puolesta, en voi kuin ajatella että väliäkö silläkään, kunhan Dubliniin pääsen. Onhan tosta byrokraattisesta suosta jotenkin melottava läpi ja työpaikkakin sitten aikanaan olis enemmän kuin vain passeli vaihtoehto, mutta Dublinissa kaikki on toisin, paremmin. Ihmiset on rentoja, säätila leppeä, yhdistelmä Muumilaaksoa, Mikä-mikä-maata ja Kontua. Vierailikohan Phileas Fogg maailmanympärysmatkallaan Dublinissa? En muista.

Löysin yhden potentiaalisen huoneen itselleni ja laitoin viestiäkin sen tiimoilta, seurauksena musta on tullut hullu kuin mikä ja yli-innokas, tarkistan sähköpostini tämän tästä. Tämän tästä tässä yhteydessä tarkoittaa vartin välein, jos muutenkin oon koneella, ja koska haluan tarkistella sähköpostiani koko ajan, oon melkein koko ajan koneella kotonaoloaikanani. Olis vaan terveellistä lähteä ulos niin kuin normaali-ihmiset varmaan tekevät näin lauantai-iltaisin, mutta ei, minäpä se odotan sähköpostia kotosalla. En edes saa mitään mielekästä ja järjellistä aikaiseksi; mittailen hiuksieni pituutta (ne näköjään kasvavat sittenkin), katson Frendejä ties kuinka monennen kerran uudestaan (aivan sama mistä kaudesta alkaa katsoa, oon nähnyt ne kaikki kuitenkin noin kolkytviis kertaa) ja syön. Sekin yks murheenkryyni, syöminen, mun suhtautuminen siihen on ollut vähän kieroutunutta niin kauan kuin muistan, toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän. Yhtä kaikki oon tainnut viime aikoina syödä liikaa, en hirveesti vaa'alla käy mutta vähän oon lihonut. Viime keväänä tai niillä main taisin jonkun kilon lihoa, sitten ne katosivat ja nyt ovat taas paikalla. Kaikkein pahinta on, kun tunnen sen fyysisesti, askel on hitaampi ja painavampi ja jään helpommin oviaukkoihin kiinni.

Monenmoiset seikat aiheuttaa melkomoista päänvaivaa ja huolestuneisuutta, käytännön järjestelyt etupäässä. Aina kun ahdistus uhkaa tehdä tuloa, muistutan itseäni siitä, että syteen taikka saveen, ainakin olen sytinen ja savinen Dublinissa ja se on jo aivan eri asia. Oon katsonut itselleni ensimmäisen majapaikan, ihan uus hostelli tällä kertaa, kokeilunhalua!, ja jos se on kelvollinen, voisin tehdä siitä päämajani kunnes löydän oikean asunnon. Hostellista toiseen ravaaminen on rasittavaa hommaa, helpompi olla liikkumatta jos ei aivan välttämätön pakko ole - niin, ja palataanko kappalejaossa yks taaksepäin, kun päivittelin lihomistani.

Oon yrittänyt keskittyä enemmän kirjoittamiseeni, toiveikkaasti uskon, että saattaisin pystyä parempaankin kuin mitä oon tähän mennessä tuherrellut, mutta esimerkiksi tää teksti ei järin suuresti ylläpidä sitä toivoa. Oon kirjoittanut vuosikausia, päiväkirjaa ainakin jollen muuta, se pitää mut järjissäni. On pakko jäsennellä ajatuksia, yrittää ymmärtää, millä kummallisilla syy-yhteyksillä liittää asioita omassa mielessään toisiinsa, jos asioita aikoo jakaa esimerkiksi ulkopuolisille kuulijoille. On kiinnostavaa tutkiskella sosiaalista viestintää ja kanssakäymistä, mutta mulle se tutkiskelu on aina oppimislähtökohtaista, mä kun olen vähän tällainen nolo kömpelys. Kirjoittaminen taas kiehtoo ihan eri tavalla, kirjoittaminen ja lukeminen, jo sen tähden, että koko monimutkainen yhteiskuntarakenne, jonka hellässä huomassa elämme, sai alkunsa, kun kirjoitustaito kehittyi. Miettikää, mikä ihmeellinen voima kirjallisuudella on, diktaattorit ja paavi, tekis melkein mieli rinnastaa ne toisiinsa ja vähän ehkä teenkin niin, ovat pistäneet maailman sivu pannaan koko joukon kirjallisuutta kun ovat pelänneet, mitä niiden epäoikeutetulle valta-asemalle käy, kun ihmiset tätä valta-asemaa kritisoivia teoksia lukevat.

Eikä kirjallisuus ole vain viestien välittämistä ja tulkintaa. Kieli itsessään on ilmeikästä, sanat eivät ole pelkkiä merkkien muodostamia kokonaisuuksia vaan tietyt äänteet, tavut, eri kirjainten yhdistelmät ovat taipuisia ja kiinnostavia. Merkityksettömätkin sanat voivat olla kauniita, jos niiden sointi on kaunis, ei tarvita assosiaatiota johonkin objektiin. Kun luin viime keväänä kirjallisuuden avantgardesta ja kokeellisuudesta yleisen kirjallisuustieteen pääsykokeeseen, mua viehätti, miten niin monensorttiset erilaiset suuntaukset ja koulukunnat, niitäkin on varmaan enemmän kuin kukaan yks ihminen vois laskeakaan, tekivät kokeiluja sanoilla ja äänteillä, kaiken ei tarvinnut tarkoittaa jotakin. Kieli itsessään oli tärkeätä ja kiinnostavaa ja huomionarvoista.

Hmm. Vaikuttais nyt vähän siltä, että päädyin semmoisiin syvyyksiin, että a) en tiedä miten siihen päädyin, b) en tiedä miten pääsen sieltä pois ja c) mitä tekemistä sillä on blogin varsinaisen aiheen eli Irlantiin-muuton kanssa. Ah railakasta lauantai-illan viettoa!

Tätä samaa (ja vielä seuraavat kaks viikkoa)

Tällä kertaa suunnittelen matkani kunnolla, koska tiedän mitä odottaa, tiedän minkä kannalta kannattaa varustautua. Kävin Kelassa taistelutahtoa tihkuen, vaan turhaan tihkusin sitä päättäväistä uhoa, kävi ilmi, että olin itse ymmärtänyt väärin ja sen tähden kuvittelin, etten sais työttömyystukea, kuinkas muutenkaan. Niistä kapuloista kouluunvievissä rattaissa en oikein tiedä, mut uskoisin, että sekin järjestyy. Se kielitestiasia pitää selvittää ja käännättää todistukset ja sit oliskin enää pakkailua jäljellä. Kaks ja puol viikkoa lähtöön, suunnilleen, se menee äkkiä. Pelottaa ja innostuttaa. Oon menossa paikkaan, johon rakastuin päätäpahkaa ja kohta voin kutsua sitä kodikseni. Oon polleana puolitutuille kertoillut, kuinka muutan ulkomaille, vaikken tiedä voiko tätä muuttamiseksi nimittää, täähän on vain tämmöinen varovainen kokeilu, josko pysyis hengissä jossakin toisaallakin.

Matkavalmistelut, niin, lainasin pinon levyjä kirjastosta, kaipaan vähän vaihtelua mp3-soittimeni sisältöön. Kyllä: ensinnäkin lainaan kirjastosta levyjä ja toiseksi mulla yhä edelleen on kuusi vuotta vanha mp3-soittimeni. Nykyaika ja moderni teknologia? Ei minulle, kiitos. Lainasin Leevi and the Leavingsin pari kokoelmalevyä, tuli jostain mieleen kesäinen Helsinki viinin kera ja katusoittajat, joille hihkuttiin erään ystävättäreni kanssa: "Soittakaa Leeviä! Leeviä, Leeviä, Leeviä!" (Ne eivät soittaneet.) Göstan rauhallinen ääni mut nostakoon sitten epätoivon viemäreistä, kun kohtaan realistisen todellisuuden ja joudun hylkäämään yltiöoptimistisen pilvilinnakkeeni. Vaikka oonkin lopen kyllästynyt Suomeen, etenkin tällä nimenomaisella hetkellä johtuen suurelta osin tuosta saatanallisesta säätilasta, täällä on hyviäkin asioita, jotka tahdon ottaa mukaani. Leevi and the Leavings on yks niistä, sitten on Kyllikki Villa ja Pussikaljaromaani, salmiakkia täytyy myös varata mukaan, koti-ikävä voi iskeä. Lisäksi kannan aina mukanani epälukuisen määrän tarkemmin määrittelemätöntä silppua, koska tarvitsen jotakin turvakseni tähän kammottavaan maailmaan. Silppu on yhtä kuin pari kummipoikani valokuvaa, läksiäiskortti entisiltä työkavereilta ("pidä ittes miehenä"), melkein kymmenen vuotta sitten edesmenneen isoäitini nimilappu joltain Amerikkojen matkalta, jonka löysin yhdestä kassista, jonka nappasin käyttööni sen talosta, silloin kun siellä sitä kuolemanjälkeistä siivousta tehtiin ja tietysti avainnipussa parin surkean avaimen seurana killuvat miljoona avaimenperää, joilla kaikilla on oma tarinansa. Eikä tässä vielä kaikki, mutta veikkaan, että tämäkin informaatio oli jo tarpeeks. Ja tämä, hyvät lapset, on varoittava esimerkki siitä, kuinka pitkälle näennäisesti merkityksettömien mutta omistajalleen suurta tunnearvoa merkitsevien esineiden hamstraus voi mennä!

Koska oon niin yksipuolisesti höpötellyt yksinomaan Irlannissa, voisin jakaa riemullisen episodin käynnistymättömästä autosta tänä aamuna. Muistan kyllä, että aloin tätä koko blogia kirjoittaa pääasiallisena aiheenani matkailu, mutta diversiteetin vuoksi nyt kumminkin vähän muutakin. Siispä: olin varannut kirppispöydän alkaen tästä nimenomaisesta päivästä ja valjastin veljeni ja hänen autonsa avukseni kuskaamaan heti aamutuimaan, heti kun se kirpputori vain aukeaa, tavaroita myyntipöytään. Hyvä suunnitelma se oli, mikään vain ei onnistunut siinä, ei ainutkaan seikka. Ensin nukuin pommiin, klassinen aloitus, onneks en kolmea varttia enempää. Olin tullut valvoneeksi puoli kuuteen aamulla kun ei sitten niin millään näköjään nukuttanut, kai mainitsin seonneesta unirytmistä? Heräsin, söin, puin, kannoin myyntiartikkelit autoon, ihan niin kuin suunnittelinkin! Veljeni auto samaa vuosimallia kuin omistajansa isosisko ei sitten käynnistynyt, ei siinä nyt sinänsä mitään niin tavatonta, sitä sattuu. Auto laturiin ja sisälle odottamaan, olin tehokas ja hyötykäytin odotusajan soittamalla vähän puheluita. Tovin kuluttua koetettiin, josko kaara lähtis liikkeelle, ei. Yritin esittää, että työnnetään auto käyntiin mutta veljeni (ammatiltaan ajoneuvoasentaja) kieltäytyi joten laturi kehiin jälleen. Toisenkaan tovin jälkeen kosla ei ottanut käynnistyäkseen, tällä kertaa sain suostuteltua veljeni työntämiskäynnistämisyritykseen. Meillä oli kuitenkin eräänasteisia erimielisyyksiä, kuinka tulis menetellä tän asian kanssa. Lopputulos oli se, että työnsin auton ajotielle ja siinä se sitten nökötti, poikittain keskellä tietä. Tässä vaiheessa mäkin jouduin taipumaan ja toteamaan ideani käyttökelvottomuuden, mutta koska meidän piha viettää ihan pikkusen ylämäkeen ja oli liukasta (jos helvetti on olemassa, se ei ole kuuma vaan pluskaksasteinen paikka, jossa lumi ja jää sulaa), jouduttiin hakemaan apuun toinenkin veljeni. Niinpä sitten kolmisin työnnettiin sitä käynnistymään kieltäytynyttä ajoneuvoa takaisin pihaan. Hupaisa yksityiskohta, se oli kuukausiin ellei peräti vuosiin ensimmäinen kerta, kun oltiin kaikki kolme tekemässä jotakin yhdessä ilman että vanhemmat olis myös pyörineet siinä ympärillä, jäänee muistoihin lämpimänä sellaisena vaikka olihan se eittämättä hölmöä ja suurimmaksi osaksi mun syytä. Sen jälkeen alistuin laturin käyttöön, pari tuntia se akkua latasi ja käytiin vähän väliä kokeilemassa onnistaisko. Missään vaiheessa ei niin käynyt, joten kävin illalla hikipäissäni juuri ennen puljun sulkemisaikaa heittämässä rojuni siihen pirun myyntipöytään kun armaat vanhempani saapuivat töistä kotiin. Ehtivät lähettää mulle tekstiviestiäkin päivän aikana, kirppiksen henkilökunta, oonko tulossa tuomaan tavaroita. Paremminkin olis voinut päivä mennä.

Kello alkaa olla taas lähellä miljoonaa ja en nuku kun mietin vaan Dublinia ja sitä miten sinne tahdon ja miten en osaa enää mitään muuta ajatellakaan ja miten piinaavaa on ajatella sitä alinomaa kun se nyt ei edesauta yhtään ajan rientämistä eteenpäin vaikka nää kaks ja puol viikkoa tulevat menemään hujauksessa ja onhan tää nyt aika käsittämätön fiilis olla jumissa kahden maan välissä tällä tavalla ja mitä helvettiä, miten mä voin yhtäkkiä vain syöksyä tieheni taas?

Alkanen irrota tästä todellisuudesta ja siirtyä seuraavaan

Nyt ei tota hyvältä näytä. Ei mennyt ihan niin huolettomasti sen työttömyyskorvauksen kanssa kuin olin kuvitellut eikä tää kouluunhakeminenkaan ihan aukottomalta vaikuta. Ei täs mitään, eihän noi oo kuin kaks oleellisinta seikkaa mitä muuttooni tulee!

Mitäkö teen? Paniikki? Raivo? Itkupotku? Epätoivo? Ei, ei mitään noista. Tyynen rauhallisena mutta vakaan päättäväisenä kuuntelen randomeja löytämiäni irlantilaisia bändejä YouTubesta ja kaivelen internetin syvyyksistä kaikkea, mitä saatan löytää liittyen Irlantiin ja Dubliniin. Käytännössä uppoudun vaan johonkin henkilökohtaiseen irkkufantasiaani sivuuttaen oikean elämän vastoinkäymiset (eskapismi kunniaan, paitsi eihän hätä nyt voi tämän näköinen olla edes). Katsoin tänään ja pakotin äitinikin katsomaan Oncen, joku irlantilainen elokuva joka sattui tulemaan telkkurista. Oikeestaan äitiäni vähän on syyttäminen ylipäänsä, että tulin katsoneeksi sen, se nimittäin on ottanut asiakseen huomauttaa kaikesta vähänkään Irlantiin liittyvästä mulle (oli peräti tallentanut jonkun toisen televisiosta tulleen hölmön elokuvan amerikkalaisesta naisesta ja irlantilaisesta miehestä mua ajatellen. Sietämättömän huono, näin lopun, mutta voisin katsoa sen joka tapauksessa koska irlantilainen aksentti ja Irlannissa kuvatut kohtaukset). Koko ajan kun sitä Oncea, johon oli jostain hemmetin syystä ympätty joka typerä suomennos perään, tyypillistä, äiti jaksoi kysellä "Näyttääkö tututlta? Näyttääkö tutulta?" Tosin on tunnustettava, että yhdessä kohtaa määkäisin oikein ääneen ikävästä kun alkoi näyttää vähän liiankin tutulta (Temple Barin huudit, siltä ainakin näytti, niistä tykkäsin aika paljon).

Aina silloin tällöin tulee sellaisia hetkiä, kun ymmärtää tekevänsä jotakin täysin epätervettä ja epänormaalia mutta silti äärimmäisen nautinnollista. Tämänhetkinen Irlantiin-haikailu on mulle sitä; en muusta puhukaan, en muuta mieti, se on jokakuinkin ainoa asia, jonka eteen viitsin nähdä vaivaa. Nyt on aivan kristallinselvää ja päivänkirkasta, että palaan sinne takaisin vaikka mikä olis, piru työkkärit ja muut byrokraattiset tahot periköön, enkä osaa ajatella sellaista vaihtoehtoa, että jäisin esimerkiksi tänne tai lähtisin jonnekin muualle. Ei sillä, etten olis kiinnostunut muistakin paikoista, mutta koen että Dubliniin nyt vaan on mentävä ja sijoituttava ja sen jälkeen voi miettiä, mitä maailmankolkkaa lähtis tutkimaan sit seuraavaksi, minkä jälkeen luonnollisestikin palaisin takaisin Dubliniin.

Päivärytmini on muuten suistunut täysin normaaleilta raiteiltaan. Yhtenä yönä tulin valvoneeksi aika pitkään ja luonnollisesti nukuin seuraavana päivänä aika pitkään. Samaisena iltana nukahdin suht aikaisin, ehkä joskus puolenyön maissa ja heräsin parin tunnin päästä pirteänä kuin peipponen. Sattumoisin seuraavana aamuna olikin aikainen herätys (niitä on jopa työttömällä, kun heti aamutuimaan kiiruhdettava työkkäriin asioille), nukuin jonkun muutaman tunnin ennen heräämistä sillä seurauksella että päivällä oli pakko ottaa päikkärit. Ne venyivät neljätuntisiksi. Ei varmaan erikse tarvitse sanoa, sainko sit illalla enää unta. Tää on kyllä tuhoontuomittua, mun pitäis viiden tunnin kuluttua olla taas hereillä. Itse asiassa en malttais odottaa, että olis jo huominen, että pääsisin hoitaa vähän lisää asioita, nyt vihdoin kun sain jonkun tolkun ja järjestyksen tähän juoksevien asioiden sarjaan ja ymmärsin, mitä mun on ensimmäiseksi tehtävä saadakseni asiat sujuvasti etenemään halutulla tavalla (ottaa yhteyttä EURES-neuvojaan niin kuin työkkäristä käskettiin vaikken edes oo aivan varma mikä se semmoinen on).