Tiistaina, 15.10.

Herään aamulla enkä haluais nousta. Yks maailmankaikkeuden selittämättömimpiä mysteerejä on, miksi vuode on aamuisin noin sataviiskymmentä kertaa mukavampi kuin iltaisin. Haluaisin toden totta tähän jonkin tieteellisesti pätevän selityksen, mutta siihen saakka meidän kaikkien on vain tyydyttävä siihen karuun todellisuuteen, että aamuisin aina vaan on hyljättävä sänky ellei satu olemaan kylliksi kekseliäisyyttä ja huoletonta asennetta jäädä sinne (suomalainen syyllisyys on ollut lähtölaukaus monenmonille tuskallisille päiville, jolloin intuitio on kehottanut jäämään kotiin).

Kuuntelen Nooaa ja valasta yrityksenä piristyä. Otan puhelimen mukaan vessaan tehdäkseni hampaidenharjauksesta rattoisampaa ja pudotan sen lattialle. Pukeutuessani huomaan, että neuletakki on yhä hieman kostea toissapäivän pesusta. Puen sen silti päälle siinä uskossa, että se kuivuu päivän aikana. Huomaan, että yhtäkkiä on tullut kamala kiire ja aamupalalle ei ole aikaa; otan soijajugun mukaan ja syön sen linjurissa.

Koska olen ollut talonvahtina, koulumatka on taittunut sillä viisiin, että oon ottanut yhden bussin keskustaan ja sieltä toisen kouluun. Jään Trinity Collegen kulmalla bussista ja köpöttelen kohti seuraavaa pysäkkiä. Niitä pysäkkejä on pitki rivi vieretysten ja ensimmäisellä saattoi bussia odottaa yks kirjallisuuden ryhmätyöryhmästä tuttu heppu. (Se näytti siltä, mutta en voi olla varma; hyvä kun oman naamani tunnistan peilistä.) Hämmennyn; salamannopean havannoinnin jälkeen huomaan, että kyseiseltä pysäkiltä menee 27X UCD:lle. Tulen siihen tulokseen, että näyttäisin ihan ääliöltä, jos jatkaisin matkaa, etenkin kun se bussi näytti tulevan parin minuutin kuluttua. Lievästi häkeltyneenä tapahtuneesta jään pysäkille.

Se 27X menee ihan ihme reittejä ja olen jäädä väärällä pysäkillä pois. Jään oikealla pysäkillä pois ja olen taas hämmentynyt kun huomaan joutuneeni ihan ihme puolelle kampusta. Seuraan ihmisjoukkoa ja pääsen normaaliympäristööni. Koska mun ajantaju on melko heikkoa, olen roimasti etuajassa ja käyn palauttamassa yhden kirjan kirjastoon ja ostamassa kahvin. Sit istahdan luentosalin ulkopuolelle juomaan kaffiani ja lukemaan sähköpostejani vain havaitakseni, että palauttaman kirjan olis ollut määrä olla takaisin kirjaston huomassa eilen.

Luentosalin ovet aukeavat ja tyytyväisenä pääsen hyväksi havaitulle paikalle istumaan: keskelle kolmatta tai neljättä riviä, ei ihan edessä mutta kyllin edessä, jotta näkeminen ja kuuleminen ei vaikeudu liikaa. Alan kirjoittaa luonnosta tälle postaukselle ennen luennoitsijan saapumista ja läikytän kahvia muistivihkon sivuille. Mun edessä istuu poika, jolla on tosi kaunis tukka, tumma ja kihara. Mietin miltä se näyttäis viiksekkäänä. Mun vieressä istuva tyttö sanoo kaunishiuksiselle jotakin, mikä saa sen kääntämään päätänsä. Hiukset eivät enää näytä yhtä kauniilta sivusta katsottuna.

Luennoitsijalla on erikoinen tapa painottaa sanoja ja hätäisin elkein vilkuilla joka puolelle. Se ehkä toteuttaa sitä puheenpito-ohjetta, jossa kehotetaan katsomaan yleisöön. Pari kertaa se huomauttaa, kun joku ei kiinnitä huomiota luentoon. "Are you here to learn or... ah, I don't care", se mumisee lauseen lopun kuvaannolliseen partaansa. Ookoo sit! Tunti käsittelee Alicen seikkailuja ihmemaassa, olen pettynyt, kun luennoitsija puhuu nonsensesta vain pikaisesti tunnin päätteeksi. Alan epäillä, että haisen hieltä, kun siirryn luentosalista toiseen.

Lingvistiikan luennolla ei saatu parin viikon takaisia testejä takaisin, vaikka niin oli luvattu. Tunnen pettymystä jälleen, mutta sitä lievittää, kun kuuntelemme irlantilaista näyttelijää puhumassa brittienglantia Tudors-sarjassa ja havaitsemme muutamia virheitä. Tämän innoittamana muistan, miten kamalan vaikeata mun on tunnistaa eroavaisuuksia aksenteissa ja ylimalkaan (englanninkielisen) puheen eri vivahteita, painotuksia ja muita. Mietin, johtuuko se siitä, ettei englanti ole mun äidinkieli ja näin ollen en ole yhtä herkkä havaitsemaan sen erilaisia piirteitä vai voiko mulla olla jokin neurologinen häiriö johtuen esimerkiksi siitä, että muutaman vuoden ikäisenä rikoin vasemman tärykalvoni tökkäämällä vanupuikon korvaani.

Filosofian tunnilla luennoitsija siteeraa George Bernard Shawia: "Youth is wasted on the young." Mietin sanoiko G. B. S. tosiaan noin, vai oliko se Oscar Wilde. Epäilen O. W:n sanomaksi, päätän selvittää asian kotona. (Nyt olen kotona, ja valtaosa Googlen ensimmäisistä hakutuloksista näyttää hyväksyvän sen Shaw'n sanomaksi. Joku muukin kuitenkin tuntuu Internetsissä kuvittelevan, että Wilde sanoi niin. Outo juttu.) Luennon lähetessä loppua vakuutun haisevani hieltä ja yritän muistaa, laitoinko aamulla deodoranttia. Uskoisin niin. Mistä tää sitten johtuu.

Kaksi tuntia aikaa ennen seuraavaa luentoa: päätän käyttää ajan hyödyllisesti ja hakea koulutodistukseni Student Deskiltä, jonne vein ne jotakin vahvistusta varten. Student Desk ei ole auki, vaikka aukioloaikojen mukaan pitäisi olla. En ymmärrä ja päätän palata seuraavana päivänä asiaan. Menen kirjastoon stressaamaan tulevista esseistä ja ryhmätyöstä.

Koulun jälkeen käyn vihdoin ja viimein liittymässä kuntosalille ja jumppatunneille, alkuun vaikeuksia muistaa, missä kohtaa katua kuntosali sijaitsee. Kävelen oikeaan suuntaan, epäilen sitä vääräksi, lähden vastakkaiseen suuntaan, alan epäillä sitäkin vääräksi, palaan alkuperäiselle reitille. Itse liittyminen, sekin on yllättävän monimutkainen toimenpide, jota varten vaaditaan seuraavia: henkilöllisyydentodistin, kaksi passikuvaa, opiskelijakortti, koululta todistus, jossa kerrotaan mun olevan täysipäiväinen opiskelija, vakuutus siitä, ettei mulla ole mitään sairauksia (jos olisi, tarvittais lääkäriltä lupa kuntoiluun) ja luonnollisesti tilinumero ja sort code sekä pankin nimi ja konttorin osoite. Mullahan ei ole aavistustakaan konttorini nimestä, en mä moisia muista, onneks se sentään selviää sort coden avulla. Pikaisen laiteperehdytyksen jälkeen olen viimein valmis, ulkona muistan, että unohdin kysyä, minä päivänä mua tullaan veloittamaan tästä lystistä.

Siivoan vahtimaani taloa hieman huomenna kotiin palaavien iloksi. Sainhan sentään siellä katsoa telviisiota muutaman päivän, soffalla on ollut mukavat oltavat. Tämän jälkeen löhöän vähän aikaa; niin mukavaa! Niin tavattoman mukavaa! Sit juon kupin kahvia, koska mikään ei oo iltayhdeksältä parempi idea kuin annos kofeiinia. Sen innoittama ryhdyn ajattelemaan Shakespearea. Deadline uhkaa ja pahasti; mä en ole päässyt alkua pidemmälle ryhmätyössä, jonka pitäisi olla viimeistelyä vaille valmis perjantaina. No. Monta päivää aikaa, öistä puhumattakaan, opiskelun kulta-aikaa.

Jane Eyre ja käytöstavat

Mulla on sangen monimutkainen suhde Kotiopettajattaren romaaniin. Ensisijaisesti se ärsyttää mua tavattomasti, mutta yhtä paljon kiinnostaa, mahdollisesti juuri sen tähden. Aion laatia esseeni kirjallisuudenkurssille Jane Eyrestä, mutta koska aiheet eivät anna mulle vaihtoehtoa kirjoittaa, mistä oikeasti haluaisin - valittaa miten ärsyttävä vikisijä Jane Eyre on - päätin valjastaa blogini vaihtoehtoisena kanavana sille toiminnalle.

Mikä Jane Eyressä sitten niin ärsyttää? Kaiken järjen mukaan sen pitäis olla nimenomaan sankaritar mun makuun; feminismin puolustaja, itsenäinen ajattelija, vallitsevaa, patriarkaalista kulttuuria vastustava ja omista periaatteistaan kiinni pitävä. Se puhuu puhumisen puolesta, se julistaa maailmalle kuinka tavalliset, mitättömät, syrjäänvetäytyvät (-vedetyt) tuntevat samalla tavalla kuin ne, joita yhteiskunta kohtelee suopeammin. Mähän rakastan kapinoivia hylkiösankarittaria, mutta Jane Eyressa on sietämistä paljon. Eniten ehkä siksi, että oon siihen niin pettynyt: "Reader, I married him." Jaha. Vai niin. No niin.

Olisin halunnut nähdä Janen kunnolla pistävän kaiken ranttaliksi ja mullin mallin ja lähtevän Jamaikalle selvittämään onnettoman kohtalon kokeneen Berthan juuria tahi perustavan oman koulunsa. Olisin halunnut nähdä Janen toden totta olevan oman elämänsä neiti piittaamatta yhteiskunnan kohmeista kahleista. Mikään ei olisi tehnyt mua onnellisemmaksi, jos Jane olisi haastanut itsensä tässä ikävässä maailmassa, lähtenyt matkustamaan ja tutkimaan ja oppimaan. Vaan ei - Jane lyö hynttyyt yhteen Mr Rochesterin kanssa, joka kauniista sanoista huolimatta on aika kyseenalainen kaveri. Kuka lukitsee ja sitten hylkää järkensä, mielensä ja normaalin ymmärryksensä menettäneen vaimonsa ullakolle tai tarkemmin sanottuna kolmanteen kerrokseen, mikä hiton ullakko sekin on?

(Tähän kohtaan kuuluis alaviite: olenko mä ainoa, jolle "kolmannesta kerroksesta" puhuttaessa tulee mieleen Potta ykkönen eli yleisesti tunnetulla nimellä Harry Potter ja viisasten kivi? Tää on toinen aihe, josta juttua riittäis. Oikeesti Dumbledore, pistä kolmipäinen koira vartioimaan viisasten kiveä valtavan linnan kolmanteen kerrokseen. Ei johonkin kaukaiseen torniin taikka tyrmään, vaan kolmanteen kerrokseen, jonne joku Neville varmaan väistämättä olis ennemmin tai myöhemmin eksynyt kumminkin.)

Puhumattakaan siitä, että ylipäätään on mennyt koko tsirbulan kanssa naimisiin, Mr Rochesterista ja Berthasta puhe siis, vaikka toisaalta kukapa meistä ei nuoruuden hurmiossa tekis tyhmiä juttuja ja näin ollen meidän ei pitäis tuomita Mr Rochesteria siitä syystä liian kiivaasti. Viriilinvilli poikamieselämän vietto Manner-Euroopassa on jo jotensakin epäilyttävää puuhaa, puhumattakaan täysin mielivaltaisista päähänpistoista, mitä tulee tulemisiin ja menemisiin tai ylipäänsä, herranjestas, perusluonteeseen. Ymmärrän, ettei Rochesteria ihmeemmin innostanut järkensä menettänyt vaimo, mutta mitä se kertoo, kun tyyppi lukitsee toisen kolmanteen kerrokseen yksinänsä, vartijanaan alkoholivetoinen (irlantilainen? Haha) Grace Poole. Perjantaina tutoriaalissa käsiteltiin Jane Eyrea, ja tutorimme esitti seuraavanlaisen ajatuksen: Kuinka Bertha Rochester (johon Mr Rochester viittaa alituiseen Bertha Masonina) voisi olla olematta hullu? 1800-luvun vaatimukset ja odotukset vaimon roolista ovat kylliksi ajamaan kenet tahansa hulluksi. Rochester pakenee hullua vaimoa. Rochester ei tahdo naista, joka ei kykene täyttämään odotuksia vaimoudesta. Rochester itse on hullu sovinisti, joka väkipakolla kahlitsee naisen vankilaan siinä vaiheessa, kun tästä ei enää ole tottelevaiseksi ovimaton muotoiseksi koriste-esineeksi kotona. Hyvän tähden, Rochester sanookin seuraavanlaisesti (kursiivit alkuperäiset):

"'That is my wife', said he. 'Such is the sole conjugal embrace I am ever to know - such are the endearments which are to solace my leisure hours! And this is what I wished to have' (laying his hand on my shoulder): 'this young girl, who stands so grave and quiet at the mouth of hell, looking collectedly at the gambols of a demon. I wanted her just as a change after that fierce ragout.'"

Ja sit Jane ottaa ja menee kuitenkin sen kanssa naimisiin. Olkoonkin, että Rochesterin täytyy ensin menettää näkönsä, mikä antaa Janelle vähän etulyöntiasemaa (joskin Charlotte Brontë lievittää rangaistusta hieman). Silti. Silti Rochester tässä sanoo, että se tahtoo Janen vaihtoehtona Berthalle, "just as a change". Toistaisinko itseäni? Onko tarpeen? Kaikesta huolimatta mun mielestä Rochester on ihan kelpo heppu, mitä nyt siinä hieman nilviäismäisiä piirteitä onkin, mutta sensorttisia keffeleitä aina löytyy. Hyvänen aika, kyllä mäkin lähtisin Pariisiin elämään huoletonta joutilaseloa, jos vain voisin. Mutta Jane ja Rochester yhdessä, ehei.

Kyse ei ole siitä, että olisin kyyninen inhottava ihminen, joka inhoaa niitä sen takia, ettei itse ikinä saa rakkautta (no, ei vain siitä). On paljon ihmeellisiä rakkaustarinoita, jotka mua liikuttaa syvästi kerta toisensa jälkeen. Mestari ja Margarita, Kyllikki Villan runot, ermh, varmaan jotkut muutkin vaan tähän hätään ei tulekaan mieleen. Mutta en mä ole mikään läpimätä vain sen tähden, että Humbert Humbert ja Dolores Haze kiinnostavat mua enemmän kuin Jane ja Rochester.

Yhtä minä en kyllä ymmärrä: miksi Jane on niin kireä, jäykkä, jähmeä, muodollinen? Haluan päästä käyttämään sanaa uptight; jos Janea pitäis yhdellä sanalla kuvata, tämä se olisi. Jane on hiljainen ja vaatimaton, se äänettömästi hyväksyy ja sopeutuu tilanteeseen kuin tilanteeseen. Mä näen tässä jonkinmoisen ristiriidan: Jane on kasvanut välinpitämättömässä, halveksivassa ympäristössä ja oppinut olemaan puhumatta, jollei ole mitään miellyttävää sanottavaa. Luulis, että semmoisista olosuhteista selviytynyt olis neuroottinen ja hermostunut, alistettu arkajalka? Kuitenkin Janella on käsittämättömän vahvoja mielipiteitä tasa-arvosta ja vaatii sitä ynnä kunnioitusta itsellensäkin mutta säilyttää tavattoman tasaisen, rikkumattoman maskinsa. Oliko Charlotte Brontë kenties itse sen verran tukalassa tilanteessa, että sen oli piilotettava Janen voimakkaat käsitykset tyynen olemuksen taakse?

Bertha sen sijaan, se on mielenkiintoisimpia hahmoja, ellen peräti sanois, että mielenkiintoisin. Mitä me, lukijat, edes tiedämme Berthasta? Tasan sen verran, mitä sovinisti-Rochester siitä kertoo. Bertha oli kaunis ja eksoottinen kaukomaiden neito - kaukomaihin liittyen oon lukenut muutamia mielenkiintoisia artikkeleita liittyen imperialismiin Jane Eyressa, joka aluksi tuntui niin kaukaahaetulta teorialta, että aloin melkein itkeä mutta sitten asiaa tutkittuani ymmärsin siihen jonkin totuuden jyväsen kylvetyn. Vaan nyt ei mennä sinne, poukkoilen kylliksi muutenkin. Mikä tarkkaan ottaen ajoi Berthan hulluuden partaalle? Olenko mä ainoa, jonka mielestä Bertha on todellinen uhri tässä, ei Jane? Tai no - annettakoon Janelle nyt vähän sääliä. Oli se tietysti aika ikävä yllätys, tulevan siipan kolmanteen kerrokseen piilottama järkipuoli vaimo.

Ei toisaalta Rochesterinkaan tilanne ei oo mikään helppo, kuinka huolehtia 1800-luvulla aggressiivisesta ja arvaamattomasta mielipuolesta vaimosta? Lähettää jonnekin laitokseen? Ei sekään järin hyvä vaihtoehto olis ollut, mun käsityksen mukaan mielisairaalat 1800-luvulla eivät varsinaisesti olleet mitään lepokoteja eikä erilaisten mielenterveyden häiriöiden ymmärtäminen ja hoito ollut kovin asiantuntevaa taikka ihmisarvoja kunnioittavaa. Mutta olisko Bertha ollut toisenlainen, järkensä menettäneenäkin, jos Rochester olisi kohdellut sitä suopeammin? Ehkä Bertha ei olis tuntenut tarvetta hyökkäillä kimppuun ja hiippailla pyromaanin elkein pitkin taloa, jos sitä ei olis lukittu neljän seinän sisään. Sanoisin, että suureksi osaksi Rochester loi Berthasta sen, mitä se loppujen lopuksi oli - tosin voiko sitä sanoa varmasti? No ei voi, ei niin, koska emme me, lukijat, tiedä Berthasta paljon mitään!

Jane, joka on niin innokas puolustamaan väheksyttyjä, ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän Berthaa - Janelle Bertha merkitsee pelkästään Rochesterin petosta. Kuitenkin joku kaveri, josta en saa päähäni kuka (koska tämä on blogi ja Internet ja täysin epätieteellinen ympäristö kaiken kaikkiaan, voin kirjoittaa ilman liikoja murheita lähteistä ja viitteistä. Tää on Internet, täällä on muitakin kyseenalaisia juttuja! Mä olen epäluotettava!) esitti, että Bertha on jonkinlainen Janen kaksoisolento tahi alter ego. Bertha tekee sen, mitä Jane ei voi ja pysty. Se toki vihjaisis Janen pimeämmän puolen olemassaolosta. Nimenomaan se tekee mun mielestä ihmisistä mielenkiintoisia, niin kirjoissa kuin oikeassa elämässäkin, vaikka jälkimmäinen käsitteenä on mulle jotensakin tuntematon. Bertha on ehkä juuri sen tähden kiintoisampi kuin Jane, sehän on ihan täysin pimeä. Kuitenkin Jane pitää Berthan kaukana itsestään - ehkä Jane ei halua käsitellä tätä pimeätä, intohimoista, primitiivistä raivoa hillityssä persoonassaan? Miksei?

Miettikää jos Jane olis päästänyt kaiken sisällään muhivan valloilleen ja pistänyt viilipytyn pirstaleiksi. Olis ollut hienoa, se olis tuntunut hieman inhimillisemmältä. Vaan kenties asiaa vois tarkastella siltäkin näkökannalta, että viktoriaanisten naisten tuli olla juuri sellaisia, hillittyjä, hiljaisia, huomaamattomia ja Jane vastaa tätä kuvausta, koska sillä ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Se ei voi näyttää tunteitaan tai tahtoaan, vaan sen on pidettävä kaikki sisällänsä; sellaisia naisten tuli olla. Vaan miten se voi kuvitella, että jatkamalla hiljaista nurkkaolemista mikään muuttuisi? Miten se saa kenetkään vakuutettua siitä, että naiset tuntevat samalla tavoin kuin miehet, jollei se ikinä näytä tunteita? Eritoten jonkun sellaisen kuin Mr Rochester, joka vaikuttaa vähän nilvikseltä ja en usko, että siihen on luottamista. Jane, pölkkypää, silti luottaa siihen, vaikka tietää paremmin kuin hyvin, mitä se tekee käyttökelvottomille vaimoille. Ugh. Tyhmä nainen. Naiset on tyhmiä. Mäkin oon tyhmä. Välillä toivon, et en olis nainen. Kasvattaisin viikset ja pitäisin rusettia kaulassa ja henkseleitä. Olis hauskaa, olisin varmaan tosi tyylikäs mies.

Ah. Nyt tuntuu hyvältä. On viime aikoina muutenkin ollut taipumusta passiivis-aggressiiviseen raivoon. Tuli mieleen viikolla lingvistiikanluennolla suffikseista puhuttaessa Tammiston Teboilin kaakaomasiina, joka ainakin reilu vuosi sitten kertoi: "Teidän kaakao valmistuu." Possessiivisuffiksi! Possessiivisuffiksi! Possessiivisuffiksi! Sanoo myös mun luentomuistiinpanojen marginaalit. Jotkut asiat ei unohdu.

On kuin uuttavuotta viettäisin

Haallooo, ystävät ja toverit! Tarkoitus oli kunnostautua kirjoittamisen kanssa ja muutenkin ottaa ryhdikäs ote elämästä koululaisena, mutta ei sitten ottanut onnistuakseen. Syy varmaan jossain muualla kuin minussa; epämääräinen passiivin käyttö kunniaan, oon tainnut sanoa saman ennenkin. Syyskuussa tuntui olevan aika paljon aika vaikeita päiviä, sellaisia kun mikään ei ottanut onnistuakseen, kaikki väsytti ja vaikeata oli keskittyä juttuihin ja unetkin oli hulluja. Taisin pistää yliopiston alun vähän liian stressiksi, mutta nyt oon tarmokkaan itsetutkiskelun jälkeen tullut siihen tulokseen, että pitäis varmaan vähän rentoutua ja pyrkiä jonkinlaiseen sisäiseen tasapainoon ja normaaleihin ajattelu- ja käyttäytymismalleihin. Oon mahdollisesti ajattelut liian kieroutuneesti yhdestä jos toisestakin seikasta, mutta eihän me nyt jakseta niihin paneutua sen kummemmin.

Mitä muuta kouluun kuuluu? Kiitos kysymästä, seuraavan parin kolmen viikon sisään kolme esseetä, yksi pirun ryhmätyö Shakespearesta, jossa ollaan päästy niinkin pitkälle kuin että tämän viikon tutorialissa esitetään meille osoitettu näytelmäkatkelma sukkateatterina. Idea juontaa juurensa Harry Potter puppet pals -hulvattomuudesta. Mitä teit tänään koulussa? Esitin Shakespearea sukilla. Shakespearesta puheenollen, siinä oli aika taitava kaveri. Enkä sano tätä nyt sen tähden, että pyrkisin vaikuttamaan fiksulta ton sukkaselkkauksen jälkeen. Oon aivan vakavissani: tyyppiä äkkisältään eritoten englanniksi lukiessa tekis mieli vaan ulista ja ehdottomasti pitäytyä Shakespearen sukkaversioissa, mutta sit kun raahaa takamuksensa kirjastoon ja tekee hieman taustatutkimusta, niin on siinä jotain tavattoman mielenkiintoista ja nerokasta. Tunsin itseni äärettömän onnelliseksi tänään repliikkien tavuja tavatessa, metaforia miettiessä ja loppusointuja laskiessa. Jopa siinä määrin, että rupesin Facebookissa erinäisiä tilapäivityksiä vilkuilemaan sillä samalla silmällä.

Vaan mitä huomasinkaan, edellisestä kirjoitelmastani on niin hyvä tovi ehtinyt vierähtää, että siihen maailmanaikaan en ollut vielä liittynyt koulussa societyihin. Nyt ovat asiat edenneet sellaiselle tolalle, että tätä nykyä voin ylpeänä kertoa liittyneeni paniikin ja hermostuksen saattelemana Russian Societyyn ja Amnesty Societyyn. Oon ollut vähän laiska osallistumaan tapahtumiin, mutta huomenna vastaväitteitä huomioimatta suuntaan askellukseni Russian Societyn järjestämälle venäjäntunnille. Spasiba! ...Spasiba! Se on ainoa, mitä osaan sanoa. Oon saanut koulusta kaksi melkein-kaveria, mikä ei oo kovin hyvä saldo, vaan ken tietää, jos venäjäntunnilla saisin uusia tuttuja tahi muissa tulevissa tapahtumissa, joihin aion osallistua kuin nainen ja kahlita luontaista taipumustani hermoiluun ja nynnyilyyn ja ihmispelkoon. Ei pidä liikaa kuitenkaan antautua sosiaalisen elämän vietäväks; ilman ajankääntäjää mun ei auta kuin tyytyä rajalliseen tuntimäärään, joka vuorokauteen mahtuu, ja tylysti määriteltävä kylliksi aikaa Shakespearen, Jane Eyren, Noam Chomskyn ja muiden parissa vietettäväksi. Mä nyt kuitenkin ensisijaisen niiden tähden olen koulussa. Jane Eyrestä en ole aivan varma, se ärsyttää mua niin paljon (edelleen), että se on noussut yhdeksi mun lemppariaiheistani hyvin nopeasti. Ihan rehellinen ollakseni, en malttais odottaa ens vuotta, jolloin pääsen valitsemaan vähän laajemmalta skaalalta ja vapaammin kursseja. Varastin vähäsen ja kiirehdin etukäteen kurkkimaan, mitä on tarjolla.

Viime perjantaina opintotuen voimin pistin elämän ranttaliksi ja lähdettiin Hard Working Class Heroes -festivaalille. Oon saattanut useamminkin väittää, että oon pistänyt elämän ranttaliksi; nyt meno oli niin railakasta ettei vähään aikaan oo ollutkaan. Guinness on hyväksi sinulle, minulle, teille ja meille. Katsottiin bändejä x, y ja z, nähtiinpä Tieranniesaurkin ja arvatkaa kuka vaati päästä katsomaan Moscow Metro -nimistä bändiä tämän jälkeen. Pettymys oli suuri, kun lompsin kysymään yhtyeläisiltä, ovatko ne ikinä olleet Moskovassa ja kävi ilmi etteivät. Se ei kumminkaan estänyt mua alkamasta höpöttää Kolmesta sisaresta, ihan luonnollinen keskustelunjatke, mutta ne eivät näyttäneet innostavan. Pyh. Kutsuvat itseään vielä Moskovan metroks. Kamalan vaikeata muistaa metroa nimessä, kun sen sijaan valot tulee mieleen itsepintaisesti.

Vaan mitä mä Moskovasta höpäjän, kun Dublinissa oon. Syksy on tuntunut hyvältä, sukkahousutkaan eivät enää tunnu niin ahdistavilta kuin joitakin viikkoja sitten, kun kesä alkoi meitä hyljätä ja paljaskoipisin ei enää tarjennut. On miellyttävää kääriä huivi kaulaan ja heittää viitta harteille. Mmm-hmm, viitta, ostin eräästä charity shopista syysviitan. Tai minkä lie ponchon. Miksi niitä nyt sanotaankaan. Näytän mielestäni tosi päheeltä kun pistelen menemään viitassani ja koulusalkussani. Mene ja tiedä, miltä todellisuudessa näytän. Syksy on ehkä täydellinen vuodenaika: paitsi viitta-aikaa, se on myös villasukkakauden aloitus. Mulla on viha-rakkaussuhde sukkia kohtaan, tavallisia sukkia vihaan ja villasukkia rakastan ja Shakespeare-sukkia... En oo aivan varma niistä.

Dublinlaissyksyn lämpötila on just passeli kaikenlaiselle viittailulle - on kyllin vähän asteita, että viitta on sovelias asuste, muttei kuitenkaan niin kylmä, että pitäis kääriytyä lukuisiin kerroksiin ulos mennessä ja olla sitten niin kankea, ettei pysty noukkimaan väistämättä maahan tippuvaa irto-omaisuutta. Pimeä ei tule vielä liian aikaisin, mutta se kuitenkin tulee niin, että Spiren valoa O'Connell Streetilta voi iltaisin yrittää tihrustaa.

En nyt halua äityä romantisoimaan liikaa. Ei tää ole kuin kaupunki, mutta on varsin ymmärrettävää, että James Joyce kirjoitti Ulysseuksen juuri Dubliniin. Mulla on ihan sellainen mielikuva, että se olis isohkon lohkon elämästään asunut jossakin muualla, mahdollisesti Pariisissa, James Joyce. Nyt kun olemme päässeet kiehtovaan keskusteluun eksoottisesta Dublinista, kerronpa erään merkittävän virstanpylvään minun ja Irlannin yhteisessä historiassa: se alkoi vuosi sitten. Vuosi sitten olin innokkaannaivi au pair -yritelmä reppu selässä ja matkalaukun vetokahva käpälässä matkalla kohti Corkia. En silloin olis osannut uskoa, että tähän tultais. Rehellinen ollakseni, en ehtinyt kauaakaan tässä maassa viettää, ennen kuin jostain alitajunnan ja ulkomaailman ristivedosta syntyi ajatus ulkomailla opiskelusta. Vaikka ymmärsin tän mahdollisuuden olevan olevassa, en osannut kuvitella, että olisin oikeasti ryhtynyt tuumasta toimeen. Yhtä kaikki, vuotta myöhemmin istun samojen luentosalien hankalilla penkeillä ja kurottelen samojen kirjastohyllyjen yläosastoja kuin James Joyce. Suokaa historiallinen epätarkkuus anteeksi kirjallisen vaikutelman luomiseksi!