Pilvi mekossa

Tänään oli hyvä päivä, vaikka toivoin jo ennen kuin olin päässyt ylös sängystä, että päivä olis ohi, vaikkei tarvinnut herätä kuin puoli kymmeneltä vasta. Reiluuden nimissä täytyy kai mainita, että siltä musta tuntuu kyllä useimpina aamuina heräämisprosessin aikaan, mutta aika pian se ahdistus ulkomaailman kohtaamisesta karisee. Tänään haikailin sänkyni perään vielä linjuripysäkilläkin, ja kaks ensimmäistä luentoa olin ihan unessa. Sit join vähän kahvia, opiskelin kirjastossa huvikseni vähäsen - sen sijaan, että avaisin koulukirjoja vasta, kun essee on määrä kirjoittaa tai kokeet lähestyvät, kokeilen uudenlaista metodia, jossa luen vähän joka päivä. Oli ihana istua kirjastossa ja keskittyä kokonaan psykologian ihmeelliseen maailmaan, etenkin kun aihe on mulle yllättävän paljossa määrin ennestään tuttu, Introduction to Psychology palauttaa vaan mieleen unohtuneita juttuja lukioajoilta. Wilhelm Wundt perusti psykologian ensimmäisen koelaboration Leipzigin yliopistossa, Saksassa, vuonna 1879.

Joka tapauksessa, parin tunnin kirjastohengauksen jälkeen olin menossa viimeiselle luennolleni. Jäin rakennuksen ulkopuolelle tutkimaan Internetsiä, ilmeisesti mun tapauksessani Threen 3G ei oo kyllin tehokas läpäisemään kouluni tiiliseiniä ja silloin tapasin uuden ystäväni. Se ei vielä tiedä olevansa mun kaveri, mikä ei näytä mua kovin hyvässä valossa. Oon stalkkeri, nyt se on julki, voidaan siirtyä eteenpäin. Tapahtumasarja oli seuraavanlainen:

Mun vieressä oli yksi tyttö polttamassa piippua, aivan muina naisina. Se tuoksui tosi hyvälle, se piippu, ja päätin jakaa tämän havainnon. Se tyttö oli tosi mukava ja kertoi rakastavansa Suomea, sillä on kuulemma online-ystäviä Suomesta. Se kysyi, aionko liittyä mihinkään societyyn, ja kerroin etten oikein tiedä mihin edes liittyisin ja lisäsin, josko mahtais olla jotakin Socially Awkward Clubia. Toi käsite on koko lailla pinttynyt mun päähän. Sanoin sen vähän puolihuolimattomasti enkä oikeastaan odottanut edes varsinaista vastausta. Täysin yllättäen tää tyttö vastasi mulle sekunnin murto-osassa: Game Society. Ilmeisesti niillä on lauta- ja korttipelejä, ja ne ovat mukavia heppuja, vähän semmoista sakkia, joka lukiossa oli vähemmän suosittua. Social outcast, se kuvaili.

Luento alkoi ja tiemme erkanivat, joskin oon melkein täysin varma, että näin saman tytön myöhemmin iltapäivällä George's Streetillä yhdessä charity shopissa, kun piipahdin koulun jälkeen etsimässä vähän syyskenkiä. Se oli vähän semmoinen epämääräinen tilanne, missä se oli selin muhun kun olin jo poistumassa liikkeestä, semmoinen jossa olis ollut tosi vammaista kääntyä koputtelemaan olkapäätä ja kyselemään, puhuttiinko me aiemmin päivällä kymmenen minuuttia. Luulen, että se oli sama kaveri kuitenkin, ja siellä oli aika hyvä kokoelma pinssejä sen repussa, yksi oli esimerkiksi Reilua Kauppaa mainostava.

Kaiken tän perusteella päättelin, että tää tyttö vaikuttaa oikein mainiolta tyypiltä. Polttaa piippua, oli sopivassa määrin omituisen oloinen, käy charity shopeissa ja keräilee pinssejä - ja sillä on ystäviä Internetissä. Viimeisen vuoden aikana on tavannut hämmästyttävän määrän ihmisiä interwebsissä ja yksi mun suosikkitarinoita kertoa on, aivan sattumoisin: "We met on the Internet." Mun mielestä olisi aivan täysin luontevaa ystävystyä sellaisen ihmisen kanssa, joten saatan liittyä Game Societyyn, itse asiassa näyttää aika vahvasti siltä, että liityn. Kai siitä voi erota, jos niikseen tulee, ja pelit on kivoja, kai niillä on Trivial Pursuit ja mahdollisesti Smartass ja vitsi jos olis Cards Against Humanity ja jos ei oo, niin voin tutustuttaa ne siihen! ja ehkä siellä on lisää piippua polttavia, pinssejä kerääviä ja charity shopissa asioivia persoonia. Ehkä kasvissyöjiäkin jopa! Mä tunnen oloni aika epämukavaksi tietynsorttisessa seurassa, tuntuu, että tietyn lajin ihmisten kanssa en vaan saa kommunikoida. En edes osaa tarkemmin määritellä, minkälaisia nää ihmiset ovat, varmaan yleisesti ottaen ihan mukavia normaali-ihmisiä, mutta sellaisia, joiden kanssa mulla on hyvin vähän jos ollenkaan yhteistä. Semmoiset vähän erikoisemmat ja eriskummallisemmat oon kokenut aina vähän helpommin lähestyttäviksi, paitsi jos ne on ylimielisiä snobeja. Tähän jääköön tää päätön ajatusketju tältä erää.

Minkä tähden tätä näin yksityiskohtaisesti selostin... No, musta on tähän saakka tuntunut satavarmalta, etten takuulla tutustu yhtään keneenkään ja oon seuraavat kolme vuotta yksin kuin Severus Kalkaros. Ontuva vertaus, mutta menköön tän kerran. Tää oli ensimmäinen vihi siitä, että ehkä näin ei käykään sittenkään. Ehkä liityn Game Societyyn ja saan kavereita, muita outoja hiippareita. Ehkä saan jopa ilmaista tavaraa, kun liityn. Mistä pääsenkin eteenpäin: luulin, että nyt on meneillään Freshers' Week ja olin jälleen kerran pettynyt, kun en vieläkään ole saanut mitään ilmaista (paitsi kynän, joka on myös USB-tikku - "a pen that's also a clock", haha). Ei, se on vasta ens viikolla. Fiksu fiksu, fiiiiiksuuuu.

Sit kun pääsin kotiin, mua odotti mitä iloisin yllätys: äiti oli lähettänyt Suomesta koulutarvikkeita ja vähän karkkia ja Le Monde Diplomatique ja Nojava Gazetan ja pari aiemmin ostamaani muistitikkua, jotka joka kerta unohdin ottaa, kun olin Suomessa lomailemassa. Äiti on vähän kahjo nainen tämän tästä - tämäkin, halus lähettää koulutarvikkeita, koska me käytiin lukioaikoina aina ostamassa kirjoja ja muita Akateemisesta. Oon kuitenkin syvästi otettu ja sydänjuuriani myöten onnellinen koulutarvikkeistani: pari muumisarjakuvakantista vihkoa, yksi retrohenkinen Jaffa-vihko, yksi kovakantinen vihko, jossa on kaupungin Stockmann ja sit pari Akateemisen vihkoa, joissa on jokin pätkä oletettavastikin Seitsemää veljestä.

Näin päivä, jonka luulin olevan tuhoon tuomittu, osoittautui mitä miellyttävimmäksi, eritoten kun löysin To Kill A Mockingbirdin 1,50 rahalla. Mulla on se vanhempieni kirjahyllyssä suomeksi, mutta ensinnäkin koska se on aikamoisen hyvä teos ja toiseksi koska epäilen, että se saattaa tulla puheeksi jossakin kirjallisuusopintojeni vaiheessa, tuumin, että siihen kannattaa se yks ja puol investoida.

Yhden ajatuksen haluaisin vielä jakaa. Oonkohan mä emigrantti? Jostain syystä liitän ton termin venäläisiin ja mahdollisesti vieläpä kaikenlaisia poliittisia sotkuja paenneisiin, ehkä aristokraatteihin vallankumouksen jaloissa, mutta tykkään ton sanan kauiusta. Ehkä kun se tuo mieleen ulkomaille lähtevät venäläiset ja sitä kautta muiden muassa Nabokovin. Ai niin, lainasin koulun kirjastosta varmaan kymmenkiloisen opuksen venäläisiä runoja. Mielenkiintoisimmat on Vladimir Majakovski ja Velimir Hlebnikov, mut en sano ei esimerkiks Anna Ahmatovalle. Mistä mä puhuin. Niin. Haluaisin tietää, voinko viitata itseeni emigranttina. Majakovski teki itsemurhan, mutta Stalin ylisti sitä loistorunoilijana. Oon Stalinin kanssa samaa mieltä kahdesta asiasta: Majakovskista ja viiksistä. En tiedä, mitä haluaisin enää sanoa. Kutsukaamme tätä postmoderniksi surrealismin alitajuntaa käsitteleviä ajatuksia lainaavaksi ekspressionistiseksi tajunnanvirraksi.

Corridors, refectories, and files

Oon koululainen tätä nykyä. Mulla on suhteellisen luottavainen olo sen suhteen, että kaikki on tähän saakka mennyt jotakuinkin kuten pitääkin, kursseja ja aineita ja juttuja valittuna. Lyhyen kriisin hetken jälkeen päätin pitäytyä aiemmin valitsemassani ohjelmassa, englannissa ja lingvistiikassa; sain paikkatarjouksen pelkästä englannista, joka olis ollut mun ensimmäinen vaihtoehto, mutta loppujen lopuksi järkeilin asian niin, että tällä viisiin mulla on enemmän valinnanvaraa ja vaihtoehtoja. Ja kuinka kävikään - näin onkin! Pistin ensimmäisen vuoteni aivan ranttaliksi ja valitsin psykologiaa ja filosofiaa varsinaisten aineitteni kaveriksi. Psykologia saattaa vielä menetellä, rämmin jokusen kurssin lukiossa läpi kohtuullisella menestyksellä ja kirjoitinkin sen vallankin ämmän arvoisesti, mutta filosofia, mitä hittoa! Mulla oli tasan yksi kurssi sitä lukiossa ja sekin oli tosi vaikeata mun yksinkertaiselle aivorakenteelle. Mikä ihmeen idea on ryhtyä opiskelemaan sitä yliopistossa nyt aivan yhtäkkiä? Taidamme kaikki tosin tietää vastauksen: koska oon pätemistarpeinen ja koska voin. Se oli yks vaihtoehto. Valkkasin sen.

En oikein tiedä, kuinka paljon irlantilainen yliopisto eroaa suomalaisesta, en oo suomalaista käynyt ikänä. Tutkinnot ynnä muut vaikuttaa aika vastaavilta, samansorttiset määrät creditsejä, jotka kai Suomessa toimivat opintopisteiden nimikkeellä. Täällä ei harrasteta haalareita tai fuksiaisia mitä ilmeisimmin, joskin sain koulun huivin - raidakas, musta, sininen, tummansininen, keltainen, ihan kuin jostain Pottereista - ja kaikensorttista sosiaalista aktiviteettia on ollut tarjolla koko viikon ja ens viikko kulkee Freshers' Weekin nimellä. Silloin on Freshers' Ball ja toivottavasti saa ilmaisia juttuja - en oo saanut vielä mitään, hootana sentään! Löysin kyllä teltan, jossa niitä ilmaisuuksia tarjottiin, mutta olis saattanut joutua liittymään johonkin yhdistystoimintaan, enkä mä ole ihan varma, onko musta siihen vielä. Ellei sitten olis jotakin Socially Awkward Clubia.

Yhdelle englannin - tai siis kirjallisuuden, fiksuna tyttönä English muuntuu englanniksi - kurssilleni tarvittavat kirjat julkistettiin jo, ja ilokseni huomasin, että muutaman niistä jo omistan ja oon lukenut. Yks niistä on Kotiopettajattaren romaani, jonka hylkäsin viime syksynä, kun se alkoi käydä hermoon. Olis pitänyt arvata, että se tulee kummittelemaan! Parin viikon päästä pitäisi olla lukenut joku puolet Dickensin Great Expectationsista (mikä se on suomeksi? En saa millään päähäni), saman tien kun luin tästä, ryntäsin päätäpahkaa Chaptersiin. Ei tarvinnut pettyä, löysin painoksen kyseisestä romaanista yhdellä ja puolella rahalla. Opiskelijan lompakko on tyytyväinen, etenkin kun Kelan kanssa asiointi ei ole, tietenkään, niin suoraviivaista ja yksinkertaista kuin muuan saattaisi toivoa. (Tavoittelin tässä sivistynyttä ja älykäs one-passiivin suomenkielistä vastinetta... En tainnut onnistua.)

Sit yks juttu on, joka mua hermostuttaa ja aika paljon. Koko pirun koulu tulee olemaan englannin kielellä! Sillä on pakko pärjätä, piste, ei oo vaihtoehtoja. Ei auta heittäytyä lattialle kiljumaan suomeksi, jos ei ymmärrä. Ei mua niinkään kuunteleminen ja lukeminen hermostuta, tähän mennessä ei oo ollut mitään ongelmaa ja englannin ymmärtäminen on oikein sutjakkaa. Ei edes normaali kanssakäyminen ja jutustelu tuota vaikeuksia. Uumoilen, että vaikeudet alkavat siinä, kun mun on ryhdyttävä kirjoittamaan 1000-sanaisia esseitä tai osallistumaan ryhmätöihin tai mihin lie muihin hirvityksiin. Pitäiskö mun osata hienoja sanoja englanniksi? Sivistyssanoja? Akateemisia käsitteitä? Tieteellisiä ilmauksia? Mistä mä nyt sellaisia opin tähän hätään? Nippa nappa opin courgetten ennen koulun alkua ja päinvastoin kuin äkkiseltään ajattelisi, se osoittautui hyödylliseksi: sain opiskelijan keittokirjavihkosen, jossa on ohje Courgette & Carrot Chilliin. Mmhh. Niin. Niin.

Oon tähän mennessä ehtinyt viidellä luennolla istua, ja oon pysynyt kärryillä aika hyvin. Muistiinpanojen laatiminen taitaa olla kyllä sellainen luku, johon täytyy erikseen tottua, mutta sama kai se olis ollut suomalaisessakin yliopistossa. Yksi ainoa kurssi mua hirvittää: se filosofia. Opettajanani on parrakas vanhempi herrasmies, joka ilmoitti vastustavansa nykytekniikkaa siinä määrin, että sen tekisi mieli pistää AK-47:lla tuusannuuskaksi älypuhelimia. Näin ollen se ilmoitti kieltäytyvänsä käyttämästä minkäänmaailman Powerpoint-esityksiä tai muita, joten niiden muistiinpanojen ottaminen on ihan oman korvan varassa. Yritä siinä sitten samanaikaisesti kuunnella, poimia puhepaljouden seasta ne olennaisimmat seikat ja ehtiä vielä kirjoittaa ne ylös. Etenkin kun, kuten edellä mainittu, filosofia ei oo mulle niitä helpoimmin ymmärrettäviä alueita.

Ilmeisesti kursseilla harrastetaan myös jonkinlaisia ryhmätöitä ja tutorialseja (ah Finglish, mun lemppariaiheitani tällä hetkellä). Alkuun olin kauhuissani myös niistäkin; tuntemattomia ihmisiä, joutua esittämään mielipiteitä - englanniksi vielä - ja tekemään yhteistyötä ja entä jos ne pitää mua ihan tyhmänä? Ratkaisin tämän ongelman sillä, että opettelen vaan kaiken etukäteen ulkoa. Käyn läpi kaiken mahdollisen materiaalin ennen näitä ryhmätuokioita niin, ettei tarvitse miettiä, mitä sitä suustaan päästäis ja missä edes mennään. Mua inspiroi tämänpäiväinen psykologianluento, jolla kehotettiin neuvottelemaan vierustoverin kanssa, mitkä biologiset, psykologiset ja sosiaaliset seikat voivat vaikuttaa masennukseen. Se oli likipitäen kertausta lukiosta ja miltei suoraan oppikirjasta ja ei tarvinnut kauaa miettiä, kun jo alkoi kaikennäköisiä termejä ja käsitteitä palata mieleen unholasta. Siinä kohtaa kyllä hieman kompastelin, kun yritin selittää serotoniinia ja muita välittäjäaineita, mutta mitäs noista, pienistä. Siinä hetkessä ymmärsin, että aivan turha stressata, kun vaan tiedän, mitä on tekeillä. Joskin tämä on vähän liitoksissa toiseen hermostusta aiheuttavaan seikkaan, ja se on seuraavanlainen:

Sosiaalinen kanssakäyminen opiskelijatovereideni kanssa. Ensimmäinen, orientaatioviikko ei kamalan lupaavalta vaikuttanut ystävystymismielessä. En tiedä, mistä tää ihme nössöily on lähtöisin, mutta mä oon ihan kauhistunut, lamaantunut suorastaan ihmisseurassa. En oikeastaan haluaisi olla sellainen, mutta en tiedä osaanko olla mitään muutakaan, tuntuu kuin olisin elefantinkokoinen ja kömpelö kuin selälleen kellahtanut kilpikonna ja suusta tulee vain yksittäisiä sanoja, jotka eivät vastaa millään tavalla esitettyihin kysymyksiin: crochet, courgette, mediterranean, exaggerate. Kaikkialla painotetaan, miten kannattaa mennä mukaan, erm, kaikkeen. Societyihin ja urheilemaan - niin kuin olisin menossa - ja kaikkeen. Varmaan se pitääkin paikkansa, mutta silti näen itseni seisomassa yksin jossakin nurkassa epätoivoisena ja hämmentyneenä ja aika pian siitä sitten luikkivani kotiin katsomaan Sherlockia.

Mut kaikesta tästä hermostuksestani huolimatta oon innoissani ja tyytyväinen ja onnellinen, että vihdoinkin oon koulussa. Jossain mielessä ehkä teki hyvää kärvistellä tän asian kanssa näin kauan: nyt tiedän selkeesti, että tuolla tahdon olla, oon valmis näkemään vaivaa ja haluan nähdä vaivaa! Siinä määrin, että oon jo nyt kirjoittanut sivukaupalla muistiinpanoja Great Expectationsista, vaikken oo edes siinä puolessavälissä vielä. Kukaan ei kehottanut tekemään niin, se oli vain omaksi huvikseni. Olisinko ottanut yliopisto-opiskelun näin vakavasti vuos tai kaksi sitten? Mene ja tiedä, ehkä en, ehkä mun paksulle päälle teki hyvää joutua vähän odottelemaan ja opettelemaan kärsivällisyyttä. Yhtä kaikki, opiskelu on ihmeellistä! Aamuisin bussissa myhäilen itsekseni, että oon menossa yliopistolle. Bussi menee aivan keskustan läpi etelään päin, ja kouluun menevän bussin ikkunasta läpi kaupunkikin näyttää erilaiselta, melkein kuin olisin taas vasta saapunut tänne.

(Käsittämätöntä, että vihdoin sain sen, mitä niin pitkään haikailin. Tuntuu aika hyvältä ryhtyä tekemään uusia suunnitelmia, kuinka tästä eteenpäin!)

Ihanista naisista

Tätä kirjoittaessani makaan sängyllä hikisenä ja haisevana, jalat hiekkaisina ja tukka likaisena ja auttamattomasti takussa - voi olla, että joudun peräti ottamaan sakset käteen päästäkeni takuista. Hartiat on arat ja nenään sattuu, täysi mysteeri minkä tähden. Kynsien alla on tuntematonta ainesta ja toissapäivän ripsivärit on silmien alla kuin milläkin vampyyrilla. Puhelin on myös ollut liki kaks päivää kuolleena, joten kellonaikaa on vain arvailtu ja kyselty tutuilta ja tuntemattomilta. Lienenkö ollut kotona tuntiakaan, ja jo nyt tekis mieli takaisin!

Kuten jo edellä mainittu, melko suuren osan ajasta kelloaika oli tuntematon tai "varmaan jotain kolme kun se oli vähän aikaa sitten puol kolme". Tästä syystä en yritäkään mitään kronologista kerrontaa, se yritys tulee epäonnistumaan heti perjantain jälkeen. Kaikki alkoi torstaina, kun pakkasin reppuni ja kassini ja heitin makuupussin olalle ja läksin taivaltamaan toverieni asumukselle, josta aamulla tuli kyyti hakemaan meitä Laoisiin, reilun tunnin ajomatkan päähän Dublinista, jossa viikonlopun ajan vallitsi pieni musiikkifestivaali nimeltä Electric Picnic.

Parin mutkan kautta päästiin vihdoinkin perille - mutkat selittyy sillä, että laatikkoviintä sai käydä etsimässä neljästä eri liikkeestä ennen kuin löytyi, hoh hoh. Pystytettiin telttoja ja rakennettiin leiriä ja ylimalkaan voin kaiketi jotakuinkin kaikkien puolesta todeta, että oltiin myös aika tyytyväisiä ja hyvillä mielin. Haluaisin myös täsmentää, että passiivin käytöstä huolimatta olin aktiivisesti pystyttämässä omaa telttaani. Ennen kuin ehdin retostella enemmän, pitänee kai lisätä, että se lainatelttani oli popup-versio ja siinä ei liiemmin pystyttämistä ollut. Mutta köytin teltan niillä naruilla maahan, itse.

Kuinka jästit telttailevat!

Perjantaina ei mitään hirveän jännää musiikkimielessä tapahtunut, pyörittiin vähän ympäriinsä katsomassa sitä sun tätä ja päätettiin mennä aikaisin nukkumaan. Aikaisin saattoi mahdollisesti olla joskus yhden tienoilla. Oli kyllä pirun kylmä! Niin kylmä, että huolimatta upeasti pystytetystä teltastani ryömin kolmanneks naapuritelttaan, jota ei kyllä selkeesti oo tarkoitettu kolmen käyttöön. Ihan suoraan sanottu yhteen viikonloppuun mahtui niin paljon kaikkea ja mitä tahansa, etten enää muista koko perjantaita. Ei me mitään hirveän merkittävää taidettu tehdä.

Mä nyt tietysti haltioiduin ihan täysin, kun näin sen paikan ensimmäistä kertaa. Alkuun olin ihan myyty, miten iso se paikka on - ei se loppujen lopuksi mikään tolkuttoman suuri kuitenkaan taida olla. Mut en mä vaan moisia oo muualla nähnyt, se on Suomen festareilla. Värejä ja lippuja ja viirejä ja valoja; lampunvarjostimista koottuja valoja; laivanmallinen lava; laudoista rakennettu torvi erään lavan yllä ja samaan hengenvetoon haluaisin huomauttaa, että kyseinen lava oli Body & Soul -alueen main stage ja se oli kuopassa. Oli huvittelulaitteita, lauantaina pistettiin elämä risaiseksi ja mentiin törmäilyautoihin. Trailer parkissa myytiin häämekkoja, ja ei ollut yks eikä kaks hääpukuista jolppia, kun tuli vastaan viikonlopun aikana. Siellä on satunnaisesti ripoteltuja kahden istuttavia penkkejä katoksen kera; kaikki tuollaiset yksityiskohdat olivat tavattoman herttaisia ja eritoten pimeän aikaan oli ihan lumoutunut valoista, erivärisistä valoista ja kuvioista. Jos puhelimeni akku olis kestänyt pidempään kuin lauantaihin, olisin varmana kerrankin ottanut kuvia vaan kohtalo tai vähemmän dramaattisemmin mutta realistisemmin nykyteknologian rajoitukset estivät sen tällä kertaa.

Kuoppa, jossa otin ilmiömäiset päikkärit!

Body & Soul! Main stage!

 

Ensimmäinen yö oli hirveä nukkua, kylmä, reppu ei toiminut tyynynä, päätä särki, loputon musiikki ja epämääräinen älämölö festarialueelta. Tuntui, kuin en olis nukkunut lainkaan, vaikka pakkohan mun oli jotenkin torkahdella. Olo ei ollut reippain lauantaiaamuna, mutta aamupalan, pienten päikkäreitten ja Mindfield-alueella pyörähtämisen jälkeen piristyin melkein silmänräpäyksessä. Mindfieldissä oli yhtä jos toista kirjallisuus-, teatteri- ja spoken word -hölynpölyä ja jotain aktivistihullutuksia myöskin, kirjoitin nimeni ovenkokoiseen postikorttiin Egyptin naisille, tietysti ihan onnessani, sanomattakin kai selvää. Sunnuntaina menin kuuntelemaan Literary Stagelle Eoin Colferia, koska mun sisällä tulee ikuisesti asumaan pieni Artemis Fowl -nörtti. Se oli tosi hauska mies, hyvin hassu, en pettynyt muuhun kuin siihen et oli jouduttava liikkelle vaikka se oli vielä kesken, toisaalla samaan aikaan soitti Tieranniesaur, joka on melkoisen letkeetä ja aivan eilispäivänä eli sunnuntaina tulin siihen tulokseen, että pidän siitä.

Palatakseni lauantaihin, vaadin päästä katsomaan Ellie Gouldingia, siihen oli vähän pettynyt. Luulin, että tykkään siitä, mutta kävikin ilmi, etten tykkää kuin muutamasta hassusta biisistä mutta katsoin sen lystin kuitenkin loppuun. Sit oli kai jotakin välissä, ei selkeesti mitään kovin merkittävää, ja Björk! Se oli ihana nainen, vaikka luulin etten välitä hirveesti sen musiikista mutta se on vähän semmoinen mielenkiintoinen kaveri. Olihan se, ihana aksentti ja ärrät, lovely girrls, se on kyllä siinä määrin omalaatuinen persoona et ei paljoo mitään rajoja! Ihanat naiset tais jotenkin olla aika keskeinen teema koko viikonlopun aikana, käytiin katsomassa myös Deap Vallya, ne on kaks amerikkalaista naista, jotka soittaa kitaraa ja rumpuja hajareisin minihameessa ja on aivan loistavia. Ystävätärtäni lainaten voi vaan todeta, että jos olis lesbo, vois ottaa kumman tahansa niistä.

Myöhemmin illalla soitti kanssa joku suomalainen, ermh, artisti, HK 119. Se vasta olikin mielenkiintoinen tapaus ja siis aika välitön ensivaikutelma oli että siinäpä on omituinen täti. (Taustatutkimus, onnistuneiden festareiden aa ja oo ja muutkin kirjaimet.) Oltiin vähän naureskeltu itseksemme kaikelle sille merkillisyydelle ja päätetty, että kyllähän sinne pitää mennä hihkumaan juttuja suomeksi. Niinpä mentiin ja mahdollisesti jouduttiin vähän syömään sanojamme; se oli oikeasti aika hauskaa! Enkä nyt edes tarkoita sellaista hauskaa kun on dissata hipstereitä vaan siis aidosti varsin hauskaa.

Tiedä minne loppuilta siitä edes meni. Huviajeluun törmäilyautolla nyt ainakin, syömiseen kenties myös. Taidettiin haahuilla Salty Dogille, lavalle joka on laiva! Laiva, lava, laiva, metsän keskellä! Onks parempaa! Mulla menee tässä vaiheessa päivät aivan sekaisin, en enää tiedä, mitä tapahtui milloinki. Väliäkö tuolla! Sunnuntai oli kuitenkin se päivä, jota olin eniten odottanut, ja siitä muutaman sanasen voisin jakaa. Aamu oli aika hankala; aamut yleensäkin ovat, mutta herätä kylmänkosteasta teltasta on ihan oma lukunsa, vaikka olin luovuttanut ja rupsahtanut lievästi keski-ikäiseen menettelytapaan ja pistänyt korvatulpat yöksi. Auttoivat ne vähän siihen meteliin, kun nuorisolaiset rellestivät läpi yön, siinä missä itse taisin viimeisen kerran katsoa kelloa neljän maissa ennen nukahtamista.

Yhtä kaikki, se sunnuntai, ihmeellinen sunnuntai! Kun oli selvitty hereille, suunnattiin aamupalalle ja sen jälkeen taisin ottaa pienet torkut peräti. Lauantaina otin pienet tirsat Body & Soulin main stagella, röhnötin siellä kuopan rinteessä ja oli tosi mukavat oltavat. Tuun muistelemaan niitä nokosia vielä pitkään! Sunnuntaina sitten kävin sitä Eion Colferia kuulemassa ja Tieranniesaurta ja Noah and the Whalea! Niitäkin kuulin ensimmäisen kerran varmaan viikkoa ennen koko Picniciä, mut aika äkkiä päätin, että pidän niistäkin. Nooa ja Valas! Nooa ja Valas! Franz Ferdinand myöhemmin illalla! Franz Ferdinand! Ärsytti vaan ihan pirusti ne muut ihmiset siellä, nuorisolaiset, riehumassa edessä ja kantamassa kavereita olkapäillä, niin ettei nähnyt mitään ja tönimässä ja kaikkee. Pyh. Sunnuntaina soitti myös Eels, joista, ylläripylläri, en ollut kuullut aiemmin. Mut en voinut olla pitämättä; ne oli tosi hassuja yhteneväisissä parroissa ja verkkariasuissa. Pari nooajavalaslaista oli myös katsomassa Eelsiä, kulutin varmaan yhtä paljon aikaa lavalle katsomiseen kuin olkani yli kurkkimiseen, koska niinhän fiksu ihminen toimii. Kurkkii Nooaa ja valasta kuin mikäkin paranoidi sekopää.

En oo aivan varma, mikä tai milloin, mutta tää on sen verran masee kapistus, etten kyseenalaista motiivejani kuvata sitä. Oli muuten viimeinen Electric Picnic -kuva, jonka puhelimestani löysin.

Mähän en oo mikään valokuvaajaihme. Niin kuin näkyy. Mut minkäs teet. Lisäksi mulla kesti tolkuttoman kauan saada tääkin tekstinmokona kasaan, alkava yliopisto on hiemannut vienyt huomiota ja voimia ja vaatinut ylimalkaan aikaa ja vaivaa. Mutta pidin Electric Picnicistä tavottamasti, siitähän on siis jo liki pari viikkoa, mutta mulla on edelleen ranneke kiinni vaikka se on epäkäytännöllisin kapistus ikinä. Ensimmäinen telttailufestarini, ihanaa ja kamalaa samanaikasesti, ihanaa kaikessa kamaluudessaan. Taidan odottaa jo ens vuotta! Yksi juttu vielä (yksikö vain... ahahha):