Jos pubin ovi on kiinni, koputa!

Olipahan aika jännä viikonloppu tossa pari viikonloppua takaperin, ei edellinen vaan sitä edellisempi. Perjantaina syöksyin kauheella kiireellä linjuriasemalle suoraan töistä, oli muuten just se ainut päivä koko viikolla, kun piti töissä istua täsmällisesti siihen puoli viiteen saakka. Puoli kuudelta alkoi iloinen matka Dublinista Leitrimiin, jonnekin tonne toiselle puolelle tätä saarta. Matkan teki iloiseksi just ennen töistälähtöä nautittu kahvi, jolla pyrin kompensoimaan väsymystä ja Fanta, jota en yleensä juo, joten sokeri meni heti päähän. Meitä oli kolmen matkalaisen seurue melko täydessä bussissa, ja suuren osa matka yksi kolmesta teeskenteli, ettei tuntenut meitä kahta muuta; mua kovasti nauratti yks jos toinenkin juttu, vähän lipsui hyperaktiivisuuden puolelle, mutta vähän vaan. Kanssamatkustajat varmaan arvosti kovaäänistä suomenkielistä hysteeristä höpötystä.

Bussi jätti meidät Carrick-on-Shannoniin, vaikutti ihan viehättävältä pikkukylältä, ilmeisesti polttariseurueiden suosiossa kovasti ja kyllähän siellä seuraavana päivänä tepastelikin iso joukkue sairaanhoitajahengessä pukeutuneita naisihmisiä. En sen kummemmin ehtinyt tutustua kyseiseen paikkakuntaan, mutta joku joki, Shannon, siitä meni halki tai muuten vain sivuitse, ja innostuin kamalasti veneistä siinä rannassa. Ehdotukseni veneen vuokraamisesta tai muusta vastaavasta toiminnasta eivät saaneet kumminkaan hirveästi kannatusta. Mut en luovuta, tää ei jää tähän, veneilemään on päästävä!

Carrick-on-Shannonista kyyti nouti meidät sitten Drumshanbon kylään, edellistäkin pienempi paikka mutta aika sympaattinen! Viikonlopun aikana aika konkreettisesti kävi ilmi, kuinka kaikki tuntevat toisensa. Kaupan ovella tervehdittiin ja esiteltiin vierailija paikallisille, pubeissa omistajan kanssa juteltiin pitkät tovit ja ylipäänsä kovasti kerrattiin yhteisiä tuttuja, mistä aika paljon meni ihan ohi ymmärryksen kun en tiennyt alkuunkaan, kenestä on kyse. Olin kumminkin kovasti innoissani, tuntui kuin olis tehnyt reissun jonnekin kauemmaskin kuin parin kolmen tunnin ajomatkan päähän, niin erilaista se maaseutu- ja/tai pikkukyläelämä oli Dublinista.

Drumshanbo - kuulemma liput oli asennettu ihan mun kunniaks!

Vaihdettiin sitten kuulumisia matkatovereideni sukulaisten kanssa ja sit suunta olikin pubiin. Se jos mikä oli tismalleen sellainen, mitä tulee mieleen, kun on katsellut liikaa telkkuria ja elokuvia ja ajattelee jotain tosi perinteisentyypillistä irkkupubia. Erikoista oli, että siellä oli hiljaista kuin missä - jotain musiikkia tais olla taustalla, mutta hiljaista sekin on. Jälkeenpäin alkoi suorastaan hävettää, kun hihkuin niin kovaäänisesti biljardia pelatessa aina kun osuin sillä kepillä johonkin oikeaan palloon ja vielä äänekkäämmin, kun sain pallon menemään sinne koloseen minne pitääkin. Termistö on vähän hakusessa, mut yhden pelin kahdesta voitin (tosin se voitto ei ollut niinkään selkee voitto kuin semmoinen, että yhdessä sovittiin niin, muuten oltais siellä varmaan edelleenkin huitomassa niillä kepeillä. Toinen peli loppuikin sit niin nolosti ettei siitä puhuta).

Yhdet tai kahdet siellä istuttiin, ennen kuin siirryttiin seuraavaan pubiin. Kello oli varmaan jo aika lähellä puoltayötä tai niillä main, eikä asiakkaita ollut muita kuin me. Istuttiin baaritiskillä ja keskusteltiin jälleen omistajan kanssa, se oli semmoinen pikkuriikkinen vanhanpuoleinen nainen kävelykepillä varustettuna. Muut olivat jotensakin tuttuja naamoja siellä, mutta mut oli tietysti jälleen esiteltävä siinä, ja ilmeisesti oikea nimeni on liian monimutkainen irlantilaisille (siihen sanon pyhpah, entäs ne irlantilaiset nimet sitten, niin kuin Caoimhe kirjoitettuna, suunnilleen Quiva lausuttuna, mitä sekin on olevinaan), joten erinäiset Drumshanbon kyläläiset tuntevat mut Jojon nimellä.

Tää pubinomistaja jossakin vaiheessa kaivoi esiin valokuvia, joita alkoi esitellä. Epäselväks jäi, keitä kuvissa esiintyi, mutta innolla niitä katseltiin. Puoli yhdeltäkö vai monelta pubin oli määrä mennä kiinni, mutta siellä vain istuttiin johonkin kahteen saakka tai vähän yli. Oli tosi karmivaa mennä vessaan, kun joutui kulkemaan semmoisen loungen läpi, se oli vain hämärästi valaistu ja autio ja kuin mistä tahansa kauhuelokuvasta. Pubinpitäjä kehotti tupakoijia tupakoimaan takan vierustalla, joten eivät noi aukiolo- tai tupakkalait näemmä turhan tarkasti päde siinä Irlanninkolkassa. Eikä myöskään anniskelulaki, jonkun mutkan kautta päädyin yhden toverini kanssa baaritiskin toiselle puolelle kaatamaan tuoppeja. Päihitti mennen tullen typerän Guinness Storehousen, sanon vaan!

C'est moi (rehellisyyden ja tekijänoikeuksien nimissä kiitän kuvasta erästä matkatoveriani, joka ei irlantilaisena tätä kuitenkaan lue)

Tarkoitus oli hakea vielä pizzaa iltapalaksi, mutta se paikatti noudatti niitä aukioloaikoja ja täten oli jo sulkenut ovensa, kun sinne saakka päästiin. "Sinne saakka" tosin on vähän turhan suureellinen ilmaus tässä yhteydessä, nyt kumminkin puhutaan noin seitsemästä askeleesta yhdestä ovesta ulos ja viereisestä sisään. Pienessä kylässä ei tarvi liikoja kävellä päästääkseen paikasta A paikkaan B! Syötiin jotakin ennen nukkumaanmenoa, tosin kaks neljästä tais hieman torkahtaa lattialle ja sohvalle. Ettei elämästä puuttuis jännitystä, en kerro ketkä nukkuivat ja ketkä eivät! (Vitsit et oonkin hauska!)

Seuraavana aamuna sit nukuttiin kiitettävän pitkään. Iltapäivästä lähdettiin etsimään jonkinsortin lamppuviritelmää pullolamppuun, jota matkatovereideni anoppi ja äiti parhaillaan askarteli. Istuttiin autossa kuin sillit suolassa ja ihmeteltiin maisemia, tai lähinnä minä ihmettelin. Jossain määrin se maaseutu ja pikkutiet muistuttivat Mallow'ta, kotipaikkakuntaani au pairina ollessani vaikka tuntuu hölmöltä nimittää sitä kotipaikkakunnaksi, vaikka siellä pari kuukautta asuinkin (mikä tuntuu nyt tosi kaukaiselta ajalta, vaikkei siitä oo edes puolta vuotta!). Käytiin Carrick-on-Shannonissa syömässä ja koska rybgya pelattiin jälleen, sitä oli mentävä katsomaan.

Näin tie vei jälleen uuteen pubiin, missä oli taas hiljaista kuin kirkossa ja vastaavalla hartaudella sitä rygbya seurattiinkin. En oo koskaan ollut erityisen innostunut mistään penkkiurheilulajista, mutta kun siihen puuhaan ryhtyy, niin yllättävän paljon hupia rygbyn katselemisesta saa. Se on hullua, isot miehet juoksee ja painii ja heittää palloa. Istuttiin siinä leppoisasti takan vieressä pahaa-aavistamattomina, kun yks pariskunta tuli sisään koira mukanaan, semmonen iso ja musta ja karvainen. Se kävi tyynesti joskin mahdollisesti hieman aran oloisesti pöydän alle makaamaan, ihan nätisti se siinä oli. Siteeraan tähän yhtä ystävätärtäni, joka esitti seuraavanlaisen kommentin Englannissa käydessään: "Mistä tietää että on maaseudulla? Koirat saa tuoda ravintolaan." Pitänee paikkaansa!

Rygbyn jälkeen (Irlanti - Ranska, tasapeli) päätettiin siirtyä seuraavaan paikkaan, vaan tarkoituksenmukaisen pubin ovi oli kiinni eikä ketään vaikuttanut olevan paikalla. Jatkettiin sitten muina naisina ja miehinä matkaamme eilisillan ensimmäiseen pubiin, siihen jossa oli sitä biljardia tarjolla ja tikanheittoa myös. Heitettiin pari erää tikkaa, oltiin jälleen ainoat asiakkaat, mutta ilta oli siinä vaiheessa vielä nuori. Juteltiin pubinpitäjän kanssa, ja siinä syssyssä taisi selvitä syy, miks se pubi oli sulkenut ovensa (saattoi myös olla niin, ettei se yksinkertaisesti ollut auki).

Sanaa gypsies ne käyttivät, en oo nyt aivan varma minkäsorttisista matkaajista tai mustalaisista tai mistä ikinä on kyse, mutta joitain reissulaisia ilmeisesti aina silloin tällöin vaeltaa kylään ja silloin paikalliset pistävät ovet kiinni. Joku pubi ehkä päästää niitä sisään, mutta toiset eivät, ja kun joku bongaa niitä kylässä, niin se sitten ottaa puhelimen käteen sanan levitysmielessä. Ymmärrän, että joku iäkkäämpi yksinäinen nainen ei paljoa mahda ja pelottavaakin on, jos 20 remuajaa marssii sisään. Eipä siinä yksin oikein mitään voi, jos uhkaavat pistää paikan matalaksi jolleivat saa palvelua ja marssivat tiehensä maksamatta tai mitä nyt sitten tekevätkään. Poliisiasema olis aivan tien toisella puolella, mutta sekään ei sitten kauheasti kai auta. Keskiaikaista, herranjumala miten keskiaikaista, ja poikkeaa täysin siitä maailmasta, jonka mä tunnen ja johon oon tottunut. Ymmärrettävää kuitenkin niiden paikallisten pubinpitäjien näkökulmasta, ja ehkä paikallistenkin, vaikka mua ahdistaakin toi miten joku tietty ihmisryhmä leimataan jonkinlaiseksi. En ota tähän mitään kantaa, kun en tästä ton enempää tiedä, voihan ollakin joku ihan aiheellinen syy siihen leimaamiseen, mut toi on yks erikoisimmista ja hämmentävimmistä asioista, joihin oon koko Irlannissa törmännyt.

Päiviä myöhemmin tuli sitten samat matkalaiset taas puheeksi, ja mua viisaammat tiesivät kertoa, että tällä sakilla ei yleisesti ottaen oo mitään henkilöllisyydentodistusvälineitä, passeja taikka muita ja että ne eivät kouluakaan kovin pitkään käy. En oikein tiedä, tekevätkö ne paljon mitään, ilmeisesti eivät ainakaan hirveästi. Jostakin syystä tää askarruttaa mua suuresti. Miten tuollaisia ihmisiä voi olla olemassa? Oikeesti? Tässä maailmanajassa? Kuulostaa joltain, mitä vois tapahtua satoja vuosia sitten tai miksei useita kymmeniäkin, mutta että vielä nytkin, ei sentään! Vaan mun on nyt toistettava itseäni: minkä minä tästä tiedän, mutta merkillistä!

Tarinaa jatkaakseni: siinä sitten istuttiin ja jatkettiin oloamme, jossakin vaiheessa omistaja pisti ulko-oven lukkoon. Sisään pääsi kyllä, jos oli tarpeeksi fiksu koputtaakseen, ja paikalliset kai aika hyvin tunsivat käytännön ja niinpä sitä väkeä sitten vaelsi sisään illan mittaan. Yhdessä vaiheessa luettiin ääneen pelattujen golf-pelien tulokset, kuka oli voittanut ja sillä tavalla, pelaajat ilmeisesti kokoontuivat pubiin sitä varten, tai ehkä vain ylipäänsä ajanviettoon. Edellisen pubin koira ei ollut ainoa kohtaamamme eläin pubissa, tänne nimittäin vaelsi kissa jostakin. Se oli kai joku ulkokissa, joka aina palasi sen pubinomistajan Monican luokse syömään ja semmoista. Siellä se tassutteli ja luonnollisestikin sai huomiota osakseen.

Siinä se hengas meidän kanssa baarijakkaralla!

Tällä kerralla lähdettiin ajoissa kotiin ja käytiin hakemassa sitä pizzaa, jota olin koko päivän himoinnut kuin hullu puuroa. Siinä vaiheessa oli väsymys ehtinyt iskeä ja päänsärky myös, mutta piristyin jo siinä vaiheessa, kun vasta tilattiin sitä pizzaa. Se oli kylän ainoa pizzapaikka, taisi siellä jokunen muukin ruokapaikka olla, kiinalaisia ravintoloita oli myöskin tasan yks, pubeja sen sijaan seitsemän - täytyy sitä nyt jotkut prioriteetit olla! Sen pizzapaikan nurkassa oli pelikone, joka herätti mussa muistot Tuplapotista ja huolettomista uhkapelaamisen päivistä, Onnensanoista ja muista (raaputtaminen on niin jännittävää, että se on voitto jo sinänsä). Innostuin kauheesti tästä uudesta ja jännittävästä rahapelistä, kun en oo semmoisia pahemmin täällä nähnytkään. Kasinoita täältä tosin löytyy aika runsain mitoin sanoisin jopa - niitä tuntuu olevan vähän joka puolella. En kyllä tiedä, mitä mahtavat sitten pitää sisällään.

Miksi halusin kuvata - eeeen tiedä. Enää en.

Sunnuntaina olikin sit äitienpäivä, mitä oli aika hassua viettää maaliskuussa, mutta mikäs siinä sitten jos silloin sen tahtovat pitää. Ostettiin kukkia ja kokattiin oikeata ruokaa, mut melkein se päivä siinä sit menikin, kun neljän aikoihin lähti bussi takaisin Dubliniin (kotiin!). Vielä yks ihmeellinen asia jännittävästä viikonlopustani Irlannin pikkukylässä: jollain parilla hassulla sanalla mua kovasti viisaampi toverini sai mut tajuamaan, ettei semmoisiin huithapeleihin ja kehveleihin kannata tuhlaa aikaa, jotka ei vastaa viesteihin. Ensimmäinen tapaamani ihminen, joka onnistui puhumaan nälkäisen hengen hiljaiseksi! (Jos nälkäisen hengen teoria ei oo tuttu, voin nopeesti kertoa, että siinä on selitys, miksemme voi koskaan olla onnellisia. Nälkäinen henki ei oo koskaan tyytyväinen, sen on aina saatava lisää ja varsinkin jos se ei jotakin voi saada, sen se tahtoo. Huomiota ja rakkautta, sitä se ainaisesti halajaa, mutta vaikka saiskin molempia roppakaupalla, niin se ei kuitenkaan ikinä riitä. Sen takia nimitys nälkäinen henki. Tää on hyvä teoria.)

Freddie ja minä, me haluamme ajaa polkupyörällä

Errmh, tovi vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta, lähinnä kun työnteko on uuvuttanut mut täysin ja sitten kun sitä vapaa-aikaa olis ollut, oon ollut jossakin ihan muualla kuin kotona raportoimassa siitä. Oli viikonloppua maalla ja oli St. Patrick's daytä, mut niistä sit myöhemmin enemmän. Tää on nyt kolmas viikkoni uudessa työpaikassa, ensimmäiset puoltoista viikkoa oli koulutusta joten oo, öööö, nopeesti laskettuna viis päivää tehnyt oikeita töitä (=ollut tekevinäni).

Se on tismalleen mitä vois kuvitellakin. Vähän tylsää, ahdistavaa kun joutuu alistumaan kurjaan arkeen ja stressaavaa, kun ei tiedä mitä tekeekö ja kuinka pahasti menee tekemisissään metsään. Oon koko ajan ajatellut, etten tuu olemaan tuolla kuin puoli vuotta, ja sitten meen kouluun (sormet ja kaikki ristissä, että pääsen sinne kouluun kanssa). Niinpä oon vaan pyrkinyt suoriutumaan niin hyvin kuin mahdollista mutta vaivaamatta päätäni sen kummemmin työjutuilla. Se on mitä on, töissä on pakko käydä eikä siitä mihinkään pääse.

En oo ihmeemmin ehtinyt tutustua uusiin työkavereihini, muutaman kanssa jutellut niitänäin sillointällöin, mut en oo mitään sydänystäviä saanut, vaikka ne muutamat kyllä vaikuttavat ihan kivoja kavereita olevan. Eipä se oo liiemmälti häirinnytkään enkä turhan suurta vaivaa oo nähnyt tai mitään, koska mua nyt ei vaan yksinkertaisesti oo kiinnostanut tarpeeksi. Karua on, tiedän kyllä, mut oon ajatellut, että kyllä siitä ajan kanssa sit tutustuu kaikkiin ja jos sieltä joku harvinaisen kiva kaveri löytyy, niin ehkä siihen sitten paremmin.

Vaan ei asiat sit niin yksinkertaisia olekaan. Team managerini halus pitää juttutuokion mun kanssa, ja sen tuokion sisältö oli jotakuinkin se, että mun pitäisi tutustua työkavereihini ja pitää hauskaa töissä ja herra ties mitä muuta. Oon vähän hämmentynyt siitä, sainko sapiskaa kolmantena oikeana työpäivänäni ja oliks se sapiska aiheellista. Täällä toki ihmiset on avoimempia ja sosiaalisempia kuin kaukaisessa ja kylmässä Suomessa, mutta mitä helvettiä nyt kummikin! Okei, en käy kieltämään sitä, ettenkö olis hiljaista sorttia, mutta oon kumminkin aina niin ystävällinen ja kohtelias kuin vaan pystyn, jos jonkun kanssa puheisiin päädyn. Oon myös tietoinen, että voisin asennoitua uuteen työpaikkaani vähän paremminkin, mutta sillä on ikävä kyllä rajansa, kuinka positiivinen pystyn olemaan. Tällä hetkellä mun ei oo mahdollista venyä yhtään enempää, lisäksi haluan tuoda julki korkean työmoraalini ja huomauttaa, että haluun oikeesti tehdä asiat kunnolla tuolla kaikesta huolimatta.

Ihan kuin en olis kylliksi jo miettinyt sosiaalisuuttani ja ihmisiin tutustumista ylipäänsä ja koko hootanan identiteettiäni! Oon mitä suurimmassa määrin hämilläni, enkä oo aivan varma, kumpi mua enemmän hämmentää, team managerini viesti mulle vai team managerini ulosanti. Se on ihme mies, keski-ikäinen ja kuulopuheiden mukaan alkoholi maistuu ihan kiitettävästi sille eikä sen kanssa ole niin justiinsa, onko työaikaa vielä jäljellä vai ei, jos kyseistä virvoketta tekee mieli. Kukaan ei taida käsittää, miten se edelleen on siellä töissä. En tiedä myöskään, mistä se on kotoisin, saksaa se ainakin puhuu englannin lisäksi mutta sukunimi kuulostaa perin itäblokkilaiselta. Niin tai näin, miten se selittää asioita, aloittaa jostakin seikasta ja puhuu siitä aikansa, ilmaisee asian kaikin mahdollisin sanankääntein ja sitten kysyy, onko kellään parempia ideoita, ja alkaa käsitellä sitä samaa asiaa täysin päinvastaisesta näkökulmasta. Mitä mieltä siinä pitäis olla sitten? Etenkin jos kyseessä on sellainen asia kuin istumapaikka, mulle on yksi lysti, missä istun; aivan sama, onko siinä espanjalaisia vai venäläisiä vieressä. Olin ihan tyytyväinen siihen, mihin mut oli alun perin sijoitettu istumaan (yhden irlantilaisen tytön viereen, joka on ollut siellä pitkään ja tietää kaikesta kaiken).

Eli nyt mun pitäisi, sen lisäksi että opettelen tekemään työni niin kuin kuuluukin, tutustua koko joukkoon uusia ihmisiä, joiden naamoja en muista ja kestää todennäköisesti viikkoja, ennen kuin muistan niiden nimet. Juttutuokiossa vakuuttelin, että ymmärrän kyllä mistä tuulee ja niin edelleen, koska mitä muutakaan olisin voinut sanoa, eritoten kun olin niin yllättynyt koko keskustelusta ettei mieleen tullut kyllä mitään fiksua sanottavaa. Hymyileminen ja nyökkäily on aina helpointa! (Tosin sen lopputulokset eivät välttämättä aina ole sitä, mitä toivoisi tapahtuvan.) Ei oo  minkäänlaista aavistustakaan, miten ihmeessä voisin osoittaa jotain innokkuutta tutustua varsin tuoreisiin työkavereihini.

 En mä tiedä. Mitään. Mistään. Väsyttääkin! Fiksuinta olis nyt vaan keskittyä tän elämän hyviin juttuihin tuollaisten masentavien sijaan. Tosin mitään erityisen jännää ei taida edes olla tekeillä nyt. Hohhoo, on tääkin. Ei vaan hei, sain viime viikolla paketin Suomesta, ruisleipää ihmeellisen tiiviissä paketissa, salmiakkia montaa eri sorttia, dippikastikkeita, jääkaapinovikuvani (nyt se näyttää taas miltä pitääkin!) ja pari muuta juttua, jotka tekevät tästä asunnosta kodintuntuisen. Oli se sitä kyllä jo aiemminkin, mutta nyt eri tavalla, vanhoja luotettavia esineitä käden ulottuvilla. Kyllä, oon kuin pikkulapsi, jolle tutut esineet ja asiat tuo turvaa ja jatkuvuuden tunnetta enkä aio edes peitellä sitä!

Niin, ja toteutin pitkäaikaisen haaveeni/voitin suuren pelkoni: ostin polkupyörän pian entiseltä Italiaan muuttavalta työtoveriltani. Ajoin ensimmäistä kertaa Dublinissa pyörällä kaiken tän kaaosmaisen liikenteen seassa, vasemmalla eli suomalaisittain väärällä puolella tietä vielä! Enkä säikähdyksissäni huutanut ja kiroillut ääneen kuin ihan vähän vaan!

Nörttihylly: tällä hetkellä omistamani kirjat ja peräti kahdet prillit!

Osa on jo mennyttä!

Olis sitten arkee ja rutiineja nyt

Kokonaiset kaks työpäivää takana! En oikein tiedä, mitä tosta hommasta pitäis ajatella; ensimmäiset kaks viikkoa tulee olemaan pelkkää koulutusta, mikä tietysti on hyvä homma, mut kauheen vaikee arvioida, mimmoista siitä sitten tulee. Koska oon suomenkielinen, mulla ei oo tarjolla kuin suomenkielisiä työpaikkoja, joista suurin osa on teknistä tukea, tääkin duuni sitä siis. En oo ikinä ollut mikään tietotekninen lahja maailmalle, sähkölaitteet kun ovat niin pirun vaikeita, mut koska oon avoin mieleltäni, mun täytyy sanoa, että ajatus siitä, mitä kaikkea teknologia mahdollistaa, on aika mielenkiintoinen. Pelottava myös, ei pidä unohtaa, millaisen lähtemättömän vaikutuksen Matrixien katsominen teki muhun silloin 13 vuoden kypsässä iässä, kun kykittiin yhden toverittaren kanssa katsomassa elokuvia varastossa miltei poistumatta sieltä lainkaan. Hyviä aikoja!

Mua vähän myös karmii ajatus siitä niin tarkasti valvotusta ympäristöstä. Ymmärrän kyllä hyvin, miks niin tehdään, mutta etenkin näin alkuun se tuntuu vaan ahdistavalta niskaan hengittämiseltä. Haluun olla rauhassa! Haluun tehdä työni kaikessa rauhassa! Oon viime aikoina, yllätys sinänsä, miettinyt eroja eräiden kahden maan välillä, enkä osaa sanoa, mitä tarkoitan puhuessani kodista. Välillä tunnen olevani niin kaukana suomalaisuudesta kuin vaan mahdollista, mitä en tarkoita sanoa negatiivisessa mielessä. Mutta näinä parina ekana työpäivänä oon tuntenut olevani tosi suomalainen, ehkä yksinkertaisesti sen tähden, että oon vähän hukassa siellä ja siitä syystä satunnainen small talk ja muu on entistäkin hankalampaa.

Mähän oon aina ollut uusien ihmisen seurassa aluks vaihtelevassa määrin hiljainen. Mieluummin vähän aikaa tarkkailen niitä, että mitä ovat miehiään ja naisiaan ja totun niihin ja sit voin alkaa availla sanaista arkkuani. Luulen, että voin aika varmasti sanoa, että semmoinen mä nyt vaan olen ainakin ollut. En tiedä, tekeekö tää ulkomailla asuminen mitään eroa asiaan, oonko mä edelleen semmoinen vuoden kuluttua, jää nähtäväks! Kuitenkaan en mä itsestäni mihinkään pääse, mutta en voi olla miettimättä, että onko se mun perusluonne vai olisinko erilainen, jos olisin syntynyt jonnekin toisaalle, johonkin lämpimämpään ja sosiaalisempaan maahan vaikka?

Lauantaina olin naamiaiskekkereissä, oli aika hauskaa. Ne olivat syntymäpäivät Tim Burton ja weird&wonderful-teemalla ja päädyin pukeutumaan oudoksi amish-tytöksi. Se oli vähän vahinko itse asiassa, löysin yhdestä hyväntekeväisyyskaupasta aika ruman koltun ja ajattelin, että se on kyllin kummallinen ja teeman mukainen. Ystäväni Helena Bonham Carter ja Tim Burton esittelivät mut sit outona amish-ystävänään sen mekon tähden. Ens viikonlopuks olis tarkoitus pakata laukku ja lähteä maalle, tai miksikä sitä nyt nimittäis, jonnekin toiselle puolelle Irlantia pikkukylään. Johan mulla on kokemusta karttunut yhden pikkukylän verran, mutta hauska lähtee kumminkin reissuun. Selkeesti merkki siitä, että alan kotiutua tänne, kun lähden vallan viikonlopuksi pois. Enää ei Dublin oo se matkakohde, se on se minne matkan jälkeen palataan! (Joo kotiin.)

Että ei silleen hirveesti muuta oo tekeillä, rahat alkaa lähestyä loppuaan ja tilipäivään on aikaa, mutta kyllähän tää jotenskin tästä. Pankkitiliasian pitäis olla ihan viikon tai kahden sisällä kunnossa, sitten kun sitä palkkaa joskus saan, ja sain sen PPS-numeronikin. Tuli oikein semmoinen kela-korttia etäisesti muistuttava korttikin ja kaikkea, siinä on mun kuva ja nimi, sukunimen kaks äätä on kivasti muodossa ae, mutta onpahan se nyt sitten!

Sain kyllä jännän piirustustehtävän! Höhhöö, tykkään projekteista, tykkään suunnitella ja luonnostella ja kokeilla erilaisia juttuja, höhö. Saa nähdä mitä tästä tulee. Aion pysyä salaperäisenä tästä asiasta tälleen toistaiseksi. Höhhhöö.