Dublinissa kaikki on toisin

Eilen ja eritoten tänään oon ollut aikaansaava. Eilen heräsin reippaana tyttönä aiemmin kuin viikkokausiin, kahdeksan aikoihin, ja kävin hakemassa PPS-numeroa. Koska oon aamuisin hidas ja loikoilen mieluusti sängyssä pitkään, en päässyt ihan niin aikaisin liikkeelle kuin olin edellisiltana suunnittelut, mut silti jonotin kuuliaisesti sen minkälie sosiaaliviraston ovien takana kaksikymmentä minuuttia ennen kuin se aukes ja olinkin kyllä sit vajaassa puolessa tunnissa sieltä jo ulkona. Nyt olis enää pankkitili avattava täällä, niin noi käytännön seikat alkais olla suoritettu. Tosin sit kuvaan astuu semmoisia toissijaisia käytännöllisyyksiä, kuten että piilareita pitäis jostakin ostaa lisää ja että haluun ostaa elokuviin sen kortin, millä pääsee kahdellakympillä kuussa ihan rajattomasti katsomaan kaikkea. Oon nähnyt niin vähän elokuvia, että ihan hävettää toisinaan ja nyt on korkea aika tehdä asialle jotain. Kyllä kai siellä aina jotakin edes etäisesti kiinnostavaa menee... meneekö? En tiedä, kun oon aina vaan kotona lukemassa iänikuisia kirjojani.

Muutoin tiistaina sitten treffasin yhtä saksalaistyttöä, johon tutustuin hostellilla paria viikkoa aiemmin. Se tuli tänne kiertääkseen Irlantia ja hauska nähdä sitä vielä uudestaan, se siis jo kerran Dublinissa kävi reissullansa. Käytiin vähän syömässä ja esittelin sille Natural History Museumin ja Hugh Lanen; hauska leikkiä turistiopasta ja päästä vähän pätemään. Sit illalla käytiin oluella, Temple Barissa kuinkas muutenkaan, ja mun täytyy sanoa, että tätä nykyä jo pelkkä Temple Barin mainitseminen aiheuttaa naamannyintää ja ilmeilyä, toisinaan jopa vastenmielisyyttä osoittavia ääniä. Alkuun kyllä pidin siitä, mutta nyt varmaan alkaa se turistin ensihuuma hälventyä, kun se lähinnä karmii siinä turisteintäyteisyydessään ja hintavuudessaankin. Tapasin siellä myös niitä espanjalaisia, mikä oli varsin mukavaa, koska vaikka yhteisen kielen kanssa oli vähän niin ja näin, niin olivat ne kyllä sympaattista porukkaa. Ja niiden tekemät tortillat - joku päivä kyllä pistän ranttaliksi ja yritän tehdä mokomia itsekin. Hyyyvääää.

Mitä töihin tulee, vihdoinkin voin kertoo, että edistystä on tapahtunut! Täsmällisemmin ilmaistuna kyllästyin odottelemaan, kuuluisko sieltä oletetusta työpaikastani mitään, ja laitoin eilen illalla pari uutta hakemusta. Tänään aamulla heräsinkin sit rekryfirman soittoon ja sovin haastattelun samalle päivälle, eikä kauheen kauaa ehtinyt mennä, kun sain toisen soiton toisesta hakemuksesta ja puhelinhaastattelun vielä samaan syssyyn. Käytännössä siis aamupäivä meni puhelimessa höpötellessä ja valehdellessa kiinnostuksesta tietotekniikkaa kohtaan - mikä nyt ei varsinaisesti oo vale, esimerkiks oon just ihan viime aikoina ollut tosi innoissani mun puhelimesta jolla voi tehdä kaikkee etenkin kun siihen lataa kaikkia appeja. Voitteko kuvitella että mä just sanoin noin.

Puhelinhaastattelu meni hyvin ja sainkin sitten sähköpostia iltapäivällä, että haluaisivat mut ihan naamakkain haastatteluun. Laadin vastaussähköpostin, jonka sisältö oli että mieluusti tulen, ja sormi oli jo lähetä-nappulalla, kun puhelin soi ja välitti ilouutisen uudesta työpaikasta, jossa muuten tuun aloittamaan ens maanantaina eli lusmupäivät onkin äkkiä ohi! Läksin sinne haastatteluun puoltatoista tuntia etuajassa ja tuli sitten todistettua, että olin ihan oikeessa niin tehdessäni, eksyin nimittäin dramaattisesti. Hyppäsin bussiin ja luulin jääväni oikeassa paikassa pois, koska olin etukäteen oikein tarkistanut pysäkit ja kaikki. Jotenkin olin kumminkin katsonut ne ihan kieroon, en edes tiedä miten sellainen erehtyminen on mahdollista, mutta niin siinä nyt vaan kävi. Lyhyehkön haahuilun jälkeen otin taksin alle ja ehdin nippa nappa siihen haastatteluun.

Ensinnä mulle läväytettiin siellä miljoonan sivun mittainen testi, jotain it-kysymyksiä ja sitten halusivat kanssa mun kielitaitoa testata. Joku tunti siinä meni, kun sitä tein ja sit ehkä vartin verran siinä varsinaisessa haastattelussa. Mut otti vastaan siellä semmoinen nuori nainen, ja ajattelin että eihän siinä mitään hätää sitten, mutta ne varsinaiset haastattelijat olivatkin kaks keski-ikäistä miestä, kivikasvoja pahimmasta päästä. Kai ne sitten ovat semmoisia ilmeettömiä aina, kun parin tunnin päästä sain sen puhelun, että olis työpaikka tarjolla.

Voi olla, että mulle nyt on nousemassa vähän pissa päähän tai jotain, mutta viime aikoina on aika moni asia mennyt aika hyvin, niin kuin nyt nää muutamat haastattelut ja asunnonsaantikin kävi noin vaan. Alan uskoa jo, että mustahan on tulossa aika hyvä jo työhaastatteluissa, vaikka aikaisemmin olin niissä niin huono, että delfiinikin olis pärjännyt mua paremmin. Edelleen kyllä tulee niitä nössöilykohtauksia, mut vähemmän kuin ennen, ja oikeestaan uskoin jo itsekin omiin sanoihini, kun kehuin itseäni työhaastatteluissa. Enää en oo myöskään niin hermostunut, että sillä mokaisin koko haastattelun, tällä kertaa jopa yritin olla hauska, ihan hillitysti tosin. En mä ikinä oo ollut muuta kuin kauhusta kankeana missä tahansa työhaastattelussa, jossa oon ollut. Tää on ihmeellistä, kaikki on erilaista Irlannissa!

Palatakseni niihin kirjoihin vähän, oon ensimmäistä kertaa elämässäni tavannut ihmisen, joka on lukenut Nabokovia, pitänyt siitä ja suostunut keskustelemaan siitä mun kanssa, kaikkea edellämainittua vapaaehtoisesti. Oon siitä aika innoissani, mutta vähän epäileväinen myös, se vaikuttaa vähän semmoiselta huithapelilta, josta ei ota selvää enkä oo aivan varma, onko siihen hirveesti luottamista, se nimittäin on se kaveri, jonka tapasin ennen joulua täällä, joka ei ikinä soittanut mulle ja johon sitten sattumalta vastikään törmäsin (sattuma on kyllä kiva juttu, yks lemppariasioitani koko tässä valtavassa tai sitten hyvin pienessä maailmassa, kukin tehköön omat päätelmänsä sen laajuudesta mutta un coup de dés jamais n'abolira le hasard siteeraan minä, yks lempparilauseitani kaikkien mahdollisten lauseiden joukosta). Tässä kohtaa edelleen vallitsee semmoinen itselleni tyypillinen nynnyily, on kai pakko tunnustaa, ja semmoinen kun päästelen valtavia, äänekkäitä ja joka paikkaan loikkivia sammakoita suustani ja sit kiroan itseäni jälkeenpäin. Ketään ei kiinnosta mun teoriointi siitä, kuinka kivaa olis olla mies kaks päivää viikosta tai kuinka nerokas keksintö kuivauskaapit on - ja jälleen muistellessani tätä kaikkea voin vaan olla niin ylpeä luontevasta, sosiaalisesta persoonallisuudestani.

Oon jonkin verran tehnyt kirjaostoksia tässä, oon kaksi suomenkielistä kirjaa ostanut Chaptersista, sieltä ihmeellisestä kirjakaupasta, josta oon puhunut kyllä kaikille jo varmaan enemmän kuin riittämiin. Mun irlantilaisen kirjakokoelman alku myös sisältää Nabokovia, Sartrea, Peter Panin (!) ja Homeroksen Odysseuksen niiden parin mukanani tuoman lisäksi. Mulla ei oo mitään logiikkaa kirjojen ostossa, haalin vaan kaikkea mielenkiintoista, mitä käpäliin sattuu ja sitten kun vaikuttaa siltä, että on kylliksi kirjoja yhdelle ostoskerralle, marssin kassalle sivuilleni katsomatta, etten tuu löytäneeksi lisää ja näin ollen käyttäneeni kaikkia jäljelläolevia rahojani.

Niin ja lauantaiksi olis keksittävä joku Tim Burton -teemainen naamiaisasu syntymäpäiväkekkereille. Oon iloinen kaikista juhlakutsuista, jotka saan, mutta varoitusaika on vähän lyhyt eikä mulla oo pienintäkään ideanpoikasta mitä tehdä. Noh. Luovana ihmisenä keksin jotain varmasti ja jollen, seuraan ystävättäreni neuvoa ja vedän lakanan pääni yli ja kerron olevani valkokangas.

Vitsi et oon tylsä, ei oo kuvia eikä mitään! Taaskaan!

Mumsmums

Nythän on niin, että vaikka oon jonkin aikaa täällä jo oleskellut, niin mun on myönnettävä, että oon melko arkipäiväisten asioiden kanssa edelleen hieman hukassa. Esimerkiks maanantaina, kun muutin uuteen asuntooni - muutin tässä yhteydessä on kyllä turhan mahtipontinen sana kuvaamaan rinkan ja parin muun säkin raahaamista eteläpuolelta pohjoispuolelle, mutta mennään nyt sillä - ja mulla ei tietenkään ollut mitään lakanoita valmiina mukanani eikä mitään tietoa, mistä siihen hätään mitään lakanoita löytäisin. Loppujen lopuksi Penneysiltä (asiaa tiedusteltuani), ihmeellinen siunattu liike. Totta kai mä nyt Suomessa tietäisin, mistä saisin äkkiä jotkut lakanat, mutta enhän mä täällä ole pahemmin kaupoissa ravannut etenkään kun ei ole sen kummempia tarvehankintojakaan täytynyt suorittaa ennen kuin vasta nyt.

Ruokakaupassakin kävin. Ei sillä, ettenkö olis aiemmin ruokaostoksilla käynyt, mutta en oo hostellissa jaksanut mitään ihmeitä kokkailla (pasta on halpaa ja nopeeta keittää). Nyt sitten oman keittiöni myötä olin ihan innoissani kun pääsen laittamaan ruokaa; yllättävän vaikeata oli vain löytää ruokaa, jota olisin halunnut syödä. Kasvissyönti tähän saakka ei ole aiheuttanut sen kummempia hankaluuksia, täällä on vähän sama kuin Suomessakin eli kyllä raflassa kuin raflassa löytyy jotain ei-liharuokaa listalta ja voin olla jotakuinkin tyytyväinen.

Olisin halunnut soijasuikaleita tai paloja tai mitä tahansa, vaan ei vain löytynyt. En kuitenkaan tee liian hätäisiä johtopäätöksiä, ehkä en vain osannut etsiä oikeasta paikasta (muistakaamme, mitä kävi raejuuston kanssa). Quornia on kyllä, se on ihan hyvä homma, mutta pyrin käyttämään mahdollisimman vähän eläinperäisiä tuotteita. Se nyt oikeastaan on vain tuommoinen väljähkö suuntaviiva, esimerkiks riippuvuuteni raejuustoon on liian voimakas ja aiheuttaa ongelmia ja tykkään toisinaan syödä myös suklaata. Myönnän, että on vähän ristiriitaista syödä raejuustoa ja sitten marista, kun quornissa on kananmunanvalkuaista tai mitähän eläinperäistä siinä nyt olikaan.

Joka tapauksessa väistämättä epäonnistuneen soijanetsinnän jälkeen heräs kysymys, kuinka ihmeessä vegaanit pärjää täällä? Kai täälläkin niitä on? Vaikka ne kummalliset Hare Krishna -heput, jotka kulkee välillä pitkin katuja ja kujia laulamassa sitä Hare Krishna -joilotusta? Mitä ne syövät? Mistä ne löytävät ruokansa? Onkohan se jotain sikakallista epämääräisissä pikkuputiikeissa myytävää hippirehua, josta en vain ole tietoinen? Nyt kun oon saanut asumisasiani järjestykseen, voin taas paremmin keskittyä ituhippeilyyn ja ruoka-aiheiseen pätemiseen. Se on, voisin keskittyä jos tietäisin, mistä löytäisin soijarouhetta ja muuta. Jossain Tescossa taisin jotain linssien, papujen ja/tai kikherneiden tapaista nähdä, mutta tofua esimerkiks en muista nähneeni lainkaan. Soijamaitoa on, mutta en mä silleen varsinaisesti käytä maitoa mihinkään nyt kun juon kahvinikin mustana (paitsi se kirottu raejuusto).

Toinen juttu, mikä on saanut mut epätietoisuuden valtaan sen suhteen, kuinka toimia, on eläinkokeilla testaamaton kosmetiikka. Netistä kyllä löytyy jos jonkinmoista listaa siihen, on Animaliaa ja kansainvälistä listaa ja Luurankoja kaapissa -blogissa on myös aika hyvä, mutta tässä törmätään taas samaan ongelmaan: mistä lähden etsimään? Oon Bootseja ja muita ravannut läpi, mutta eihän niissä mitään ole. Tais olla Debenhamsilta tai jostain, kun ostin Urban Decayn ripsivärin, mutta oli sekin aika tyyris. Rakastamiani Freemanin tuotteita, joille vannoin ikuista uskollisuutta, en oo täältä löytänyt. Se taitaa olla amerikkalainen merkki, mutta vaikuttais siltä, että ne eivät ole onnistuneet Irlannin-maahantuontia aloittamaan.

Body Shopia päätin alkaa boikotoida L'oréalin takia, vaikka periaatteessa kyllä tykkään niiden tuotteista. Tuoksuvat hyvälle ja kestävät pitkään, vaikka on niilläkin enemmän hintaa kuin jollain peruslumenella. Yks voitto oli kumminkin, kun löysin Lushin! Tai oon koko ajan tiennyt kyllä sen olemassaolon, mutta ne liikkeet on täynnä kaikenlaisia saippuakönttejä ja purkkeja, joissa on ties mitä mömmöjä, joiden käyttötarkoitusta en tiedä, mutta joita haluaisin sorkkia. Lyhyesti muotoiltuna ne liikkeet hämmentävät mun yksinkertaista mieltäni.

Kuitenkin keräsin rohkeuteni ja kävin tarvehankintapohjaisesti asioilla Lushissa, joka lähemmin tarkasteltuna ei ollut sitten kumminkaan niin paha kaikkien niiden purkkien ja könttien kanssa. Ei nekään tuotteet ole ihan siitä halvimmasta päästä, mutta eivät kumminkaan niin kalliita, etteikö niitä ilkeäisi ostaa. (Sitä paitsi raha-asiat ovat vain järjestelykysymyksiä, mihin sitä rahansa oikein pistää... ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.) Tykkäsin Freemanin tuotteista paitsi sen tähden, että ne olivat oikeasti aika edullisia, myös siksi, että ne tuoksuivat aivan sairaan hyvälle, kookos-papaija-mango-kerho. Lushissa ei tuoksu ollenkaan niin hedelmäiselle, melkein mausteisen imelälle, ne tuoksut leyhyää jo kadulle saakka, mutta jollain tavalla pidän siitä jopavähänliian voimakkaasta tuoksusta.

Turhauttavaa siis yrittää noudattaa periaatteitaan paikassa, jossa ei tiedä, mistä mitään voi saada! Aina ei Googlekaan osaa auttaa. Sanoisin, että kosmetiikan kanssa on jotensakin helpompaa, niitä on kuitenkin valtioiden rajat ylittäviä merkkejä vaikkakin ne ovat useimmiten sitten niitä kalleimpia juuri. Uskon syvästi, että täältäkin löytyy jotain Ruohonjuuren kaltaisia ituhippikauppoja, mun vain pitää löytää ne. Kutsukaa mua idealistiksi ja naiviksi hölmöksi, mutta mua inhottaa joutua tinkimään periaatteistani niin kuin niin kuin nyt vaikka ostamalla quornia, missä ei ole sinänsä mitään vikaa, paitsi se ettei se ole soijaa.

Mut mitä vaatetukseen tulee, niin noita charity shoppeja, hyväntekeväisyysliikkeitä, täällä on kadunvarret täynnä. Ei kaikki sentään, mutta on muutamia katuja, joissa niitä on ihan vieri vieressä. Yleensä ne ovat ihan hyvän hintaisia ja jännittäviä penkoa; kuten mitkä tahansa second hand -putiikit, niissä voi olla vaikka mitä. Kovin usein kun niissä käyn, mun lisäkseni siellä on jo elämänsä mummopuolelle ehtineitä rouvashenkilöitä, toisinaan jokunen herrashenkilökin. Ja alusvaateostoksia varten onkin sit Penneys! En oo aivan varma, onko mun tänhetkinen intohimoinen suhtautuminen siihen ihan tervettä, mutta kävisin siellä alinomaa, jollen olis tämmöinen vannoutunut kierrätysintoilija kuin mikä olen.

Kävin kyllä Ikeassa. Ostin juttuja. Nyt on lusikoita, roskakori ja vähän kaikkea muutakin. Asunto alkaa näyttää jo joltain, potentiaaliselta kodilta vallan. (On vähän noloa tunnustaa käyneensä Ikeassa ton pitkän ituhippipalopuheen jälkeen, mutta itse kukin tarvitsee halpoja pyyhkeitä elämäänsä.)

Aika lakata olemasta liian suomalainen

Aaaaa kauheesti kaikkea tapahtunut ja muutenkin oon ollut menossa tukka putkella varmaan viikon verran nyt. Merkittävintä taitaa olla siirtyminen hostelliasumisesta oikeaan asumiseen, sain nimittäin oman pienenpienen yksiön täältä! Pienenpieni on ymmärrettävä kirjaimellisesti. Kaikki alkoi lauantai-illasta, jolloin menin kavereitten luokse istumaan iltaa ja se ilta sitten vähän venähti. Pakottivat mut katsomaan kauhuelokuvan, Paranormal Activityn, mutta nukahdin aika äkkiä sen alettua enkä muuten ollut ainoa. Sen sijaan olin ainoa, joka heräs ihan viimeisen minuutin aikana, mutta jatkoin uniani siinä sohvalla sitten aamuun saakka. Aamulla jostain syystä tuli puheeks mun asunnonetsintä, selailtiin vähän daft.ietä ja siellä sitten oli ilmoitus yksiöstä lähellä keskustaa. Soitin sinne, niillä oli näyttö illalla, käytiin kaupungilla aamupalalla ja oluella ja sitten heti suoraan kyliltä menin sinne näyttöön. Tämä kaikki oli siis samaa reissua, jolle olin edellisiltana lähtenyt, ja tuskin viisitoista minuuttia oli ehtinyt kulua siitä, kun läksin näytöstä, kun ne jo soittivat mulle, että saan sen asunnon. Seuraavana päivänä kävinkin sit hakee avaimet ja muutin maallisen omaisuuteni hostellista joen toiselle puolelle uuteen asuntooni. Tadaaaa!

Tilannekuva keittiöstäni; keitän makaronia.

  

Joku lätäkkö parin askelman päässä kotiovestani, Blessington Basin tarkkaan ottaen!

Aikuisten sänky ja robolakanat <3

Nyt tosiaan näyttäis siltä, että mun kohtalo on seuraavan vuoden ajaksi sinetöity; tänne jään. Ei sillä, että se olisi huono juttu, Hugh Lane on tossa ihan vieressä! Yritin olla hauska, ei, en tarkoittanut vain tätä asuntoa vaan koko Dublinia ylipäänsä. Nyt mua itse asiassa jännittää enemmän kuin koskaan tää ulkomaille muutto, nyt mulla on täällä oikea asunto, tää ei ole enää semmoista väliaikaista hostellileikkiä vaan ihan oikeata elämistä. Oon sitä paitsi tainnut jo hieman unohtaa, millaista on asua yksin omassa asunnossa. Vois tehdä vaikka mitä, ja nyt en sit kumminkaan tiedä, mitä tekisin!

Tapasin perjanaina sattumalta yhden orastavan tuttavan jouluaedeltävältä Dublinin-seikkailultani. Se oli tosi kiva kaveri ja kaikkea, ja kuvittelin kuulevani siitä vielä ennen lähtöäni - tapasin sen siis jotain viikkoa ennen kuin palasin kotiin. No, enpä kuullut ja se oli masentavaa. En tiedä mikä siitä erityisesti teki niin masentavan, ehkä en ollut pitkään aivan tavannut uusia ihmisiä ja vallankin unohtanut, kuinka helposti uudet tuttavuudet voi feidata tyystin ja tapani mukaan yksinkertaisesti innostuin liikaa. Yhtä kaikki, tähän samaiseen kaveriin sitten törmäsin perjantaina, mentiin oluelle ja oli oikein mukavaa. Sitten se ja veljensä kertoivat olevansa menossa johonkin African drumming workshopiin ja kysyivät, haluanko lähteä mukaan.

Pahaa-aavistamattomana ajattelin, että miksei, ja se oli kyllä kardinaalivirhe. Ajattelin, että olisin voinut jostain nurkasta kurkkia varsinaisesti osallistumatta (suomalaista), mutta jouduinkin sitten mukaan piiriin rummun kanssa. Rytmitajua ja ylipäätään musikaalisuutta mulla on yhtä paljon kuin kuolleella kampelalla, joten se oli hieman nöyryyttävä kokemus. Olin ihan pihalla kaikesta, eikä mulla edes ollut mitään mahdollisuuksia pysyä mukana, kun tultiin paikalle tunnin verran myöhässä (irlantilaista? Kaikki ovat alinomaa myöhässä täällä). Sitä oli kyllä ihan mahtava kuunnella, kävinhän sentään kolme vuotta afrikkalaisessa tanssissa, mutta sekään ei näköjään pelastanut siinä rumpuasiassa.

Nyt sitten panikoin siitä, haluavatko ne nähdä mua enää, ne joihin sattumalta törmäsin. Yritän ajatella, etteivät ne olis pyytäneet mukaan mihinkään tai kysyneet mun numeroa tai ylipäätään mitään, jos eivät sietäisi mua silmissään, mutta silti rupean neuroottiseksi omaksi itsekseni. Edelleenkään en osaa selittää edes itselleni, mistä se kaikki neuroottisuus ja hysteria johtuu tässä tapauksessa. Mahdollista on, että oon vain niin takertuvaista sorttia ja epätoivoista myös. (Tuosta ajattelutavasta on kyllä opittava pois mitä pikimmiten. Vaikuttaa järjettömältä. Ei nyt semmoisia tarvita tähän elämänaikaan.)

Iloinen loppukevennys, tuherteluja matkan varrelta! Niin, ja puhelimen kameraa ei voi kuin rakastaa!

Roderic O'Conorin joku bretonilaisböönä

Tämä myös

Colin Davidsonin muotokuva Michael Longleysta (sikahieno muotokuva, tää ei aivan tee sille kyllä oikeutta)

Maakuntamatkailua!

Olis kannattanut tehdä taustatyötä vähän enemmän ennen lähtöä. Oon huomannut Irlannissa muutamia puutteita, mutta oon päättänyt elää niiden kanssa, ja oon kokenut myös iloisia yllätyksiä: raejuustoa täältä löytyy kyllä, Tescon raejuusto on tällä hetkellä aika korkealla lemppariruokieni listalla. Nyt kumminkin tuli yksi pahimmista takaiskuista ikinä: täällä ei ole huvipuistoja. Millainen maa se oikein on, johon ei huvipuistoja ole rakennettu? Ei ihmekään, että tää maa on konkurssissa, sekoaahan siitä vähemmästäkin ja alkaa tehdä tyhmiä päätöksiä, kun ei pääse huvittelemaan välillä! Mulle kyllä hienovaraisesti jo vihjailtiin, että niitä huvipuistoja nyt ei vain ole ja sen kanssa on elettävä, mutta oon järkyttynyt silti enkä voi lakata päivittelemästä. Ei huvipuistoja, ei oo Dublinin Linnanmäkeä. Linnanmäki on klassikko! Vuoristorata! Vekkula! Ketjukaruselli! Maailmanpyörä! Ehei, ei täällä, not here, no no.

Huvipuistoshokkia lukuun ottamatta on ollut aika mukavaa täällä. Sain synttärilahjaksi Ryan Gosling -värityskirjan, Colour Me Good, mahtava! Jätin suurimman osan kynistä ja muista maalaus- ja piirrustusjutuista Suomeen lähtiessäni, ajattelin etten viitsi raahata niitä edestakaisin, mut nyt mun on mitä pikimmiten kipiteltävä jonnekin ostamaan iso paketti värikyniä, vanhoja kunnon puukyniä, joilla sit väritellä Ryania. Yhdessä kuvassa Ryanilla tyhjä polaroid-kuva kädessä (ja tupakka suussa, höhöhööö) ja vieressä teksti: Put yourself in the polaroid! Värityskirja on peräisin Urban Outfittersistä, jossa kyllä piipahdin sisällä pikaisesti sillä edellisellä Dublinin-reissulla, mut luulen, että syytä on tehdä sinne perusteellisempi tutkimusretki. Siellä on kuulemma esimerkiksi paketti irtoviiksiä nimellä Emergency mustache tai jotain vastaavaa. En oo vieläkään päässyt eroon viiksipakkomielteestäni.

Töistä ei ole vielä kuulunut mitään, miksei ole kuulunut, what kind of sorcery is this? Kai mun täytyy jälleen kerran potkia itseäni takamukseen ja ottaa luuri kauniiseen käteen. Oon aika huolettomasti rahaa käyttänyt ja se tulee kyllä loppumaan, joten mitä pikemmin pääsisin aloittaa työt niin sen parempi. Mulla on monenmoisia suunnitelmia lähitulevaisuuden varalle, haluun käydä Belfastissa huhtikuuhun mennessä, kun siellä on joku Andy Warhol -näyttely, luin uutisista joitain viikkoja sitten. Sit kans tekis mieli päästä käymään Corkissa taas, se on kiva paikka ja sanoisin, et mulla on jonkinsorttinen tunneside siihen; siellä ensimmäisen kerran innostuin kunnolla Irlannista ja ajattelin, että täällä asuminen ei oo lainkaan hullumpaa. Sit haluaisin päästä selvittelee kouluunhakujuttuja kunnolla, siitä ajatuksesta en oo suinkaan vielä luopunut! Mutta kaikki aikanaan, ensin se työpaikka, mutta mun täytyy rehellisyyden nimissä paljastaa, että mua vähän hermostuttaa soittaa sinne, entä jos oikeesti ymmärsin jotain väärin? En tiedä, miten se on mahdollista, mutta entä jos niin kävi? (Joo, osaan olla välillä vähän idiootti.)

Käväisin eilen Galwayssa sen saksalaisen tytön kanssa. Tykkäsin erityisesti säästä, satoi ja tuuli, hetkinen, koko päivän. Mut sitä lukuunottamatta vaikutti tosi sympaattiselta paikalta! Mentiin ilmaiselle kävelykierrokselle, vaikken yleensä semmoisista hirveesti perusta, mut oli kiva kuulla sen paikan historiasta ja muusta, vaikka osa sen oppaan tarinoinnista menikin ohi korvien. Päädyin ensimmäistä kertaa varmaan vuosikausiin kirkkoon, ja se suoraan sanottuna vähän karmi selkäpiissä. Yritän pitää viileän ja riittävän pitkän mutta kohteliaan välimatkan kaikkeen uskontoon liittyvään, joten olin tosi kiusaantunut siellä, etenkin kun siellä oli oikeasti kavereita rukoilemassa tai mitä kirkossa nyt tehdäänkään. Kyllähän mä tiedän, että katolisella kirkolla on pitkä historia Irlannissa ja se on ollut varsin vaikutusvaltainen myös, mutta silti joka kerta yllätyn (ja meen tosi vaikeeksi yrityksissäni suhtautua neutraalisti), kun uskonto on jollekin on arkipäivää. "Hmmm, keskiviikkoiltapäivä, hei meen kirkkoon!"

Siellä kävelykierroksella oli meidän lisäksi yks amerikkalainen, yksi irlantilainen (Corkista peräisin) ja neljä saksalaista, yks pariskunta ja kaks poikalasta. Se irlantilainen oli tosi ärsyttävä, liekö ollut edelleen kännissä tai jotain ja mahdollisesti pilvessä myös, tuoksusta päätellen, ja se poukkoili paikasta toiseen koko ajan, virnuili typerästi, teki rasittavia kommentteja ja katoili omille teilleen tämän tästä. Se myös flirttaili koko kierroksen ajan saksalaisen ystävättäreni kanssa, ja mulla oli hermo mennä siihen ihme pelleilyyn. Tarkkaan ottaen mua eniten ärsytti se, kuinka tyhmältä se vaikutti, älykkyysosamäärä varmaan saman verran kuin sen elopaino (se oli pieni ja hintelä).

No niin, kävelykierroksen jälkeen käytiin syömässä ja kaakaolla, oli muuten parasta kaakaota aikoihin, kermavaahtoa ja vaahtokarkkeja oikein. Sit yks niistä saksalaisista laittoi viestiä, et haluttaisko käydä niitä vielä tervehtimässä ennen lähtöä. Tultiin siihen tulokseen et miksei, ei me kumminkaan hirveesti iloa saatais irti kaupungista sateisena päivänä kenkien kalvaessa. Niinpä mentiin niiden saksalaisten hostellille, ystävättäreni tuli harvinaisen hyvin juttuun yhden saksalaisen pojan kanssa ja sitä riitti saksaks, sitä juttua. Sitten se irlantilainen häirikkö ilmestyi paikalle ja alkoi selittää miten se aikoo kosia entistä tyttöystäväänsä, joka on tulossa käymään täällä mistälie Japanista ja niin edelleen, sillä oli sormus ja kaikki.

Kyllä siinä varmaan pari tuntia vierähti, ja sinä aikana sen irlantilaisen entinen tyttöystäväkin saapui paikalle. Tää bööna oli sen täydellinen vastakohta, se näytti semmoista hiljaiselta kiltiltätytöltä ja ehkä olikin sitä, tiedä häntä! Joka tapauksessa se irlantilainen muuttui täysin kun se tyttö tuli paikalle, se ei vaikutti ihan normaalilta ja rauhalliselta eikä sellaiselta hootanan ärsyttävältä räkänokalta, minkä kuvan siitä aiemmin sain. Viimeisen bussin aika koitti ja lähdettiin takas Dubliniin ja käytiin vielä parilla illalla, olihan ystävättäreni viimeinen ilta täällä. Jossain vaiheessa se saksalaispoika, jonka kanssa yhteinen sävel oli löytynyt, laittoi viestiä, että se ärsyttävä irkku oli kosinut eksäänsä, joka oli vastannut myöntävästi. Oon pessimistinen ja kyyninen epäromantikko ja sanon vaan, että tyttöparka vaikka se poika käyttäytyikin tyystin eri tavalla sen läsnäollessa, mutta en oikeen ostanut sitä sen normaalia käyttäytymistä.

Oon tässä viime aikoina ajautunut hostellituttavuuksieni kanssa kaikenmaailman klubeille ja yökerhoille, ja täytyy sanoa, että tunnen syvästi olevani 22-vuotiaana liian vanha semmoiseen tai muuten vain sen yläpuolella, heheehe, no ei vaiskaan, tai ehkä vähän. En ymmärrä, miten joku jaksaa pynttäytyä viimeisen päälle, heilua epämukavissa korkokengänkuvatuksissa, hankkiutua humalaan ylihintaisilla juomilla ja sit kammottavan listahittimusiikin raikuessa tanssia tai mikä on totuus monien kohdalla, lähinnä olla tanssivinaan. Maasta tai kaupungista riippumatta ne paikat ovat aina samanlaisia, mikä järki on lähteä matkustelemaan ja tehdä samaa, mitä tekis kotonakin? Olis mahdollisuus vähän tutkiskella uutta ja nähdä, mimmoista elämää toisaalla eletään, mutta eeeeei, parempi idea tunkea itsensä täpötäysiin turistibaareihin, jotka ovat kaikki toistensa kopioita. Pyhpah sanon minä!

Elämäni hostellilaisena

Viimeks taisin mainita, että elämäni on ollut toiminnantäyteisempää kuin aikoihin. Yhtä lailla toiminnallisena se on jatkunut, mikä tarkoittaa myös reilummanpuoleista rahankäyttöä, mikä ei sovi työttömälle, mutta vaikuttais siltä, että siihen sakkiin tämä tyttö ei enää lukeudu. Mut siitä myöhemmin lisää enemmän, sit kun itse tiedän enemmän.

Perjantaina oli mun ja kahden muun syntymäpäiväkemut, mikä oli vallankin erinomaista! Pirskeet oli Cassidy'sissa, se on semmoinen mukava kuppila mitä sisimmässä Dublinissa ja sieltä saa ilmaisia sipsejä, tikkareita ja suklaata. En tiedä, onko me saatu niitä siksi, että niin ne tekevät vai koska uudet toverini ovat niin tuttavallisissa väleissä paikan omistajiin. Yhtä kaikki, oli pöytä varattuna ja siellä sitten istuttiinkin, pilkkuun saakka ja vähän yli. Olin puolitosissani miettinyt etukäteen, missäköhän tuun viettämään syntymäpäivääni, ja olin kyllä aika iloinen, että pääsin kemuihin vaikka suurinta osaa ihmisistä en entuudestaan tuntenut ja tutustuminenkin oli vähän haasteellista, kun musiikki oli merkittävän äänekästä. Mutta juhlat on aina juhlat, ja olin suunnattoman onnessani saamastani syntymäpäivälahjasta: kasa raaputusarpoja kaikkien kolmen päivänsankarin kanssa jaettavaksi. Rakastan raaputusarpoja. Raaputtaminen sinänsä on jo voitto.

Tähän väliin kertomuksen seuraavaa osaa täytyy hieman pohjustaa. Hostelliasuminen on melkomoisen värikästä ja tapahtumaintäyteistä positiivisessa ja negatiivisessa mielessä, ja tällä erää on kerrottavaa kummastakin vaihtoehdosta. Oon saanut luottoystävättären täältä hostellilta, saksalainen huonetoverini reilun viikon takaa. (Kaiken tän hostelliasumiseni aikana oon saanut vain pari niin hyvää huonekaveria, on ihmeellistä kun niin käy.) Me ei kuitenkaan oltu nähty pariin päivään, oltiin menty aivan ristiin, menty nukkumaan eri aikoihin ja herätty eri aikoihin. Joka tapauksessa olin ehtinyt perjantaisesta työhaastattelustani kertoa sille ja aika monelle muullekin, ja ihmiset, joita en edes muista nähneeni, ovat kyselleet, kuinka haastattelu meni. No niin, lauantaina vihdoinkin siis minun ja saksalaisen ystävättereni tiet vihdoin kohtasivat, ja sen sijaan, että olisin päässyt itse kertomaan riemu-uutiset työpaikasta, se ryhtyikin saman tien onnittelemaan mua. Sana näköjään kiirinyt, en tiedä keiden kaikkien kautta, mutta hostellijuoruamista parhaimmillaan!

Launtaina ajattelin ottaa rennosti ja lojua hostellilla, mutta ei siitä sitten mitään tullut kuitenkaan, kun läksin ystävättäreni ja lauman espanjalaisia kanssa ulos. Alkuun oli ihan hauskaa, oltiin yhdessä Temple Barin pubissa, mutta sitten ne espanjalaiset (kirotut espanjalaiset) halusivat yökerhoon, joten semmoiseen mentiin ja siellä jaksoin hytkyä, hytistä ja hyllyä vain silkasta lojaaliudesta. Kello löi puoli neljä ja tuli valomerkki ja kipiteltiin takaisin hostellille. Muut jäivät ala-aulaan toimittamaan kuka edes tietää mitä, ja mä loikin suoraa päätä huoneeseen vessaan. Tulin ulos vessasta ja huomasin, että joku oli jo tarinan saksattaren sängyssä ja ajattelin vain, että jopas se olikin vikkeläliikkeinen. Katsoin tarkemmin ja huomasin seuraavanlaiset seikat: nukkuja oli a) miespuolinen, b) alasti ja c) joku tunkeilija eli ei lainkaan kuulunut huoneemme asukkeihin.

Siitä alkoikin sitten melkoisen kiitettävä selkkaus, johon sisältyi lakanainvaihto, epäilyjä tunkeilijan kotipaikkakunnasta (sanoi olevansa Pohjois-Irlannista, mutta yksi pohjoisirlantilainen vätti kivenkovaan, että tunkeilijalla oli etelän aksentti), vaatimuksia henkkareiden esittämisestä, jotta epävirallinen ja lainvoimaton tuomioistuin, johon kuului noin joka ainoa hostellin siihen aamuyön aikaan hereillä oleva asuja, voisi tehdä päätöksensä ja tietysti kärsimysten korvaamisesta. Kyllä se tilanne siitä vähitellen rauhoittui, mutta sen sijaan että oltaisiin painuttu nukkumaan, jäätiin ystävättereni kanssa juttelemaan käytävään yhden lammaspäähineisen brittipojan kanssa siitä, kuinka tomaatti lausutaan englanniksi, tomeitou tomato, amerikkalaisesti vai englantilaisesti. Se oli keskustelu vailla päätä tai häntää tai muitakaan ruumiinosia ja kesti aiheeseensa nähden aivan liian pitkään. Kuuden jälkeen, ehkä lähempänä puoli seitsemää, käytiin sitten vihdoin nukkumaan.

Sunnuntaina sit meninkin katsomaan vähän rygbya, kavereiden kanssa menin; oon edelleen ihan ihmeissäni miten onnistuinkin tutustumaan kivoihin ihmisiin, jotka pitää syntymäpäiväjuhlia ja kutsuu mut mukaansa katsomaan rygbya! Se jos mikä on aivan hullua: juoksemista, pallon potkimista ja heittämistä, joka muuten tapahtuu taaksepäin, painimista ja taklailua. Ilmeisesti rygby on myös kovin arka aihe ja vakava paikka, josta ei passaa esittää eriäviä mielipiteitä. Irlanti pelas Englantia vastaan ja hävisi, mikä myös on suuren murheen aihe - ilmeisesti, kaiken mitä tiedän rybgysta opin sunnuntaina. Olin kyllä etäisesti tietoinen, mitä rygbyssa tehdään, heitellään palloa ja juostaan, mutta kaiken sen painimisen määrä yllätti tyystin. Kaipa se on verrattavissa Suomessa jääkiekkoon? Ei kenties painimisen osalta, mutta kiinnostavana urheilulaijna, jota koko kansa seuraa. En tiedä oikein, en oo koskaan ollut mikään kauheen suuri jääkiekkointoilijakaan. Kuitenkin olin vähän innoissani päästä tutustumaan taas yhteen uuteen irkkujuttuun, ja oli sitä ihan viihdyttävää seurata, koomista kaikessa merkillisyydessään.

Muutamat viime ajat täällä hostellilla on kyllä olleet aika leppoisia, lukuunottamatta sitä alastonta tunkeilijaa. Sunnuntai-iltana ne espanjalaiset kokkailivat tortilloita, niitä semmoisia paksuja munakkaankaltaisia lätysköjä, missä on perunaa ja kananmunaa kai, ei siis sellaisia ohuita lättyjä jotka täytetään, ja tarjosivat mullekin maistiaisia, vitsi et oli hyvää! Alkuun ei viihtynyt hostellissa ollenkaan, ja kaipasin vaan omaan asuntoon. Ajatus omasta kämpästä on tällä hetkellä innostavampi kuin aiemmin, koska nyt se on ihan käsillä, asunnon etsiminen, Ikea-reissut ja muut, mutta viihdyn loppujen lopuksi hostellillakin. Omaa rauhaa ei kyllä ole, mutta on siinä oma loisteensa, kun tutustuu ihmisiin monesta eri maailmankolkasta (tai no, kovin suuresta monimuotoisuudesta ei oikeestaan voi puhua, kun oon tuttavani ovat olleet Briteistä, Amerikasta, Kanadasta, Australiasta, Saksasta, Ranskasta tai Espanjasta, tai toisaalta, onhan tossa noita kansallisuuksia muutama eri) ja sitten yöllä kutittelee niiden varpaita, kun menee huoneeseen kun ne ovat jo unessa. Hehehe, vitsi, hehe. En mä semmosta tekis. Heheeh, en. (Oikeesti, en!)

Niin, kaipaan omaa oikeaa elämää täällä. Tuntuu turistilta ja väliaikaiselta asua hostellissa, ja haluaisin asettua jo aloilleni. Mitä pidempään täällä oon, sitä enemmän huomaan eroja Suomen ja Irlannin välillä ja sitä innokkaammin haluun tutustua Irlantiin ja Dubliniin paremmin! Alan vasta nyt tajuta, mihin oon oikein itseni pistänyt ja hyvänen aika, jos olisin etukäteen osannut ajatella lähtöni loppuun saakka, niin en tiedä, olisinko lähtenyt. Oon iloinen, etten ajatellut ja että läksin, tyytyväistä kiherrystä.

Ah turismia

Eilen oli kovin toiminnantäyteinen päivä, en muista milloin viimeks olis yhden päivän aikana tapahtunut niin paljoa! (Kyllä, mun elämä toisinaan on vähän tylsää.) Toissapäivänä otin itseäni niskasta kiinni ja soitin yhteen rekryfirmaan, josta sitten soittivat seuraavana päivänä uudestaan. Se oli siis ihan sovittu kellonaikaa myöten, ja tänään kävin treffaamassa sitä kaveria ihan naamakkain. Huomenna haastattelu, ihan oikea työhaastattelu! Vähän jänskättää, mut yllättävän vähän ottaen huomioon menneisyyteni ihmiskunnan hysteerisimpänä olentona. Aion aivan piakkoin irtautua tietokoneesta ja ruveta harjoittelemaan täydellisiä vastauksia ja itsevarmaa olemusta.

No niin, puhelusta selvittyäni läksin uusien hostellitovereiden, saksalaistytön ja amerikkalaistytön, kanssa Guinness Storehouseen. En oikeestaan missään vaiheessa oo ollut mitenkään erityisen innoissani mokomasta nähtävyydentekeleestä, mut kerrankos sitä ja miksei, ajattelin ja liityin iloiseen joukkoon. Olihan siinä sitä, oluen valmistusta ja muuta, kerrosta kerroksen perään. En oikeestaan voi sanoa, et olisin pettynyt, koska mun odotukset alun alkaenkaan eivät olleet erityisen korkealla, koska kuten sanottu, en oo tuntenut mitään intohimoa tota Guinnessia kohtaan. Sitä Storehousea siis, varsinaisesta juomasta pidän kyllä intohimoisesti, tai no, pidän siitä, intohimoisesti kalskahtaa vähän alkoholistiselta.

Siellähän oli joku seitsemän kerrosta, ne pari ensimmäistä, joissa kerrottiin siitä oluenvalmistuksesta, kipiteltiin läpi vähän mitensattuu ja niinjanäin. Oli siellä sit kaikkea hauskaa puuhastelua, niin kuin semmoinen DrinkIQ -testi, kymmenen kysymystä alkoholista, ja sit semmonen kun sai itse kaataa oman pintin Guinnessia. Saatiin jopa todistukset siitä, "has crafted the perfect pint of Guinness", nyt vois hakee johon pubiin töihin. Mut sit se ylin kerros, minkälie Gravity Barin nimellä kulkikaan, se oli mahtava! Se koko pytinkihän on pyöreä, jäljitteli kai tuopin muotoa, ja siellä ylimmässä kerroksessa seinät olivat pelkkää ikkunaa joten sieltä näki joka suuntaan Dublinin yli. Mitä pidempään Dublinissa oon, sitä syvemmäksi meidän lämmin ja rakastava suhteemme kehittyy, ja oli ihmeellistä nähdä tämä rakas ystäväni linnun perspektiivistä.

Oltiin myös niin turistimaisia kuin kukaan ihminen voi olla. Otettiin kuvia kaiken aikaa ja kaikesta, vuorotellen jokainen pönötti milloin minkäkin hökötyksen edessä. Luulis, että moinen ilmiselvä turisteilu hävettäis, mutta se ei ollut vielä mitään siihen verrattuna, että otettiin heppakärrykyyti sieltä Guinnessilta takas Temple Bariin. Se oli ihan spontaani tempaus ja hulvatonta siinä kaikessa mauttomuudessaan, sitä paitsi tuskin enää koskaan elämässäni tuun hyppäämään hevoskärryn kyytiin joten tää yks kerta annettakoon anteeks!

Temple Barissa vaihdoin seuruetta lennossa, iloisten ihmisten kanssa käytiin pizzalla ja oluella ja sitten katsomassa vähän komiikkaa. Se oli mun ihkaensimmäinen kerta irlantilaisella comedy clubilla, ja olin ihan varma, et päädyn silmätikuks ja yleiseks naurunaiheeks kuten vois hyvin kuvitella mulle käyvän. En päätynyt, joten ehkä voin uskaltautuu sinne uudestaankin. Yks niistä esiintyjistä, ainoo tyttö, oli aivan mahtava. Se oli vähän senoloinen, että jäi mietittymään, onkohan sillä vintti jotenkin pimeänä tai hämäränä vähintäänkin, mutta hyvällä tavalla, tai hauskalla ainakin. Niin ja olivat sen jututkin hauskoja, se vertasi itsensä ja jonkun kiinalaisen raflan välistä suhdetta Rihannaan ja Chris Browniin ja esitti käsittämättömän demonstraation sen päänsisäisistä ristiriitaisista äänistä.

Tulin sitten takas hostellille, vähän hiprakassa ja väsyneenä toiminnallisesta päivästäni. Uus huonetoveri oli saapunut, tais olla brasialialainen tai joku vastaava. En tiedä, mitä oli ollut tekeillä ennen mun saapumistani, ilmeisesti mielipiteet olivat olleet eriäviä ainakin soitettavan musiikin suhteen ja oltiin liittouduttu jo vastakkaisiin joukkueisiin. Jonkun mutkan kautta yläsängyn saksalaistyttö kysyi, minkälainen puhelin sillä uudella pojalla oli, ja se kertoi omistavansa Nokian Lumian. Olin siinä vaiheessa jo sängyssä ja hyvää vauhtia nukahtamassa, mutta päätin silti osallistua keskusteluun: "Oh, it's Finnish." Sillä lumianomistajalla oli nokkela vastaus: "No, it just started." En tiedä yrittiks se olla hauska, oliko se kuullut väärin vai olinko mä mumissut epäselvästi, mutta siitä riitti hupia ja paljon. Väsyneenä ja hieman maistissa kaikki on hauskaa, niinpä aloin nauraa. Siitä ei tullut loppua, ei millään, se oli semmoinen hillitön ja hallitsematon naurukohtaus, jossa kaikki vaan kumpuaa ulos, koko päivä ja muutama edellinenkin.

Kävin aamupalalla tänään sen saksalaisen tytön kanssa Queen of Tartsissa. Aaaa omnomnom, Queen of Tartsin juustokakku, sairaan hyvää mutta yhteen siipaleeseen juustokakkua ei kovin usein viitsi viittä euroa pistää (mitä hulluja puhunkaan!). Aamupala täällä hostellilla ei oo aplodien arvoinen millään muotoa, joten melkomoista ylellisyyttä käydä ulkona aamupalalla, eikä tarvinnut tiskatakaan jälkikäteen. Tekis kyllä mieli käydä siellä useamminkin, sieltä saa sairaan hyvää ruokaa eikä se oo kuin kivenheiton päässä täältä hostellilta. Pitäis tietysti vähän miettiä miten paljon ulkona juoksee noissa riennoissa ja muissa kahviloissa, kun tulot on sattuneesta syystä nolla. Oon kuitenkin toiveikas sen huomisen haastattelun suhteen, ehkä siinä olis se kauan kaivattu työpaikka

Dublin korkeuksista käsin:

Kahden viikon jälkeen

Sain yhden uuden työpaikkamahdollisuuden, tai kaksi jos ihan tarkkoja ollaan, mutta toinen olisi ollut puhelinmyyntiä Maltalla. Sanomattakin selvää, ettei se erityisemmin saanut mun mielenkiintoa nousemaan. Oon myös tehnyt hairahduksen sivuraiteille työnhausta ja tutkiskellut taas yliopistotarjontaa täällä. Ennen joulua tai niillä main vakaa aikomukseni oli hakea tänne kouluun mutta sitten syystä tai toisesta koin sen tilanteeseen sopimattomaksi. En tosiaan enää muista, miksi tällaiseen lopputulemaan päädyin, joten yritän taas ottaa selvää, kuinka yliopistoon pääsy onnistuis, laitoin ihan sähköpostia asianomaisille tahoille, oon aivan tosissani tästä tällä kertaa! Luulen, että opiskelu täällä saattais olla parhaita ideoita, joita oon aikapäiviin, miesmuistiin suorastaan, saanut. Aika usein mun ideat on melko kyseenalaisia kumminkin, niin kuin suunnitelma lähteä yksin Marokkoon, mistä en oo muuten vielä luopunut! (Saatan kyllä harkita jonkun mukaan ottamista.)

Voin jälleen kerran todeta, että melkomoisen ihmeellistä tää hostellielämä. Istuin perjantaina aivan muina naisina common roomissa, kun yks henkilökunnan edustaja tuli kysymään multa, tunnenko tarvetta vaihtaa huonetta, kun sinne olis tänään asettumassa sisään viis miespuolista kaveria ja näin ollen olisin ainoa tyttö siellä. Kerroin ettei haittaa, en oo kumminkaan jäämässä viikonloppuna erityisemmin hostellille hengaamaan (hehhe, mulla on sosiaalista elämää!). Ehdin jo ajatella, kuinka ystävällistä kysyä, joku toinen ehkä paniskin pahakseen vaikka mulle se on yksi lysti, keitä muita samassa huoneessa nukkuu. Ei kuitenkaan montaa minuuttia ehtinyt kulua, kun se samainen henkilökuntalainen palasi takaisin ja kertoi, että niitä herrasmiehiä onkin viiden sijaan kahdeksan (vaikka kyseessä oli kuuden hengen huone, ehkä ne respassa ajattelivat, että siitä huoneesta tulee niiden juhlinnan päämaja tai jotain) ja että ne tulevat juopottelemaan siellä pitkin yötä ja että tässä nyt olis uuden huoneen avain, ja lisäsipä se vielä että "for safety reasons". Olin vähän hämmentynyt, mutta myönnän, ettei sensorttinen ilmapiiri varmaankaan olis se kaikkein otollisin ja miellyttävin. Sitten tämä sama ystävällinen asiakaspalvelija tuli vielä kolmannen kerran takaisin ja antoi mulle toisen avaimen ja sanoi, että siinä olis nyt sitten vieläpä oikea avain ja ei kiirettä vaihtaa huonetta.

Kuten sanottu, olin vähän ihmeissäni tästä kaikesta, etenkin tovin kuluttua, kun eri henkilökuntalainen tuli kertomaan, että ne juhlivat poikalapset olivat siellä jo, ja että se voisi auttaa mua siirtämään tavarani. Se oli ystävällinen tarjous, mutta siinä piili semmoinen erittäin kehottava sävy jossain taustalla, joten edelleen hämmentyneenä ja orastavaa ärsyyntyneisyyttä nieleskellen läksin suorittamaan huoneenvaihdon. Ymmärrän kyllä niiden näkökulman tähän asiaan, "we're not comfortable with you sleeping there alone", jotenkin noin ne laittoivat sen asian, mutta taivaan tähden, kyllä mun pitäisi voida saada jäädä varaamaani huoneeseen, sukupuolesta viis! Minä olin siellä ensin, miksi minun piti siirtyä, vihaista jupinaa. Inhoan yli kaiken sitä, kun mua kohdellaan tyttönä. Ei yksittäisenä ihmislajin edustajana ilman erioikeuksia tai velvollisuuksia, vaan tyttönä.

Perjantaina oli myös tarkoitus lähteä kiertelemään kauppoja, mutta kävinkin yhdessä ainoassa kaupassa, minkä jälkeen kipitinkin suoraa päätä takaisin hostellille. Se kauppa oli Tower Records, josta ostin J. M. Barrien Peter Panin, jonka oon halunnut lukea jo varsin pitkään! Vähän epäselvää on, miksi etupäässä kaiketi levykaupassa myytiin myös kirjoja, mutta onhan tommonen diversiteetti hyvä liikeidea. Peter Pan oli mulle pienenä ihan suunnattoman kova juttu, vähän niin kuin Phileas Fogg, ja samalla tavoin kuin koin huikeita hetkiä lukiessani Around the World in 80 Days, veikkaan että tosta Peter Panista tulee samanmoinen kokemus. Siltä ainakin kovasti vaikuttais muutamien ensimmäisten sivujen perusteella.

Viikonloppu menikin sit Dublinin yössä, jossa havaitsin uuden ihmetyksen aiheen Irlannissa. Oon kyllä pannut sen merkille aiemminkin, ja vaikka tää periaatteessa on aika yhdentekevä seikka, niin mulle se aiheuttaa merkittävää päänvaivaa ja hämmennystä. Sehän on ilmeisesti niin, että pubissa istuskellessa kuka joukosta ikinä sattuukin menemään tiskille, tuo kaikille juotavaa, jokainen vuorollaan tarjoaa kierroksen. Sehän on hyvätapaista ja ilahduttava käytäntö, mutta käsitteenä ylittää mun ymmärryksen. Ei meillä Suomessa vaan, jokainen käy tiskiltä itse juomansa ja kaiken muunkin tilaamassa. En oo lainkaan moiseen sanotaanko paremman ilmauksen puutteessa vieraanvaraisuuteen lainkaan tottunut, en tiedä miten suhtautua siihen. En tykkää yhtään siitä, jos joku maksaa munkin ruoan taikka juoman ulkona käydessä, joten jostain syystä tuollainen vastavuoroisuuskin on mulle jotenkin kiusallista. Pidän kyllä ajatuksesta, että kukin vuorollaan tarjoaa jotakin, sehän on tosi kätevää ja käytännöllistäkin ja haluan kyllä mitä pikimmiten omaksua sen tavan.

Ehkä eniten mut saa hämmennyksiin, hmm, sanottaisko kohteliaisuus täällä. Ihmiset ovat kohteliaita, piste, aivan erilaisia kuin Suomessa. Kaupan kassallakin kysellään et mitä kuuluu ja ollaan huomaavaisia ja niin edelleen. Koen tässä suuria valaistumisen hetkiä, kun tajuan, kuinka sisäänpäinkääntyneitä suomalaiset osaavatkin olla. En voi olla ajattelematta yhtä entistä kaveriani, josta en oo vuoteen kuullut mitään, eipä me toisaalta mitään sydänystäviä oltukaan (ystävättären entisen poikaystävän toveri - ilmeisesti kaverin eksän kaverin kanssa ei enää eron jälkeen kaveeratakaan). Se oli hiljainen kuin mikä, vuosikausia me sitä houkuteltiin avaamaan sanaista arkkuaan. Humalassa puhetta tuli tietysti ja paljon, sisällölliseltä arvoltaan aika merkityksetöntä, ikävä kyllä. Se on ehkä stereotyyppisin suomalainen, jonka kuunaan oon tavannut, ulkonäöltäänkin; hailakanvaaleat silmät ja hiukset. Ei se sentään mitään suomileijonakoruja käyttänyt, mutta oli se armeijan toki käynyt ja veikkaan, että sitä se jaksais muistella maailman tappiin saakka. Kauheasti se oli aina naisten perään, mutta ei se tainnut ikinä ketään oikein saada, vähän semmoinen reppana mutta ritarillinen kuin mikä sille päälle sattuessaan. Se ei ole pelkästään kehu, välillä sitä suojelevaisuutta sai silmät päästään hävetä ihmisten ilmoilla, kun taustatuelle ei olis edes ollut mitään tarvetta. Ajoittain se oli suunnattoman ärsyttävä, esimerkiks just edellämainittujen piirteiden takia, mutta oli se kumminkin ihan hauska veikko, noin loppujen lopuks, kaikessa suomalaisuudessaankin, hahhaa.

Oon vähän miettinyt, kuinka paljon mussa on niitä tyypillisiä tai ainakin stereotyyppisiä suomalaisia piirteitä. Ovatko ne piirteet hyviä vai huonoja ja olisko syytä ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin? Ihastelen sitä rennonlupsakkaa ilmapiiriä, joka täällä vallitsee ja joka on aivan toista kuin Suomessa, jossa oon koko ikäni näitä muutamaa kuukautta lukuunottamatta elänyt. Ei oo niinkään kyse siitä, että mun pitäis äkkiä päästä eroon suomalaisista tavoista ja piirteistä, vaan oppia uusia juttuja ihan yleisen elämässä eteenpäin pääsyn nimissä. Mulle ei nimittäin tule äkkiseltään mieleen paljon pahempaa tragediaa kuin paikalleen jumiutuminen (first world problems). Niin, piti sanomani jotenkin sensuuntaisesti, että taidan olla jurompi kuin olisin itse arvannut saati sitten halunnut myöntää, mut ainakin voin pyrkiä tekemään asialle jotain.