varsinkin silloin yöllä, kun oli niin pimeätä etten osannut löytää valonlähteitä
senpä tähden istun yliopistoni kirjastossa lataamassa puhelinta, "tekemässä koulujuttuja", no tulihan noita ehkä tehtyäkin, vähäsen, Elizabeth Bowdenista ja variaatiosta kielessä
kävin New Yorkissa, Martha's Vineyardilla, Englannissa, Hollannissa, Montrealissa, Ruotsissa ja Suomessa
vautsivau
paarmanharmaata
sairaalanharmaata
ja vähän valkoista
aika paljon oikeastaan, enemmän kuin harmaata
harmaita ovat vain tuolit ja pöytien metallijalat
vaikea saada selvää väreistä
ovi on kuitenkin sininen
pöytälaivueita kiertävä kypsä opiskelija kahisee
näin se menee khh khhh khhhhh khhhh khkhkhkhkh yhtäkkiä nopeammin
mitenhän ruisleipäni voivat
entisessä pakastimessa, nykyisessä akvaariossa
illalla joogaan
rauhoittumaan rauhoittamaan
välttämään diabetesta
perjantaina teatteriin
Mikko Rimmiseltä kalskahtavaan
mutta kummitustarinaan
sitten loma, voi pojat, vapaa-aika arveluttaa
lukea vai olla lukematta Sylvia Plathia
confessional poetry, tiesittekö muuten,
että joku kaveri oli V. V. Nabokovinkin luokitellut American Confessional Periodin jäseneksi, mielenkiintoista, en ole koskaan itse sitä siihen mieltänyt varsinaisesti vaikka ei tarvitse mikään chomsky ymmärtääkseen yhteyksiä tyypin omassa elämässä ja koko joukoissa pää- ja sivuhenkilöitä, mutta että amerikkalaista - sinnehän se taisi toden totta päätyä, mutta oliko koko emigranttiteema venäläistä vai amerikkalaista?
(Arvatkaa kuka on lukenut paljon juttuja modernismista viime aikoina, tajunnanvirrasta ja palasista, kerronnan rikkomisesta, freudilaisita vaikutteista)
tyhjät aivot tyhmät aivot
kaikille teoille, sanoi counsellor - ja tämä on vapaa käännös -, kaikille teoille on joku motivaatio ja sen sijaan, että keskittyisimme miettimään, oliko joku teko tyhmä vai tyhjä vai ei, meidän tulisi keskittyä miettimään motivaatiota teon takana
miettiminen minut tänne on tänne tuonut, ehkä tyhjistä aivoista ei ainakaan ole kyse siis,
mutta mene ja tiedä, kannattaako tässä enää miettiä yhtään lisää
Ei oo varmaan ikinä ollut näin patrioottinen olo, sanoo expatriaatti ja miettii, tulikohan sitä lipsautettua jokin suomenkielen vastainen epäinen lainasana. Kaikki alkoi jokunen aika sitten - ehkä viikko - kun muistin Runebergin tortut ja Johan Ludvigin lähestyvän syntymäjuhlan. Himoitsin ko. torttuja monenmonta päivää vaikka tiesin hyvin, ettei tähän pulmaan ole kuin yksi ratkaisu: kietoa essu mahan ympäri niin hyvin kuin kangasta riittää ja ottaa tehosekoitin kätöseen ja leipoa pellillinen. Mahdollisesti olis myös syötävä kaikki, niin kuin eräs länsivantaalainen ystävättäreni ehdotti samassa yhteydessä, kun toivotin hyvää Runebergin päivää. Asiat ovat räjähtäneet käsiin siinä mittakaavassa, että olen toivottanut useammalle ihmiselle hyvää Runebergin päivää kuin joulua ja uutta vuotta yhteensä. Olen tosi innoissani, halusin vain levittää sanomaa ja riemua.
Aamulla herätessä Tiernapoikain laulu kajasi päässäni. Luonnollisesti - muistan nähneeni lievästi ahdistuksenväristä unta sokkona hiusteni leikkaamisesta, ja jotenkin siihen liittyi myös musta ilmastointiteippi. Koska Tiernapojat ei käy laatuun tällaisena sademyrskyisenä helmikuun keskiviikkona, hyräilin Porilaisten marssia hypellessäni linjuripysäkille ja kouluun.
Siellä nyt ei mitään järin jännittävää tapahtunut, koulussa. Oli luentoa viittomakielestä ja mielikuvituksen psykologiasta ja kirjallisuuden eri suuntauksista. Löysin kirjastosta englanninkielisen käännöksen Stephane Mallarmén Un coup de désistä. Yhtä paljon se hämmentää mieltä kuin suomeksikin, jollei peräti englanniksi enemmän. Haluaisin esitellä kaksi eri tulkintaa aiheesta.
Oikean nilkkani sisäsyrjä, jos joku ihmettelee, mikä lihaklöntti siinä möllöttää!
Kuten jo mainitsin, lähetin perheelle ja ystäville hyvän Runebergin päivän toivotuksia. Toinen ystävättäreni kertoi, että oon hullu. ("Oot hullu!! :D" Kiitti hei!) Mun mielestä ei ole lainkaan hullua juhlistaa yhtä suomalaisen kirjallisuuden merkittävimmistä hahmoista. Oisko peräti ihan pyöreiden vuosien paikka! 210, tarkkaan ottaen, jollen ole aivan hakoteillä. Toinen syy - ensimmäinen on Runebergan leipomukset -, minkä tähden vasta nyt innostun Runebergin päivästä ja suomalaisesta kirjallisuudesta juurtaa rankansa Dublinissa asumiseen. Vaikuttaa siltä, että tarvitsen jonkinlaista vertailukohtaa ymmärtääkseni, minkälainen maa Suomi oikein on, minkälaista kansaa me rujot jurottajat oikein olemme.
Koti-ikävä alkaa saada uusia muotoja. Alan kiinnostua Suomeen liittyvistä asioista aivan uudella tavalla. En kyllä edelleenkään oikeastaan osaa sanoa, mistä oon kotoisin, mutta tunnen tietynsorttista iloa suomalaisesta passistani: se kantaa mukanaan joitakin eri hyödyllisiä ominaisuuksia, kuten ilmaisen kouluruoan, edullisen terveydenhuollon (systemaattisesti kieltäydyn sairastumasta täällä taloudellisista syistä), huvipuistot, kahvinkeittimet ja kenties melko kallisvuokraiset mutta pääsääntöisesti järkevät asumismuodot. Mua itse asiassa hieman ärsyttää ihmiset, jotka valittavat, miten paskaa Suomessa asuminen on - ei se ole. Byrokratia kenties on raastavaa toisinaan ja hintataso eittämättömän korkea, mutta Suomessa ei tarvitse jännätä, joutuuko kodittomaksi, kun huoneiston pohjapiirros on hieman sääntöjen vastainen.
Tän Suomen puolustuspuheenvuoron jälkeen haluaisin kertoa, kuinka aivoihin sattuu katsoa suomalaista televisioviihdettä. Putous on ihan ookoo, sehän on aika hauska! (Mmm, mmm, mmm, aaaivan, aaaivan, todellakin! Tää muodostuu vielä sinnikkääksi ongelmaksi. Voi kuule Iida kun mä en voi sulle ongelmaksi muuttua! Mitä siitä nyt tulis jos hypoteettinen lukija olis ongelma ja Iida olis ongelma; ei se yhteiskunta pyöri sillä tavalla.) Sitä on ihan miellyttävä pitää kisakatsomoa lauantaisin, juoda vähän viiniä ja sillä tavalla. Vaan minulle on näytetty sellaisiakin helmiä kuin Satuhäät ja Matkaoppaat... juu, en mä itse niitä salaa halua katsoa. Siinä sitten repii silmiä päästä, pureskelee korviaan ja hakkaa päätä lattiaan samanaikaisesti, kun morsian kertoo "kosaisseensa" sulhastaan suihkussa tai kaksi maailman tylsintä vaaleaverikköä riitaantuvat navigointiin liittyvistä erimielisyyksistä johtuen. Öö, okei, miksi? Enkä edes aloita sellaisesta formaatista kuin Sinkkulaiva.
Aikaisemmin miltei kaikki Suomeen liittyvä sattui tuolla tavoin. Siinäkin mielessä oon iloinen, että otin ja läksin: onko nimittäin mitään parempaa kuin huomata olleensa perustavalla tavalla väärässä jostakin? Kompastua ylpeyden turvottamiin klovninjalkoihin, joutua muuttamaan näkemystään maailmasta laajempaan suuntaan? Niin mulle on hieman käynyt mitä tulee henkilökohtaisessa suhteessani Suomeen. Ei mulla kuitenkaan ole sen kummempia aikeita sinne palata takaisin tällä haavaa, mitä nyt ehkä kesäksi ja vähän tekis mieli pulkanlaskuunkin, mutta maailma on vielä mulle kovin suuri. Eräs S. Putro kananlihallistaa melko todenperäisen näkemyksen Suomesta:
Minä laulan karusti vaan enpä vaihtaisi Ääntäni tai kompuroivaa kotimaatani Sillä näen kauneutta ainutkertaista Sen uurteisissa kasvoissa kun sataa puukkoja
Niin, kantsii kuunnella Samuli Putron Helismaa.
Kaiken tällaisen syvällisen kansakuntaan kuulumisen jälkeen tekee edelleen mieli Runebergin torttuja. Hyväksyin sen seikan, että mun on otettava oman kohtaloni ohjat käpäliini ja ryhdyttävä haasteelliseen tehtävään eli leipomiseen. Vaikka aina välillä kuvittelen, että musta tulis tosi hyvä kotivaimo ja/tai omaishoitaja, se ei taida aivan täysin pitää paikkaansa. Osaan leipoa sämpylöitä ja muffareita, mutta niihin ei paljon taitoa tarvita. Googletin ja vertailin torttureseptejä, ja tällaisesta blogista tulin löytäneeksi koko lailla lupaavan ohjeen; se ei vaikuta liian kinkkiseltäkään. Ryhdyin sitten tarkemmin katsomaan, minkäsorttinen blogi on kyseessä, ja ei vide! Sehän sisältää kaikenlaista vegaaniainesta. Mikä hauska sattuma, sanoo ituhippi, joka on pyrkinyt kovasti syömään vegaanista sapuskaa viime aikoina ja tehnyt esimerkiksi just hyvää munakoiso-avokado-pinaattipastaa kurpitsan- ja seesaminsiemenillä.
Runebergin päivän huumassa kävin kirjastossa vielä toiseenkin otteeseen. En halua ikinä lähteä yliopistosta, kirjasto on huikee ja siellä on kaikkee! Myös Runebergia, joka tosin ei järin suositulta vaikuta. Pölyperhoset lehahtivat yskänpuuskani saattelemana, kun kurottelin Samlade Skrifter -teosta ylähyllyltä. Mun ruotsi on melko hataraa, mutta uskoisin jonkun tolkun tyypin runoista saavani. Ei löytynyt Vänrikki Stoolia, mutta voin olla ihan tyytyväinen, kun tässä yhdistyy vastasyntynyt nationalismini ja ammatillinen mielenkiintoni. Lisäksi hyvä muistutella itseään motivoimismielisesti siitä, että olis melko kutkuttavaa - jo vaikka siinä ammatillisessa mielessä sitten - osata vähän enemmän kieliä. Kun mä täältä lähden, muutun maaksi ja käyn horsmaa kasvamaan. Sitten mun nekrologiin voi pistää heinän ja horsman lisäksi, että puhuin sujuvasti taipuisan äidinkieleni lisäksi englantia, ruotsia ja ranskaa.
Värväsin yhden flikkakaverini leipomispuuhaan. Saa nähdä, kuinka meidän käy Fredrikan kädenjälkiä seuratessa.
Mistä tunnistaa opiskelijabudjetilla elävän? Siitä, että se iltaisin istuu parsimassa kolmen euron Penneyksen sukkahousuja. (Puolustuksekseni sanon, että ne olivat aivan täysin käyttökelpoiset sukkarit, joissa vain sattui olemaan etuvarpaan mentävä reikä, joka ärsytti mua aivan hootanasti. Onko mitään pahempaa kuin varpaan kokoinen reikä sukkapöksyissä?) Ei tässä oikeasti niin hullusti ole asiat, etteikö uusiin sukkareihin olis varaa tarpeen vaatiessa. Eittämättä saan aika tarkkaan miettiä, mihin panen rahani - ostanko kalliilla pieniä yksittäispakattuja sipsipusseja vai yhden ison edullisemmin - ja uudenvuodenlistani 9. kohta olikin olla tuhlaamatta rahaa kuin ihan hullu. Mut on vähän kasvatettu sillä tavalla, ettei raha-asioista passaa julkisesti puhua, ja onko Internetsiä julkisempaa paikkaa maan kamaralla, tai missä lie taika-avaruudessa, alkuunkaan! Kuitenkin musta on melko nautinnollista valittaa, miten kaikki on opiskelijalle kallista (ja muutenkin ihan paskaa, eiks ni).
Tietysti ikäviä, väistämättömiä rahanmenoja on: vuokra, viini ja kukat sekä koulukirjat. Näistä viimeksimainitut on kyllä aivan oma lukunsa ellei peräti useampikin - ne ovat uutena nimittäin käsittämättömän hintaisia! Yksikin lingvistiikan oppikirja, jota viime lukukaudella tarvitsin, olis kampuksen kirjakaupasta maksanut jotain sadan rahan tienoilla. Sillä rahalla saa opiskelija jo aika monet viinit ja kukat. Tilasin sitten kyseisen kirjan Amazonista vähän yli kymmenellä punnalla ja katso! Sille on käyttöä myös tällä lukukaudella. Tunnen voittaneeni systeemin.
Kenties merkittävin lysti, johon tänä vuonna ja kahtena seuraavana tulen pistämään rahaa palamaan on lukukausimaksut. Irlantilaiseen yliopistoon hakiessani sain moneen otteeseen kohautella hartioita ja ohitella kysymyksiä lukukausimaksuista. En juurikaan viitsinyt vaivata aivosolujani etukäteen, mitä nyt sen verran, että selvitin millaisia yksiköitä ne pyytävät. Ajattelin irlantilaisen pankkiirin tyylillä, kuinka asiat kyllä aina jotenkin järjestyvät, opintolainanlajisetkin ja muut. Mitä sitä turhaan antaa sellaisen mitättömän pikkuseikan kuin rahan estää minua elämästä ulkomailla huimaa nuoruutta, jota sietää muistella vanhana ja katkerana, sanoin monesti.
Mulla on kyseenalainen taipumus olla ajattelematta tämäntyyppisiä asioita loppuun asti ja olen päättänyt pitää tätä hyvänä puolena itsessäni. Olisinko ikinä toteuttanut ainuttakaan hölmöistä päähänpistoistani, mikäli olisin miettinyt asiat loppuun asti? En, en olis - niinpä kun monet kehuvat, kuinka urheata oli muuttaa yksinänsä vieraaseen maahan asumaan, näytän nöyrää naamaa mutta röyhistän rintaani samalla hieman, vaikka todellisuudessa olin yksinkertaisesti kyvytön miettimään potentiaalisia seurauksia teoilleni. Vastaavalla tavalla kun olin saanut aatoksen ja idean, toiveen ja suunnitelman opiskelusta Dublinissa aivokuorelle ajelehtimaan toistuvasti, se oli toteutettava. Minkäänlainen variaatio kyseisestä suunnitelmasta ei tullut kuuloonkaan; se oli toteutettava välittömästi, sellaisenaan, raakileena, maksoi mitä maksoi.
Nyt se sitten maksaakin. Ei sillä, että päätöstäni millään muotoa katuisin: varmasti Suomessa nauttisin myös opiskelusta aivan yhtä lailla, mutta niin hirveän moni asia olis jäänyt kokematta! Olisin jäänyt suppeaksi, pienimieliseksi ja naiviksi mitä tulee ymmärrykseeni muusta maailmasta. Kukaties olen yhä edelleen kaikkia edellämainittuja asioita, mutta nyt sentään olen tietoinen niistä. En tarkoita, että kaikki Suomessa asuvat olisivat kapeita ja rajallisia; ehkä jonkun fiksun ei edes tarvitse lähteä mihinkään tekemään näitä havaintoja, joita varten mun oli matkattava likipitäen sattumanvaraisesti valittuun maahan. Vasta aivan lähihistoriassa mulle on alkanut kehittyä oivallus siitä, kuinka - miten sattuvaa! - lähdin nimenomaan pakoon jotakin Suomesta, ehkä itseäni... melko pelottavaa näin henkilökohtaisesta näkövinkkelistä, mä nyt kuitenkin joudun itseni kanssa tulemaan toimeen, tuota, lopun ikääni. Voi paska.
Tämä kaikki - huikeat onnistumisen tunteet, kun ulkomaalainen saa A:n Jane Eyre -esseestään ja itsetutkiskelun tavoittamattomissa olevat loppupäätelmät - maksaa loppu kädessä koko joukon rahaa ja mulla on eri typerä olo, kun en tätä aiemmin voinut käsitellä. Ei sillä, että olisin mitään muuta odottanut, mutta voi pojat, silti se kirpaisee maksaa niitä lukukausimaksuja. Se on tehtävä nopeasti ja ajattelematta, määrätietoisesti kuin salamurha. Täytyy ens vuotta varten selvittää, maksaisko kukaan muu taho mun lukukausimaksuja. Joillekin joku maksaa, tällaista villiä huhupuhetta on käytävillä ja tyttöjenvessoissa korviini kuiskauksina kantautunut. Kukahan se lienee ja mitähän perusteita siihen tarvitaan, siinäpä palkitsevaa ongelmanratkaisua vapaa-ajan ratoksi.
Nyt kun olen avautunut lukukausimaksujen karusta todellisuudesta ja myöntänyt olleeni vähän pölvästi niiden suhteen, voin siirtyä eteenpäin. Vuokraan menee rahaa ja bussilippuun myös, mutta vuokraakin voisin maksaa enemmän tai hullummasta kämpästä (vaikka täällä piakkoin tapahtuvaan tulevat remontit melko hulluilta vaikuttaakin, yksinkertaisesti koska tää on Irlanti), joten en valita, en - silloin tietysti ketuttaa, kun pitäis päästä pilatekseen mutta bussi ei tuu! Mä nyt kuitenkin maksan sekä bussista että pilateksesta.
Tämän kaiken jälkeen jäljelle jää vapaa-ajan vietto ja huvittelu eli viini, teatteri, Metro Cafen taivaalliset vaahtokarkkikaakaot - missään ei saa niin paljon vaahtokarkkeja kaakaoonsa kuin siellä -, Mes Amisin vegeaamiainen ja raitiovaunulla ajelu. Kuten tämä lyhyt luonnehdinta osoittaa, melko suuren osa vapaa-ajastani sekä rahavaroistani käytän ravinnon nauttimiseen eri muodoissa. Todennäköisesti voisin käyttää aikani ja dubloonani paremminkin, mutta mä olen kovin mieltynyt viiniin ja Mes Amisin vegeaamiaiseen. Kyllikki Villa eräässä runossaan mainiosti esittää, kuinka ajat ovat huonot silloin, kun on säästettävä myös kukissa ja viinissä, eikä vain ruoassa. Oon samaa mieltä K. Villan kanssa: mitä tässä elämässä jää jäljelle ilman ilahduttavia ja miellyttäviä harrastuksia? Ei opiskelijarahalla eläminen nyt niin mahdotonta ole; enemmän satuttaa se opintolaina kuin se, ettei voi Starbucksissa käydä kahvilla tai suorittaa vaateostoksia sellaisissa hienoissa liikkeissä kuin New Look (se on mun ikuinen Akilleen kantapää... mä en voi käydä siellä lainkaan, kun joka kerta löydän noin kolmekymmentä ostokelpoista myyntiartikkelia. Parempi täten kiertää se suosiolla kaukaa, kun se on mun periaatteiden vastainenkin, niin nättejä juttuja kuin se myykin).
Ei tosin käy kieltäminen, etteikö välillä saisi käyttää kekseliäisyyttä taloudenpidossaan - ketsuppi esimerkiksi on erinomainen perusraaka-aine ruokaan kuin ruokaan, mikäli tyhjän jääkaapin laatuinen ikävä hetki koittaa. Joku Tescon ketsuppi montaa maksakaan. Mun on itse asiassa tunnustettava, että nykyaikainen populäärikulttuuri ja media ovat tainneet maalata opiskelijalliset finanssit surkeammiksi kuin mitä ne todellisuudessa ovat. Se itse asiassa jossakin määrin ärsyttää mua: miten ihmeessä mä, kaikessa yksinkertaisuudessani, voin lukeutua pääasiallisesti "ihan tyytyväisten" joukkoon, kun taas jollekin toiselle se tuntuu olevan yksiselitteisen mahdotonta? Toki välillä vähän huolestuttaa metallisen armoton tulevaisuus, yhtä julma ja vääjäämätön kuin ryhmätyöt, mutta ehkä ihan hyvä niin. Huonommin olis asiain laita, jos ei kiinnostais yhtään, eikö totta?
Voi kuitenkin olla, että mua on vain pahanpäiväisesti huijattu tässä asiassa uskomaan ulkolaisia filmejä ja nuortenlehtiä. Tämä nyt kuitenkin ensisijaisesti on suhtautumistapakysymys ja itse kunkin mielikuvituksen ja amatööri-insinöörinkykyjen testausta. Opiskelijaeloa voi tarkastella monelta kantilta, taloudelliseltakin, kuten tässä parhaillaan demonstroimme, ja siltäkin kannalta sen voi todeta olevan hauskaa ja jännittävää aikaa. Eläköön luovuus arkipäivän askareissa!
Tiedättekö, minkä olen havainnut parhaimmaksi tähänastiseksi kokemukseksi opiskelijan elämästä? Se, kun voi selata Internetsiä suuren yhteisöllisyyden tunteen vallassa ja tuntea olevansa melkein yhtä cool kuin coolit tupakoivat parrakkaat miehet: minäkin olen opiskelija, minäkin katson brittiläisiä tieteissarjoja silloin, kun pitäisi lukea kokeisiin! Tietysti voi olla, että saman elämyksen kokis myös tuolla jossakin ihan reaaliajassa ja -avaruudessa. Uudenvuodenlistani kohta numero kolme olikin ryhtyä sosiaalisemmaksi, ja melko varmasti toteutankin sen. Onneks en kuitenkaan tehnyt mitään pähkähulluja lupauksia, niin kuin vähentää Internet-aikaani.
Kaiken opintolaina- ja lukukausimaksukitinän jälkeen voin hiljaisella äänellä kertoa, että sain ensimmäisen lukukauden alustavat arvosanat, ja niiden suhteen mulle ei ole mitään valittamista. Päinvastoin. Ei olis täysin aiheetonta esimerkiksi pitää pieniä hippoja kunniakseni. *Rumminpärinää ja aplodeja, ehkä jopa vislaamista* Kiitos, kiitos! En olisi pystynyt tähän ilman Google Translatoria!
Moni on kysellyt multa* vaatteisiin, hiuksiin ja meikkiin liittyen, niinpä päätin tehdä tällä kertaa tämmöisen tyyliaiheisen postauksen ja dokumentoin toisen lukukauden ensimmäisen aamun vaiheet, joita noudattamalla voi kuka tahansa helposti minua kopioimalla näyttää huolitellun huolittelemattomalta, originellilta älyköltä ja söppänältä opiskelijattarelta.
Herätys
On tärkeätä nukkua tarpeeksi; huonosti uinutut yöt kostautuvat huonoina päätöksinä päivän aikana (henk. koht. kokemusta, kerran esimerkiksi liityin Twitteriin yhden unettoman yön jälkeen) ja silmien alla mulkoilevina silmäpusseina tai varjoina. Lisäksi vähäunisuus lisää myös ryppyriskiä; siispä on tärkeätä jo parikymppisenä alkaa kiinnittää huomiota unen määrään, jottei myöhemmällä iällä aiheudu ylimääräisiä ongelmia. Harmaita hiuksia mainitsemattakaan - niiden on todettu lisääntyvän stressin vaikutuksesta. Stressiä taas lisäävät rypyt, jotka juontavat juurensa liian vähäisestä unesta.
Näin ollen mahdollisimman paljon nukkuakseni torkutan herätyskelloa niin pitkään kuin suinkin on mahdollista, koska unirytmini on aivan nurinkurinen kuukauden loman jälkeen.
Aamiainen + vaatteet
On tärkeätä syödä monipuolinen ja terveellinen aamiainen, jonka ei kuitenkaan tarvitse olla liian monimutkainen tai aamun kallisarvoisia minuutteja varastava! Itse suosin puuroa mustikkahillolla; se käy opiskelijan budjetille mainiosti. Lisäksi raaka-aineet ovat mitä simppeleimmät (puurohiutaleet + vesi), valmistusohjeista puhumattakaan (puurokulho mikroon noin kolmeksi minuutiksi). Sillä aikaa kun mikroaaltouuni kypsentää maukkaan aamupuuroni, petaan yleensä sänkyni ja kaivelen vaatekaapistani mitä tahansa, mikä a) on puhdas eikä haise ja b) ei ole housut, koska en osaa kuvitellakaan toista yksittäistä vaatekappaletta, joka olis yhtä ahdistava. Tehtävä on suhteellisen helppo, koska a) vaatekaapissani on vain puhtaita vaatteita - likaiset ovat pyykkikorissa ja b) mulla on tasan kahdet housut, yhdet farkkuleggingsit alimpana kasassa ja yhdet jumppapöksyt, joita käytän lähinnä yöhousuina. Yleensä en osu kumpaankaan niistä hamuillessani päällepantavaa.
Tämän aamun kolttuarvonnan voittajaksi selviytyy tummansininen, toista vuotta sitten Suomesta kirpputorilta ostamani mekko, saattoi maksaa kolmisen dollaria, ehkä jopa neljä. Sen helmalla on ikävä taipumus alinomaa nousta, joten käytän susirumaa ihonväristä alushametta estääkseni helman painovoimaa uhmaamisen tai ainakin välttääkseni vilauttelemasta ruumiinosia, joiden pitäisi julkisilla paikoilla pysyä päivänvalolta piilossa.Kengät ostin jouluna Suomesta kirpparita, maksoivat viisi ja taitavat olla miesten käyttöön tarkoitetut.
#omg selfie #vaude #kattokaa mua #minä #meitsi
Nyt te tiedätte mun noloimman salaisuuden! Hui!
#very practical #much use #so men's #wow
Meikki + tukka
Kunhan aamiainen on valmis, otan sen mikrosta ja jätän ikkunalle hieman jäähtymään; puuro on nimittäin tulikuumaa eikä sitä hullukaan pysty syömään, vaikka sananlaskun mukaan pitää siitä ihan hullun lailla (joskin, viimeisten tietojen mukaan, hullu ei pidä puurosta... anteeksi, oon alkanut katsoa Putousta ensimmäistä kertaa ikinä). Puuron jäähtyessä käyn pissalla, pesen hampaat ja kasvot. Olen edellisiltana jo käynyt suihkussa, jottei aamulla tarvitse vaivautua enää ja saan nukkua puoli tuntia pidempään.
Tämän jälkeen pukeudun edellämainittuihin rytkyihin ja totean, etten viitsi tänäkään aamuna vaivautua meikkaamaan, koska se ei millään muotoa vaikuta elämäni kulkuun mitenkään - jos sellainen ihme sattuu, että tänään tapaan jonkun uuden mielenkiintoisen kanssaeläjän, se joko pitää tai ei pidä minusta joistain ihan muista syistä kuin siitä, oonko värittänyt ripseni ja huuleni. (Tästä on empiiristä tietoa aivan viime ajoilta: Lontoossa käydessäni yritin näyttää nätiltä, kun olin kaupungissa sentään. Ei se mitään eroa tehnyt paitsi että piti koko ajan vahdata, leviääkö lisätyt väriaineet.) Puhumattakaan siitä kaikesta meikkaamiseen kuluvasta ajasta, jonka voi käyttää esimerkiksi nukkumiseen! Kulmakarvoja tosin saisi ehkä hieman nyppiä; toisaalta mulla on otsatukka (ihan itse leikattu, vähän vino mutta kuka sellaisia huomaa), joka kivasti peittää alkavan unibrow'n. Sitä paitsi Frida Kahlolla oli tunnetusti melkoisen komea kulmakarva, eikä kai voi sanoa, että sillä varsinaisesti huonosti olis mennyt, jos kohta melko vaiherikkaasti kuitenkin.
Koska kello tikittää tikittämistään ja hiekka valuu valumistaan, en ehdi hiuksillenikaan juuri mitään tehdä. Jokaisen kampauksen - nopean ja helpon tahi vaivalloisen ja monimutkaisen - alku ja juuri on puhtaat, hyvin kammatut hiukset. Mikäli hiukset eivät ole puhtaat, kuivashampoo usein riittää pelastamaan tilannetta kylliksi. Itse käytän Lushin kuivashampoota; se tuoksuu hyvälle eikä sitä ole testattu eläimillä. Toki siitä saa maksaa hieman enemmän kuin mitä joutuisi vaikka Bootsilla, mutta se myös kestää pidempään. Suosittelen!
Tänä aamuna päädyin puoliponnariin; yksinkertainen ja naisellinen mutta käytännöllinen kampaus. Alla helpot, kolmikohtaiset ohjeet kampauksen laatimiseen!
1. Hiusten tulee olla auki ensimmäisessä vaiheessa. Halutessasi voit harjata niitä.
2. Ota tuppo hiuksia aivan päälaelta. Halutessasi voit käyttää kampaa apuna tai kamman ollessa käden ulottumattomissa, myös esimerkiksi sukkapuikko tai haarukka kelpaa.
3. Solmi päällimmäiset hiukset kiinni ponkkarilla, tee ilme ja ota kuva. Mikäli mahdollista, pyri vastaavanlaiseen ankkavirneeseen eli duck face -irvistykseen.
Korut + viimeistely
Käytän aina samoja koruja, koska taidan olla jollain tavalla vähän pakkomielteinen. Pöllökoru on ostettu Kööpenhaminan Christianiasta kirppikseltä, Kalevalan sydänkorun sain työkavereiltani Suomessa lähtiäislahjaksi. Isompi sormuksista on isoisäni tehnyt äidilleni vuosikymmeniä sitten, ja muutama vuosi sitten häikäilemättömästi löysin sen jostain kaapista ja muitta mutkitta sosialisoin itselleni. Toinen rinkula on jostain Glitteristä, ja ostin sen, jottei toiselle sormukselle tulis yksinäinen olo. Pistän lisäksi hieman hajuvettä, vaikka se onkin todennäköisesti haihtunut siinä vaiheessa, kun bussi saapuu kampukselle. Hajuveteni on kiinteää ja Lushista sekin: tuoksuu vaniljalle eikä ole testattu eläimillä. Suosittelen!
Kuivashampoo <3 Hajuvesi <3 Vitalis <3 Näillä pääsee jo pitkälle, mikäli ei oo vaivautunut suihkuun pariin päivään ;-)
Syön jäähtyneen puuron ja tarkistan nopeasti, onko kaikki mukana: lompakko, kalenteri, muistivihko, muistivihko, hevosenkenkä, mattoveitsi, teippirulla, penaali, penaali, penaali, Vitalis (!), nenäliinapaketti, pussukka, pussukka, leipäpala, Floraa, hansikkaat, lapaset, ponnareita, hakaneula, puolikas viinipullonkorkki, irtosälää (kyniä ym.), sokeria, taskupeili, Moby Dick, luentokansio, kansio, avain, josta en tiedä mistä se on tullut ja mihin kuuluu. Musta, pienempi laukku on Lontoosta charity shopista, maksoi kolme puntaa; isomman kangaskassin sain kotikaupunkini kirjastosta, kun olin siellä kerran kesätöissä. Olikohan muuta? Ai niin, harja tietysti! En itse sitä muista ikinä tarvinneeni, mutta kerran Corkissa lainasin sitä yhdelle tyypille, joka setvi sillä partaansa.
Viitta niskaan ja huivi kaulaan ja tää tyttö on valmis luennolle! Viitan ostin yhdestä Capel Streetin charity shopista, maksoi 15 rahaa. Viitta on ehdottomasti ollut kyllä koko rahan arvoinen ja henkilökohtaisesti oon sitä mieltä, että jokaisen naisen vaatekaapista pitäis löytyä ainakin yks musta viitta! Tietysti mielellään useampia eri tilaisuuksia varten, mutta yhdellä mustalla viitalla pääsee jo hyvin alkuun. Se kuitenkin on sellainen vaatekappale, jota valitessa kannattaa panostaa kuitenkin enemmän laatuun kuin määrään, joten sen etsimiseen kannattaa satsata toden teolla! Tietysti muunkinväriset ovat oikein mukiinmeneviä, jos mielii kokeilla eri tyylien ja värien kanssa, mutta musta on aivan ehdoton klassikko.
Mä olen tosi paksupäinen. Sille ei mahda mitään, oon hyväksynyt sen ja jatkan elämääni miten parhaiten taidan, koettaen selviytyä erilaisista koettelemuksista ja vastoinkäymisistä kunnialla paksun pääni kera. Siitä on kohta päivälleen vuosi, kun toisen kerran pakkasin tärkeimmän irto-omaisuuteni isäni vanhaan rinkkaan ja hyppäsin lenskariin ja ensimmäiseksi O'Connell Streetilla linkkarista jäädessäni kipitin Penneykselle ostamaan uuden laukun, kun käsimatkatavaroiksi nimittämäni nyssäkkä alkoi hajota käsiin. Tää on ollut melkomoisen tapahtumaintäyteinen vuosi: oon onnistunut saamaan yhden työpaikan, yhden asunnon ja yhden opiskelupaikan, ja hoitamaan kaikki hölmöt PPS-numero- ynnä muut pankkiasiat. Ulkomailla. Englanniksi. Kuka olis uskonut, etenkin kun jostakin aivan järjettömästi syystä oon edelleen välillä hirveän epävarma englantia puhuessani. Epäilen, ettei mua ymmärretä, kun mulla on niin typerä aksentti ja muutenkaan en edes suomeksi keksi mitään hyvää sanottavaa. (Ilmeisesti mun pitäis mennä jollekin tarinankerrontakurssille opettelemaan vähän anekdootinkerrontaa.) Kuitenkin jollain konstilla oon kaikennäköistä saanut aikaan; ehkä koska oon saanut niin monelta eri taholta apua pyrkimyksissäni. Alkaa vallan vähän itkettää, kun mietin, kuinka kivoja ihmisiä olenkaan vuoden aikana tavannut. Vaan poikaystävää mulla ei silti ole, vaikka jopa Hitlerillä oli tyttöystävä. Luin Internetsistä, että se tarkoittaa, että oon vähemmän viehättävä kuin Hitler, ja se on jo tosi pahasti sanottu. Hitler sentään oli hullu diktaattorimurhaaja... ja käsittääkseni myös kasvissyöjä. Kuulemma etenkin nyt kun oon väittänyt olevani rohkea ja ennakkoluuloton, mun olisi syytä ryhtyä käymään koulun riennoissa ja tavata ihmisiä. Tolkutonta, sanon minä. Vain sen takia, että tulee päästelleeksi toistuvasti tuollaisia hullutuksia suustaan, ei pitäis joutua lähtemään oikeasti ihmisten ilmoille. Siellä on pelottavaa.
Keskittymättä tällä kertaa ongelmiini ulkomaailman kanssa olen laatinut listan tärkeimmistä asioista, joita Irlanti on mulle opettanut tän kuluneen vuoden ja niitä edeltäneiden parin kuukauden aikana. Nämä ovat yleishyödyllisiä ohjenuoria, jotka piristävät surkeatakin päivää ja joita noudattamalla elämä helpottuu huomattavasti tai ainakin on vähemmän vaivalloista ja hankalaa. Lisäksi nautin suunnattomasti listoista ylimalkaan. Helpottaa elämää, jos järjestelee ajatuksensa lineaariseen muotoon, josta voi tarkistaa kohdan kerrallaan ja varmistua, että kaikki on kuten pitääkin.
Viski toimii hyvänä yleislääkkeenä monenlaiseen huonoon
oloon. Tää on niin yksiselitteisen selkeä homma, että voin vain omasta
kokemuksestani toiston nimissä, varmemmaksi vakuudeksi, todeta että se
auttaa, mistä hyvänsä olikin kyse. Tällä nimenomaisella hetkelläkin mulla on tilkka Jamesonia mukissa, koska on perjantai ja jollain täytyy saada ajatus kulkemaan.
En oo ikinä perunoista välittänyt kovinkaan monen
mittayksikön verran, mutta täällä ollessani oon oppinut arvostamaan
perunoita aivan uudella tavalla. Garlic & cheese chipsit on aivan
taivaallisen hyviä pubista kotiin taipuessa, ja hash browneja parempaa
aamiaista ei olekaan, hash browneja ja ketsuppia.
James Joyce, Samuel Beckett, Bernard Shaw, Francis Bacon, Louis de Brocq, Jack B. Yeats. Sellainen
kysymys vain herää, että minkä ihmeen tähden kaikki edellämainitut ovat
miehiä? Kelpo taiteilijoita omilla aloillaan - kirjallisuuden ja
kuvataiteen - mutta miksen mä osannut mainita ainoatakaan
naistaitelijaa, joka olis mua noiden edellämainittujen tavoin
sykähdyttänyt syystä tai toisesta? Varmasti tässäkin maassa on koko
joukko eri hyviä naiskirjailijoita ja -kuvataiteilijoita, mun vain on
otettava selvää niistä.
On kohteliasta pyytää anteeksi, mikäli kahden ihmisen
kulkulinjat sattuvat leikkaamaan toisiaan ja tapahtuu fyysinen
kohtaaminen. On kohteliasta myös kiittää linjurikuskia, kun nousee
kyydistä. Vaikkei jäisikään odottamaan vastausta, on hullumpiakin tapoja
noteerata toisen olemassaolo kuin kysyä kuulumisia. Vaan kuinka tämä
hämmensikään suomalaisia aivojani alkuun, enkä aina vieläkään ole täysin
varma: milloin ne haluavat vastauksen ja milloin eivät? Irlantilaiset tuntuvat olevan melkoisen suulasta porukkaa suomalaisväestöön verrattuna, ja etenkin mun on kovin hankalaa toisinaan luontevasti vain jutustella. Kaikesta siitä jutun määrästä huolimatta ne tuntuvat olevan jollain tavalla melko varautuneita, irlantilaiset; niiden kanssa saattaa tulla eri mainiosti juttuun, ja sitten niistä ei ikinä kuulu. Puuskahdan katkerasti lauseen loppuun.
Huvipuistot, hauskimpia paikkoja tuntemassani maailmassa. Niitä vain ei ole täällä: tässä on käynyt se kovin perinteinen ilmiö siitä, että vasta kun jotakin menettää, niin huomaa sen merkityksen. Yksi irlantilainen tuttavani kertoi, ettei ole koskaan ollut vuoristoradassa eikä hyppinyt trampoliinilla. Se on todella surullinen kohtalo. Haluaisin kovasti lähteä Englantiin - muuallekin passaa kyllä mennä - huvipuistoon tämän kevään aikana, viimeksi kesällä olen ollut huvittelemassa. Tää kertoo enemmän Suomesta kuin Irlannista, mutta koska mun oli lähdettävä Irlantiin saakka ymmärtämään huvipuistojen tärkeys, mielestäni tää on erittäin oleellinen kohta listallani. Oon puhunut tästä kovasti ennenkin, mutta en näytä vain pääsevän yli tästä. Kaiken muun pystyn sulattamaan, kuivauskaapittomuuden ja jotenkin kokolattiamatotkin, mutta huvipuistottomuus... Ei.
Hyväntekeväisyys: miten musta tuntuu, ettei sitä harrasteta Suomessa yhtä paljoa? Siis onhan meilläkin toki Elämä lapselle -konsertit ja muut, mutta täällä erilaisia hyväntekeväisyysjärjestöjä on aivan sairaasti. Vähän yhdessä jos toisessakin kaupassa on kassalla joku keräyspurkki, jonne voi ylimääräiset kolikkonsa vapauttaa. Charity shoppeja on kadunkulmat täynnä, mikä tietysti ilahduttaa kirpparinkiertelijän mieltä. Ennen joulua kaikki Dublinin ostoskadut ja muut vaikuttavat olevan täynnä koululaisia keräyslippaineen ties minkä hyväksi, ja ne aktiivisesti ja kovaäänisesti tiedottavat keräysaikeitaan niin, että jossain vaiheessa taipuu paineen alla ja ryhtyy luopumaan kukkaron pohjalla kilisevistä dollareistaan kun hävettää vain kulkea ohi. Entä Suomessa? Punaisen Ristin joulupöntöt, ehkä jotain partiolaisia myymässä kalentereitaan, siinä se.
Teatterit ja kaupunkifestivaalit, museot ja pubit. Mä olen sen verran pienestä paikasta kotoisin, että pääkaupungin, edes senkin kokoisen kuin Dublin, ihmeet jaksavat ihmetyttää aina vain. Täällä on monenmoista pikkuteatteria, jonne ei maksa montaa rahaa maksa käydä näytelmää katsomassa, ja aina jotain katsottavaa löytyy. Kaupunkifestareita tuntuu olevan tämän tästä, ympäri vuoden, siinä missä Suomessa ei tunnu yhtään mitään tapahtuvan talvisaikaan. Reiluuden nimissä kai täytyy muistaa mainita, että eipä täällä kunnon talvea tosin olekaan. Moni museo on ilmainen, ja vaikka suosikkini oon kiertänyt moneen kertaan, passaa pistäytyä aina kerta toisensa jälkeen, niihin kun ilmaantuu uusia juttuja aina silloin tällöin. Pubit, no, pubeissa saa olutta ja pubeissa on hauskaa. Liian pitkäksi venähtäneet illat eivät ole missään valtakunnassa järin hauskoja; taksin metsästäminen ei ikinä ole puoli neljän aikaan yöllä mitään miellyttävää hommaa. (Olkaa hyvät ja huomatkaa, että olin ottamassa taksia jopa tässä hypoteettisessa skenaariossa, enkä lähtemässä yksin jalkaisin hortoilemaan kotiin edes sitä puolen tunnin kävelymatkaa. Vuosi siihen meni, mutta taidan olla vihdoinkin oppinut, että yksin kotiin käveleminen yöaikaan ei ole hyvä idea.) En tiedä, onko tämä yksinomaan Irlannin aiheuttamaa, vai voisko olla niinkin, että oon oppinut täysi-ikäistymistä seuranneiden vuosien jälkeen nauttimaan alkoholivirvokkeita vähän kohtuullisemmin (mikä vitsi). Yhtä kaikki voin mennä pubiin myös niin, että juon vähän olutta ja palaan kotiin nukkumaan nolaamatta, lähettelemättä viestejä ihmisille, jotka eivät tahdo saada olutvetoisia viestejäni, menettämättä muistia, läikyttämättä tai rikkomatta.
Tämä menee hieman samaan kategoriaan kuin huvipuistotkin eli "just sen tahtoo, mitä ei käden ulottuvilla ole" paitsi että tämän pitäis olla aivan ilmiselvää kaikelle kansalle missä tahansa maailmankolkassa, ilmaisen terveydenhoidon nimittäin. No, eihän se Suomessakaan tietysti ihan maksutonta ole, mutta muistelen maksaneeni terveyskeskus- ja hammaslääkärikäynneistä hieman toistakymmentä rahaa. Täällä en edes tiedä kuinka paljon moisesta lystistä saa maksaa, koska oon päättäväisesti kieltäytynyt tulemasta sairaaksi, mutta enemmän se kuitenkin on. Sama pätee koulutukseen, ja välillä kyseenalaistankin päätökseni maksaa lukukausimaksuja täällä, kun Suomessa voisin käyttää saman rahan viiniin ja hummukseen. Puhumattakaan Suomen koulutuksen tasosta... pistää miettimään, mitä hittoa täällä oikein teen, kunnes muistan suppeat suomalaiset ja keravalaiset kaljaturistit ja sen, kuinka en olis ikinä saanut elämässäni mitään aikaan jos olisin jäänyt elämään kassaneidin yksitoikkoista elämää.
Itsepalvelukassat on huikea keksintö ja niiden ilosanomaa tulis levittää. Hyvä on, ketä mä pystyn huijaamaan. Ne ovat huikea keksintö niin kauan, kun ei vahingossa osu johonkin, ja se laite ei ala huutaa. Please wait for assistance, voiko pahaenteisempää lausahdusta kuullakaan kauppareissulla. Sitten siihen jää jumiin, kun minkäänlaista avustajaa ei kuulu, ja ihmiset jonossa mulkoilevat. Unexpected item in the bagging area. Mä en edes koskenut koko bagging areaan, miksi se väittää mulle tuollaisia se laite. Please take your items. Luuletko todella, että maksan ruokaostokset, mutta jätän ne siihen kassalle; otan ne jahka kerkiän! Näitä pikkuriikkisiä vaaranpaikkoja lukuunottamatta on niin helppoa käydä kaupassa, kun ei tarvitse kanssahenkilön kanssa asioida. Onnistun aina hukkaamaan lompakkoni laukun syövereihin just sillä hetkellä, kun pitäis ostokset maksaa tai sitten tiputtamaan rahani pitkin lattioita. Teen sen mieluummin laitteen kuin ihmisen edessä. Huolestuin vähäsen, kun Parnell Streetin Tescoon pystytettiin itsepalvelukassat, kun tuli mieleen, korvaako kone tässä ihmisen ja saavatko entiset kassaneidit ja -herrat kenkää. Sitten tuli mieleen, etteivät ne varmaan. Siellä on aina vähän sen näköistä, että hyllyjä passais täyttää, ja kyllähän ne partioivat siellä niiden itsepalvelukassojenkin lähellä, avustamassa.
Yksin asuminen, varsinkaan näin opiskelijana, ei ole mikään selviö. Mulle tulee tasan yksi ihminen mieleen, jonka tiedän asuvan yksin, ja sekin on aika kummallinen. Kaikki muut tuttuni jakavat talon tai asuvat toisten puoliskoidensa kanssa, koulusta jokunen asuu edelleen vanhemmillaan. Toki Suomessakin on, ainakin isoimmissa yliopistokaupungeissa, kaikenlaisia opiskelija-asuntoratkaisuja, soluja ja muita, mutta siinä ei ole silti mitään tavatonta, jos joku asuu yksin. Luulen, että Suomessa taloudelliset syyt enemmän kuin mikään muu ovat peruste näille yhteisasumuksille, siinä missä täällä kyllä halutessaan onnistuis löytämään aivan kelvollisen yksiön, mutta musta vähän tuntuu, etteivät nämä ehkä halua onnistua siinä. Ehkä ne viihtyvät paremmin, kun ympärillä on muita ihmisiä, vaikkakin sitten tuntemattomia. Välillä mietin, että mullekin saattais tehdä hyvää jonkinlainen talonjakaminen: oon monessa asiassa yrittänyt poistua mukavuusalueeltani tämän kuluneen vuoden aikana, sanokaamme esimerkiksi muuttamalla maasta, mutta kuitenkin jatkoin yksiöasumistani entiseen malliin. Aiemmin olisin ennemmin syönyt omat varpaani kuin jakanut huoneiston jonkun kanssa, mutta nyt se on ihan mahdollinen vaihtoehto. Jotkut näistä jaetuista taloista, joissa olen vieraillut, ovat jopa vaikuttaneet ihan rennoilta paikoilta, sellaisilta, ettei haittaisi, vaikka vastaavassa asuisikin. Ylimalkaan, tätä voi olla kovin vaikea uskoa, erityisesti kun ottaa huomioon tämänhetkiset sosiaaliset hankaluuteni, muiden ihmisten vertaisseurasta on tullut mulle tärkeämpää kuin ennen. Se saattaa olla osasyy kaikenlaiseen epämääräiseen, mitä viime aikoina on päässäni vilissyt: oon ehkä aina ollut sosiaalisesti vähän erikoinen, mutta sillä ei ole ennen tätä ollut ehkä sitten niin väliä.
Niin, olen paksupäinen. Tällaisia asioita mun oli lähdettävä ulkomaille huomaamaan ja löytämään. Ehkä joku fiksu havaitsee ne Suomessakin, mutta on asioita, joita en olis ikinä ymmärtänyt, jollen olis ottanut ja lähtenyt. Kaikkein parasta ja samanaikaisesti pelottavinta on, että oon vasta vähän aikaa ollut täällä: mitä musta tulee toisen vuoden kuluttua? Kolmannen? Viidennen? Kymmenennen? Jokohan siinä vaiheessa olen saanut tarpeekseni ja palannut Suomeen? Entäpä jos en olekaan? En tiedä, kumpi vaihtoehto on hurjempi.
Kummastuttavan pitkän joululomani ratoksi ja ylimalkaan aikaa tappaakseni - tämä loman paljous hämmentää mua niin paljon, etten tiedä mitä tekisin - vietin muutaman päivän Lontoossa, viime torstaista tiistaihin ihan täsmällinen ollakseni. En oo aivan varma, mikä järki siinäkin oli; ei kai paljon mikään. Niin kuin mun taloudellinen tilanne olis oikeastaan edes moiseen lystiin myöntynyt, puhumattakaan siitä, että oon jo Lontoossa käynyt kerran. Täten jos nyt on pakko lähteä Euroopan kylille opiskelijan rahaa tuhlaamaan, niin olis voinut lähteä jonnekin, missä en ole käynyt. Lontoossa nyt vaan kuitenkin on jotakin, mikä mua vetää sinne. Ennen joulua olin jo päättänyt haluavani edes pikkuisen reissuun tammikuun aikana, ja kohteen päättämisessä tällä kertaa kyllä painoi aika vakavasti myös se, että yksi ystävättäreni Suomesta oli samaan aikaan samassa kaupungissa. Näin pari muutakin tuttavaa viikonlopun aikana ja se jos mikä on virkistävää. Lähteä kotoa ja tavata ihmisiä.
Olisin mä Lontoossa viihtynyt varmaan ilman seuraakin. Ihastuin Lontooseen ikihyviksi siellä ensimmäistä kertaa käydessäni, eikä se ihastus näytä minnekään kaikonneen. Päinvastoin, mikäli mahdollista, sydämeni halajaa sinne takaisin entistä enemmän. Tosin tämä nyt oli arvattavissakin! Enkös vähän sanonutkin, että näin tässä käy, kun kotoa lähden. Minne hyvänsä menenkin, saan kaikenlaisia hulluja ajatuksia päähäni erilaisiin maihin muuttamisesta. Tismalleen sama juttuhan Dublininkin kanssa kävi, mikä tietysti sinänsä on ehkä huolestuttavaa, sillä se vain todistaa, että tämän tästä saatan jopa toteuttaa näitä irrationaalisia pistoksiani. (Maisterintutkinto... siihen on hyvän monta vuotta vielä, ei pidä suunnitella liian tarkasti liian pitkälle, kun on näin ailahtelevainen perusluonne. Vaan silti... maisterintutkinto?)
Valitettavasti en kyllä osaa selittää itsellenikään, mikä mua Lontoossa niin viehättää. Se on valtava ja siellä on juttuja, joita ei H-junan varrella tapaakaan. Juttuja on kovin vaikeata määritellä: jutut ovat mitä tahansa mielenkiintoa tavalla tai toisella kutkuttavia asioita, ihmisiä, käsitteitä, paikkoja, mitä hyvänsä. Lontoon jutut kattavat aika laajan skaalan lasipurkkeihin säilötyistä sikiöistä maanalaisen ihmeellisiin onkaloihin. Hauskana yksityiskohtana voin kertoa, että vaikka mun eksymisprosentti missä tahansa uudessa kaupungissa on noin kolmen kuukauden ajan jotakuinkin sata (100 %), oon vain kerran hypännyt väärään metroon ja silloinkin se meni oikeaan suuntaan.
Ensimmäisenä päivänä olin aivan poikki, vinksahtaneen unirytmini kanssa en järin montaa tuntia ollut ehtinyt nukkua, kun oli jo herättävä aamulla lähtemään matkaan. En sitten juuri mitään saanut aikaiseksi torstaina, tunsin suorastaan epätoivoa illalla piipahtaessani aivan ytimessä. Kaikki oli suurta, valoisaa ja äänekästä, ja tuntui jo, että huono idea oli minnekään kotoa lähteä. Perjantaina huomasin olleeni hyvinkin väärässä, aurinko paistoi ja olo oli kuin huhtikuisella. Tunsin olevani nuori jälleen, huoleton ja nuori - joskaan en aivan yhtä huoleton ja nuori kuin ne ranskalaiset tyttö- ja poikalapset, jotka viimeisenä hostelliyönäni joskus yhden aikoihin temmelsivät huoneeseen kikatellen ja häikäilemättömästi ovia aukoen. Puoliunessa taisin kirota niitä vähän suomeksi, sen jälkeen esitin englanniksi pyynnön, josko ne voisivat olla hiljaa. Vaikka tämä pyyntö ei järin kohtuuton ollut, eritoten ottaen huomioon kellonajan, aloin epäillä kuulostaneeni liian tylyltä ja yritin sanoa jotain lieventävää ja ymmärtäväistä. "I'm too old for this. I'm sorry, I don't want to be complaining but I do need to sleep", sanoin sitten. Nyt hereillä ollessani ymmärrän, että tämä lausahdus ei välttämättä välittänyt haluamaani viestiä.
Muutenhan se hostelli oli kyllä erinomainen! Se oli nimeltään Equity Point, sijaitsi Paddingtonissa ja olin siihen kovin tyytyväinen. Tarjosivat maanmainiota aamupalaa: joka aamu siellä oli tavanomaisen paahtoleivän ja hillon lisäksi juustoa, jotain neljää eri sorttia muroja, paria eri jogurttia, mehua, teetä ja kaffia. Koska olen aikuinen ja voin syödä aamupalalla mitä ikinä haluan, söin suklaamuroja ja pistelin poskeeni juustoa sellaisenaan. Vegaanihippipisteitä tosta ei kyllä tipu lainkaan, mutta en oo koskaan väittänytkään olevani vegaani vaikka ajatuksenani on jonkin aikaa ollut ryhtyä välttelemään myös maitotuotteita vähän määrätietoisemmin. Yhtä kaikki, aamiaisen syöminen on ehdottomasti yksi mun suosikkiasioitani koko maailmassa. Syömisen riemua ei tarvinne selittää erikseen, puhumattakaan siitä toiveikkuudesta, joka toisinaan (lomalla) aamuisin herää siinä missä itsekin; ehkä juuri tänään tapahtuu jotakin. Eri hyvä aamupala ja eräs ystävällinen henkilökuntalainen korvasivat sen, että a) en ollut löytää koko hostellia, b) löydettyäni sen en löytänyt siitä labyrintista huonettani vaan jouduin palaamaan vastaanottoon kysymään tarkempia suuntaohjeita ja c) lukitsin itseni ensimmäisenä aamuna ulos huoneestani käydessäni aamupalalla, mikä tietysti on yksinomaan omaa tyhmyyttäni, mutta aika usein vastaavissa tilanteissa projisoin tunteeni ulkoisiin tekijöihin ja syytän niitä.
Kuten edellä jo aihetta hieman sivusin, mun lomabudjetti oli aika tarkasti määritelty. Reippaana tyttönä päätin ottaa jalat käyttööni ja voi veljet, kyllä siellä sitten kävelinkin. Taisin peräti jokaisena päivänä kaupunkiin lähtiessäni ottaa apostolinkyydin kulloiseenkin päämäärääni. Lontoon keskusta on kuitenkin viime kädessä aika pieni, ja oikein tyytyväisin mielin siellä pistin töppöjalkojani töihin. Edellisvierailulla ajelin metrolla jotakuinkin kaikkialle, nyt en edes harkinnut metroa jos matkaa oli vaikka parisen mailia (ilta-aikaan tosin otin sen metron kotiin välttääkseni hullusti käymisen). Luulen, että mun kävelyintoa olisi saattanut lannistaa, mikäli puhelimeni Google Maps olis ilmoittanut välimatkat kilometreinä - nyt saatoin sen sijaan vain arvioida, paljonko sanokaamme pari mailia on. "Kai se on jotain kolme kilometriä, eihän se paljon mitään oo!" Se huono puoli kävelyssä tietysti on, että siinä kyllä sitten ottaa ja eksyy. Tarkemmin muotoiltuna siinä kyllä sitten ottaa ja eksyy mikäli toimii siten, että valitsee reitit sen mukaan, mikä vaikuttaa hyvältä ja herättää jossakin intuition perukoilla positiivisia tuntemuksia eikä seuraa kartan mukaisia suuntia.
Rakastan museoissa kiertelyä. Lontoossa on se hyvä puoli, että moni museo on siellä ilmainen. Itse asiassa kaikki museot, joissa kävin tälläkin kertaa, olivat maksuttomia. Perjantaina kävin National Portrait Galleryssa, jossa tuli mieleen väistämättä, mahtaakohan briteillä olla jonkinlainen kompleksi liittyen niiden kansallisidentiteettiin. Niin moni historian vuosisata on peruukkien, kuninkaallisten ja kolonialismin täyttämää, että pistää mietityttämään. Eikä se jää vain siihen historiaan: ne itsepintaisesti pitävät kiinni kuninkaistaan yhä edelleen, ne eivät tahdo luopua punnastansa ja ajelevat vasempaa kaistaa. Ymmärrän kyllä, että ei sitä liikennettä kerta kaikkiaan voi enää tässä vaiheessa vaihtaa oikealle puolelle, mutta tästä ei ole montaakaan aikaa, kun luin uutisista, että Iso-Britannia joko järjestää tai suunnittelee järjestävänsä jotakuinkin parin kolmen vuoden sisään kansanäänestyksen EU:sta eroamisesta. Ei sillä, että itse olisin joka asian suhteen välttämättä mikään Euroopan Unionin suurin kannattaja, mutta kyllä toi nyt on vähän epämääräistä hommaa Isolta-Britannialta. Jos pitäisi tälle kompleksille nimi antaa, niin kyllä se vähän haiskaltaa jonkinlaiselta Napoleon-kompleksilta: siltä sortilta, jossa pitää pönkittää omaa olemusta ja jossa pidetään itseään vähän tärkeämpänä kuin mitä onkaan. Ehkä briteille on mennyt päähän Hugh Grantin Love Actually -elokuvassa pitämä puhe, jossa se kehuu Iso-Britannian olevan kelpo maa, joka on tuottanut Beatlesit, Sean Conneryn ja Harry Potterin. Kun eihän niillä nyt edes mitään hätää ole, herran tähden, vaikka en voi olla kyllä samaa mieltä kaikista niidenkään ulkopoliittisista ratkaisuista mitä tulee esimerkiks sotilaallisiin toimiin (kenties juontavat juurensa siitä kompleksista).
Tätä ajatusta pyöritellessäni läksin National Portrait Gallerysta tepastelemaan kohti Tate Britainia, jossa treffasin ystävättäreni H:n, jota viimeksi näin elokuussa nimenomaan Lontoossa. Oli kuin mitään aikaa ei olis kulunutkaan; keskustelu käsitti kuulumisten vaihtoa, sivusi esillä olevia teoksia ja palasi taas viimeaikaisten tapahtumain kertaamiseen. Hyvä tovi meni siinä, kun yksissä tuumin tulkittiin seuraavaa teosta ja löydettiin siitä viittauksia länsimaiden harjoittamasta vieraiden kulttuurin riistosta ja alistamisesta sekä härskistä hyväksi käyttämisestä.
Aika mielenkiintoisella tavalla samaa aihetta sivusi 'The Chapman Family Collection', Jake ja Dinos Chapmanin kokoelma afrikkalaishenkisiä puuveistoksia, joista alkuun tulee hieman epävarman säikähtänyt olo, niin kuin afrikkalaisista naamioista toisinaan tulee. Vähän semmoinen fiilis, että tässä nyt selkeästi on jotakin tekeillä, mistä ulkopuolinen ei ole tietoinen. Vaan tämä perhekokoelma, kuulkaas toverit! Ensin huomasi, että yksi niistä patsaista olikin afrikkalaisen naamion sijaan hampurilainen ja sitten avasi kunnolla silmänsä ja alkoi katsella ympärilleen, ja tajusi olevansa monenmoisen McDonald's-aiheisen ympäröimä: mäkkärin logoa siellä sun täällä, oli ranskalaista ja hampurilaista ja sensellaista. Aivan loistavaa! Eritoten miten noi veistokset olivat sijoiteltu hämäränpuoleiseen huoneeseen niin, että siinä fyysisesti aivan joutui sen teoksen keskelle, mikä taas herättää aivan toisenlaisia ajatuksia kuin jos sitä vain katselisi vierestä. Mikä idea edes veistosten kolmiulotteisuudessa olis, jos niitä ei pääsis vähän kiertelemään ja ihmettelemään joka vinkkelistä. Tässä nimenomaisessa tilassa tuli vähän sellainen olo, kuin olis tunkeutumassa jonnekin, minne ei oikeastaan ole asiaa. Siinä voidaan sit miettiä myös kuinka paljon asiaa eurooppalaisilla imperialisteilla oli Afrikkaan.
'The Chapman Family Collection', Dinos & Jake Chapman. Kuva täältä.
Lauantaina mun elämä oikeasti mullistui hieman. Oon tietoinen tavastani toisinaan liioitella asioita tunnelman luomiseksi ja vaikutelman aikaansaamiseksi, mutta tällä kertaa en liioittele lainkaan. Tapasin päivällä yhden entisen työkaverini, erään hollantilaisen naisen, joka on mua parikymmentä vuotta vanhempi. Se oli, sanalla sanoen, huikeata. Iltapäivä pujahti ohi kuin huomaamatta lounasta syödessä, kävellessä, kahvit juodessa. Meissä on hirveän paljon samaa; melkein kuin olisin henkisen kaksoisolentoni kanssa viettänyt päivän. Vuorotellen esiteltiin toisillemme kuvia, minä kummipojastani ja se lapsistaan ja lapsenlapsestaan. Ihailen kovasti monia sen tekemiä päätöksiä - sillä on kaksi lasta, joista kummallakin on eri isät, mutta se ei ollut halunnut kumpaisenkaan kanssa mennä naimisiin vaan kasvatti lapsensa itse. Lopulta kun se sitten meni naimisiin, sen mies on sitä seitsemän vuotta nuorempi ja Turkista kotoisin. Ne asuivat yhdessä Dublinissa, kunnes noin puoli vuotta sitten sen mies sai loistotyötarjouksen Lontoosta, ja hollantilainen ystävättäreni kehotti miestään tarttumaan siihen ja lähtemään Lontooseen, vaikka itse jäi vielä Dubliniin. En tiedä, tekiskö moni tuollaista ratkaisua avioliitossaan, vaikka on upeata, että ei jätä tilaisuuksia käyttämättä vain sen tähden, että on naimisissa ja puoliso ei ole vielä valmis muuttamaan. Nyttemmin tosin myös ystävättäreni on siirtänyt osoitteensa Lontooseen. Oon kriiseillyt elämääni viime aikoina aivan liikaa ja todennäköisesti myös aivan turhaan ja teki tosi hyvää puhua pitkään ja hartaasti sellaiselle ihmiselle, jonka kanssa on aivan käsittämättömän paljon yhteistä mutta joka kuitenkin on vanhempi - jos tuo olis mun tulevaisuudennäkymä, niin en malta odottaa, että minäkin täyttäisin neljäkymmentä ja vähän päälle! Mikä mun sydäntä tässä kenties eniten lämmittää on kuinka odottomatonta tämä kaikki oli, löytää nyt jostain harvinaisen ikävältä työpaikalta ihminen, joka saa toisen muistamaan, että maailma ei olekaan läpeensä paha ja elämässä tapahtuu myös hyviä asioita.
Iltasella tapasin erään toisen suomalaisen tytön, joka juuri teki muuttoa Dublinista Lontooseen, kun sinne muutin. Vähän epävarmoin mielin laitoin viestiä, koska olen sosiaalisesti vajaavainen, enkä tiedä, mitä muut minusta ajattelevat. Päätin kuitenkin olla rohkea ja ennakkoluuloton, Hennisen sanoin (Pussikaljaromaani ja -elokuva, toverit!), ja sitä olen hokenutkin hokemasta päästyäni koko tammikuun ajan niin etten enää tiedä, mahtaako koko lausumassa olla enää yhtään uskottavuutta jäljellä. Se nyt kuitenkin kannatti tässä tapauksessa, meillä oli nimittäin mitä hauskin ilta (alas kokolattiamatot)! Mansikkaolut tais kihahtaa päähän enemmän kuin osasin odottaa, ja seuraavana päivänä vähän väsytti. Sunnuntaina kävelin Kensington Gardensia ristiin rastiin ja pistäydyin Science Museumissa. Siellä kyllä meni koko päivä, ensinnäkin se oli ihan valtavan suuri ja käsitti aiheita ilmakehästä lääketieteen historiaan ja toiseksi olin sen verran väsynyt edellispäivän riennoista, niistä muutamasta oluesta, hyvänen aika, että liikuin melko hitaasti. Se oli kyllä huisa paikka yhtä kaikki! Monenmoiset matemaattiset kojeet ja kapistukset menivät multa aivan ohi, mutta ihan innoissani pelasin siellä kaiketi vähän nuoremmalle kohdeyleisölle tarkoitettuja pelejä. Yhdessä piti pelastaa kolme insinööriä, jotka puolestaan olivat rientävä korjaamaan sähkökatkosta. Onnistuin yhden insinöörin pelastamaan, muita kahta en, ja sairaalassa kuoli potilaita sen tähden. Traumatisoiduin vähän. Se lääketieteen historia oli tavattoman mielenkiintoista, eritoten kaikki anatomiset mallit, joita kautta historian on piirrelty ja askarreltu. Mun ehdoton lemppari oli kuitenkin avaruushuone, siellä oli astronauttien pukuja esitteillä ja kaikennäköistä "kuinka syödä ja käydä vessassa avaruudessa" -tyyppistä. Yksi seinä kertoi Juri Gagarinista, ja tietty ensimmäinen reaktio oli ryhtyä laulamaan, vaan kuitenkin ronskilla kädellä tukahdutin tämän vaistomaisen mielihalun. En kuitenkaan kovin pitkään avaruusjuttuja viihtynyt pällistelemässä, kun rupesin miettimään, mihin avaruus loppuu - jos loppuu - ja sit oli pakko paeta. Tota nimittäin ei ole terveellistä ajatella, varsinkaan sellaisessa herkän krapulaisessa tilassa. Illalla haettiin take-away-kiinalaista H:n kanssa, joka oli omalla tahollaan viettänyt railakasta lauantai-iltaa, ja istuttiin iltaamme huonoja keskusteluita käyden:
"Jos mä tuun Suomeen tekee mun tohtorintutkinnon ja saan miekan -"
"Voinks mä pidellä sitä?"
Kuulemma myös mun selitys Twitteristä oli niin heikko, että ymmärrys oli miinusmerkkistä. Tietoa katosi päästä.
Maanantaina treffasin H:aa Camden Townissa, piipahdettiin parissa charity shopissa ja syötiin vegaanimunkkeja. Pyörittiin siellä marknadilla turistirojun seassa ja syötiin lounasta. Pyysin ranskanperunoihini paljon ketsuppia, ja sitä kanssa oli paljon. Ehkä jopa liikaa.... tai äh, hulluja puhun, koskaan ei voi olla liikaa ketsuppia! Sen vaan sanon, että ketsuppia täytyy olla ihan hootanasti, jos minä mietin, et mahtaakohan sitä olla liikaa. Tykkään nimittäin ketsupista tosi paljon, syön sitä välillä sellaisenaan. Camdenista jatkettiin matkaa Grant Museum of Zoology -nimiseen museoon; se oli semmoinen pikkuriikkinen kokoelma eläimiä ja niiden osia purkeissa ja luurankoja ja sensellaisia. Jäätiin vallankin toviksi piirtämään; mua erityisesti viehätti dugongin luuranko ja sydämen malli ja vauvadugongi purkissa. Vähän karua ehkä, mutta huomattavasti vähemmän groteskia kuin seuraavan päivän museo. Nimenomaan näistä dugongeista merenneitotarut saivat alkunsa, opin museossa, ja siis onhan ne vinkeen näköisiä, eikä ollenkaan rumia! Ehkä mun seuraava tatuointi onkin tohon olkavarteen dugongi. Itse asiassa... miksei! Ehkä dugong ja hylje, hylkeet nyt kuitenkin ovat viimeisen vuoden aikana olleet melko lähellä mun sydäntä. "Haaallooo, oon hylje!"
Tiistai oli ikävä päivä, lähdön päivä. Aamulla kävin Hunterian Museumissa, jonne olin ollut jo sunnuntaina menossa, mutta se oli hitto vie sunnuntait ja maanantait kiinni. Se vasta oli jotain, se paikka! Nimenomaan siellä oli niitä eri ikäisiä sikiöitä purkeissa, paljon leikeltyjä sisäelimiä aivoista munuaisiin purkeissa, ihmisten ja muiden nisäkkäiden. Olihan se jollain tavalla vähän makaaberi paikka, mutta kovin mielenkiintoinen. Myönnän, että taustalla on mun selittämätön kiinnostus aivoja kohtaan - haluaisin joskus kokeilla, miltä aivot tuntuvat, haluaisin vähän päästä leikkelemään - mutta ilmiömäistä on myös lääketieteen kehitys, tai tieteen ylimalkaan, kehitys. Pelottavaa ja huimaa. Sekä Science Museumissa että Grant Museum of Zoologyssa esitettiin kävijöille kysymys: onko oikein kloonata eläimiä välttääkseen niiden sukupuuttoon kuolemisen. En mä kyllä itse hirveästi lämpene moiselle ajatukselle. Ihmisillä on kovin usein vähän se vika, että asiat helposti alkaa riistäytyä käsistä, kun mikään ei oo ikinä tarpeeksi ja aina täytyy saada enemmän. Nälkäisen hengen takia emme voi koskaan olla onnellisia! Ihmisten kekseliäisyys ja loputon kaiken ja minkä tahansa tavoittelu ei ole hyvä yhdistelmä: vähä vähältähän me tässä vain itseämme tuhoamme loppujen lopuksi. Ihmisillä on mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta yleishyödyllisten sovellusten sijaan me keskitymme pääsääntöisesti omaan hyviinvointiimme - niin kuin ei tässä jo kyllin hyvin voitaisi, ainakin näin länsimaisesta vinkkelistä! - ja unohdamme tyystin, ettemme suinkaan ole ainoita olentoja tätä planeettaa asuttamassa. This is why we can't have nice things.
Holbornista kävelin Victoria Coach Stationille, jota on jostain syystä aivan pirun vaikeata löytää. Mulla oli elokuisella matkallani aivan yhtä paljon vaikeuksia kuin nytkin, se ei vain ole loogisesti sijoitettu se paikka. Sitä löytää tiensä Victorian juna-asemalle ja toteaa itsekseen, että hei, tässähän tää nyt onkin jo, ymmärtämättä lainkaan että on eri asemat junille ja linjureille. Hyppäsin Lutonille menevään bussiin ja haikeana katselin elämäänsä jatkavaa Lontoota. Niin kovasti kuin murjotinkin koko kotimatkan, oli kyllä ihan mukava päästä kotiin, kuljeksia ilman housuja niin säädyttömällä tavalla kuin mieli tekee ja lojua sängyllä varpaankynsiä leikaten ja Sherlockia katsellen. Ens maanantaina alkaa jo koulu taas, ja vaikka joulun tienoilla kotona vikisinkin, että tahdon jo kouluun takaisin, oon ihan tyytyväinen näistä muutamasta päivästä, jotka voin vielä vaan lojua.
Onpa hyvä tovi ehtinyt vierähtää siitä, kun oon viimeksi kirjoittanut tänne tai minnekään muuallekaan yhtään mitään. En oikein edes osannut päättää, kuinka aloitan. Kokeilin iloluontoista tervehdystä "Hyvää uutta vuotta, toverit!" mutta se tuntui vähän väkinäiseltä. Yksinkertaisempi "Terve!" tuntui sekin vähän teennäiseltä, etenkin kun "terve" ei oikein tunnu sopivan mun verbaaliseen ilmaisuun. On ollut vähän kaikenlaista kiirettä: lukukauden päättäviä kokeita, paniikkikohtauksia, unettomuutta ja muuta hauskaa. En oo oikein ollut parhaimmillani tässä viime viikkojen tai edes kuukausien aikana. Onneksi, hyvät ystäväni, se tulee tänä vuonna muuttumaan: olen laatinut kymmenkohtaisen ohjelman vuodelle 2014, johon kuuluu diabeteksen välttäminen (yks yö en saanut unta, joten menin Internetsiin ja aloin epäillä, että mulle on kehittymässä diabetes - mutta ei tää kyllä mikään vitsi ole, mun elämäntavat on tosi huonot; viiniä ja laulua vaan, paitsi etten mä kyllä pahemmin laula), ituhippipisteiden kerääminen, shakinpeluun sekä karjalanpiirakoiden valmistuksen opettelu, nälkäisen hengen päihittäminen, sosiaalisemmaksi ryhtyminen ja osa-aikatyön löytäminen. Nää on ikään kuin ne päälinjat, joiden mukaan alkavan vuoteni rakennan. Niiden paniikkien tiimoilta tarvinnee kyllä varmaan tehdä jotakin muutakin, mutta muuten oon vallankin tyytyväinen uuden vuoden toimintasuunnitelmaani. Ituhippipisteitä. Karjalanpiirakoita. Mmmhh. Mmhh.
En valitettavasti ole kuitenkaan viimeistellystä listastani huolimatta saavuttanut järin suurta menestystä tavoitteideni parissa. Suurimman osan vuodesta 2014 oon nukkunut, varmaan tää on jonkinlaista aikaerorasitusta. Suomen ja Irlannin kellonaikain välillä sentään on kahden tunnin ero. Uudenvuodenaaton aamuna pääsin perille Dubliniin vaivalloisen matkan jälkeen. Niin vaivalloinen se oli, ettei oo toista ollutkaan; tehdäkseni tilaa kirjoilleni kapsäkissä kerrospukeuduin huolellisesti vaan valitettavasti mun oli uudelleenpakattava lähtöselvityksessä Helsinki-Vantaalla, ja erittäin cool olkihattuni ei mahtunut enää laukkuun. Ratkaisin asian iskemällä sen päähäni sen näköisenä, että mun olikin tarkoitus hikoilla kahden neuletakin alla kesähattu päässä. Ikään kuin tässä matkatavara-asiassa ei olis ollut kylliksi haastetta, olin fiksuna tyttönä varannut semmoiset lennot, joilla sain yön yli odottaa jatkolentoa Kööpenhaminan lentokentällä.
Kotiin päästyä ei montaa hetkeä mennyt, kun kuorsasin ja kuolasin täyttä päätä. Olisin varmaan nukkunut seuraavaan vuoteen, jolleivat eräät ystävälliset sielut olleet kokeneet aiheelliseksi vähän herätellä mua. Vuosi vaihtui pubissa ilman raketteja, mutta tulipa lähdettyä ulos ja melko varmasti myös vähän tanssittua. Taisin esitellä vähän Länsi-Vantaalla oppimiani tanssiliikkeitä ja esittelin uuden nuorisolaisilmauksenkin: krebaa. Niin ne tätä nykyä ainakin edellämainitussa sijainnissa sanovat, kun lähtevät ulos, lähtevät krebaamaan eli kreisibailaamaan. Mun mielestä toi on huikeata.
Niin, se Suomi, siellä oli... omituista, erikoista, yllättävää. Ei mulla ole sanoja kuvailemaan sitä. Noin vuoden sieltä oon ollut muilla mailla, ja toisaalta kaikki oli niin kuin ennenkin, toisaalta taas ei. Meillä kotona kaikki oli nyt rauhoittavalla tavalla samanlaista kuin aina. Keravalaiset kaljaturistit Tikkurilan asemalla odottamassa viimeistä T-junaa olivat myös samanlaisia kuin aina. VR:n kyytiin hyppääminen ylimalkaan oli samanlainen kokemus kuin aina, sitä lukuunottamatta, etteivät ne halunneet myöntää mulle opiskelija-alennusta junalipusta, koska mulla on ulkomaalainen opiskelijakortti. Opiskelija-alennuksen saamiseksi täytyy olla VR:n hyväksymä opiskelijakortti, kuulemma. Entä ulkomaiset opiskelijat, jotka tulevat Suomeen vähän lomailemaan? Raivostuttavaa! Raivostuttavaa! Suppeat sisäsiittoiset veeärläiset!
Moni asia näytti samalta, vaan ei tuntunut yhtään samalta. Nokkela varmaan vetää tästä sellaisen johtopäätöksen, että se johtuu siitä, että musta ei tunnu enää samalta. Luulen voivani olla samaa mieltä. Podin kuitenkin jonkinlaista välitöntä koti-ikävää, halusin jäädä Suomeen kirjahyllyni ja miltälie isosukulaiselta perityn kirstuni ja Ikean lamppuni kanssa. Voisin ajella raitiovaunulla Helsingin yliopistolle suorittamaan opintojani, ja käydä keskustan Herkussa haistelemassa tuoretta leipää mitään kuitenkaan ikinä ostamatta. Kummipoikani jättämisestä tuhannesti hajonnut sydämeni korjaantuisi, kun voisin käydä tervehtimässä sitä tämän tästä. Kaikki tämä sai mun pään aivan pyörälle, ja herra yksin tietää, mitä kaikkea jo suunnittelin parin kolmen vuoden päästä koittavalle tulevaisuudelle, kun oon saanut BA:ni.
Sitten tulin kotiin ja kaikki nämä ajatukset katkesivat aivan kesken lauseen. Jo heti uudenvuodenaattona hortoillessani puoliunessa Camden Streetille juhlan viettoon olin iloinen, että olin kotona. Ei tarvinne ryhtyä erittelemää kyseisen käsitteen merkitystä sen syvällisemmin: koti on koti. En voi kehua pohjoispuolen näkkäripopulaatiota juurikaan keravalaisia kaljaturisteja miellyttävämmiksi, mutta yhtä kaikki mulla oli kyseenalaistamattoman hyvä olo tungeksia rahvaan lävitse George's Streetia ylös. Sitä vastoin Suomessa käydessäni oli tosi sekalainen olo; vähän haikean nostalginen, toisaalta suorastaan muukalaismainen. En osais juuri nyt lainkaan kuvitella palaavani Suomeen pysyvästi, joskin oon melkoisen varma, että kyllä se jossain hamassa tuntemattomassa ajassa vielä tapahtuu. Meen sinne sitten kuolemaan viimeistään.
Tällainen pieni loppukommentti on kyllä tehtävä: mähän olen tavattoman herkkä kaikenlaisille vaikutteille. Elokuussakin, kun kävin Lontoossa, olin jo aivan varma, että meen sinne tekemään maisterintutkintoni. Nyt, puolta vuotta myöhemmin, näkemykseni asiasta on jotakuinkin no jaa, ah well... mutta hauskaa tulee sitten siitä, kun siellä uudestaan pistäydyn ensi viikolla.
Mä taidan aina väittää kunnostautuvani kirjoittamisen kanssa ja niin aion tehdä nytkin. Kirjoittaminen tekee hyvää. Suoraan sanottuna, nyt kun on hyvät muutama viikko tapahtunut niin, että hädin tuskin muutaman lauseen oon saanut päiväkirjaanikaan rapsutettua, suorastaan vähän kammotti ryhtyä kirjoittamaan mitään. Odottamattoman kivutontä tämä oli, näemmä tarvitsi vain ryhtyä. Kymmenkohtaisen uuden vuoden listani päättää bonuskohta - nimesin sen bonuskohdaksi, koska yksitoistakohtainen lista vaan ei ole yhtä iskevä kuin kymmenkohtainen - joka on blogin kanssa kunnostautuminen. Ajatelkaas, jos tästä tulis kunnon blogi, jonka kirjoittaja kykenee aktiiviseen päivittämiseen ja kaiken lisäksi jonkin kekseliäänhauskan ja älykkäänsutjakan teeman tiimoilta. Wow, so
blog, much writing, very amazing.
(En oo tosta läheskään niin pahoillani kuin mun varmaan pitäisi. Sanovat, että doge on kuollut, mulle se on hyvinkin elossa yhä.)
.jpg)
