Satumainen lauantai

Tässä piskuisessa kylässä ei tapahdu mitään mainitsemisen arvoista. Lentolipun sentään varasin, juhuu, 21. tammikuuta, se on kahden viikon päästä tämän viikonlopun jälkeisestä maanantaista, kun hyppään koneeseen ja karistan Suomen lumet jaloistani taas toviksi. Vaikka hermostuttaa käytännön asioiden puolesta, en voi kuin ajatella että väliäkö silläkään, kunhan Dubliniin pääsen. Onhan tosta byrokraattisesta suosta jotenkin melottava läpi ja työpaikkakin sitten aikanaan olis enemmän kuin vain passeli vaihtoehto, mutta Dublinissa kaikki on toisin, paremmin. Ihmiset on rentoja, säätila leppeä, yhdistelmä Muumilaaksoa, Mikä-mikä-maata ja Kontua. Vierailikohan Phileas Fogg maailmanympärysmatkallaan Dublinissa? En muista.

Löysin yhden potentiaalisen huoneen itselleni ja laitoin viestiäkin sen tiimoilta, seurauksena musta on tullut hullu kuin mikä ja yli-innokas, tarkistan sähköpostini tämän tästä. Tämän tästä tässä yhteydessä tarkoittaa vartin välein, jos muutenkin oon koneella, ja koska haluan tarkistella sähköpostiani koko ajan, oon melkein koko ajan koneella kotonaoloaikanani. Olis vaan terveellistä lähteä ulos niin kuin normaali-ihmiset varmaan tekevät näin lauantai-iltaisin, mutta ei, minäpä se odotan sähköpostia kotosalla. En edes saa mitään mielekästä ja järjellistä aikaiseksi; mittailen hiuksieni pituutta (ne näköjään kasvavat sittenkin), katson Frendejä ties kuinka monennen kerran uudestaan (aivan sama mistä kaudesta alkaa katsoa, oon nähnyt ne kaikki kuitenkin noin kolkytviis kertaa) ja syön. Sekin yks murheenkryyni, syöminen, mun suhtautuminen siihen on ollut vähän kieroutunutta niin kauan kuin muistan, toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän. Yhtä kaikki oon tainnut viime aikoina syödä liikaa, en hirveesti vaa'alla käy mutta vähän oon lihonut. Viime keväänä tai niillä main taisin jonkun kilon lihoa, sitten ne katosivat ja nyt ovat taas paikalla. Kaikkein pahinta on, kun tunnen sen fyysisesti, askel on hitaampi ja painavampi ja jään helpommin oviaukkoihin kiinni.

Monenmoiset seikat aiheuttaa melkomoista päänvaivaa ja huolestuneisuutta, käytännön järjestelyt etupäässä. Aina kun ahdistus uhkaa tehdä tuloa, muistutan itseäni siitä, että syteen taikka saveen, ainakin olen sytinen ja savinen Dublinissa ja se on jo aivan eri asia. Oon katsonut itselleni ensimmäisen majapaikan, ihan uus hostelli tällä kertaa, kokeilunhalua!, ja jos se on kelvollinen, voisin tehdä siitä päämajani kunnes löydän oikean asunnon. Hostellista toiseen ravaaminen on rasittavaa hommaa, helpompi olla liikkumatta jos ei aivan välttämätön pakko ole - niin, ja palataanko kappalejaossa yks taaksepäin, kun päivittelin lihomistani.

Oon yrittänyt keskittyä enemmän kirjoittamiseeni, toiveikkaasti uskon, että saattaisin pystyä parempaankin kuin mitä oon tähän mennessä tuherrellut, mutta esimerkiksi tää teksti ei järin suuresti ylläpidä sitä toivoa. Oon kirjoittanut vuosikausia, päiväkirjaa ainakin jollen muuta, se pitää mut järjissäni. On pakko jäsennellä ajatuksia, yrittää ymmärtää, millä kummallisilla syy-yhteyksillä liittää asioita omassa mielessään toisiinsa, jos asioita aikoo jakaa esimerkiksi ulkopuolisille kuulijoille. On kiinnostavaa tutkiskella sosiaalista viestintää ja kanssakäymistä, mutta mulle se tutkiskelu on aina oppimislähtökohtaista, mä kun olen vähän tällainen nolo kömpelys. Kirjoittaminen taas kiehtoo ihan eri tavalla, kirjoittaminen ja lukeminen, jo sen tähden, että koko monimutkainen yhteiskuntarakenne, jonka hellässä huomassa elämme, sai alkunsa, kun kirjoitustaito kehittyi. Miettikää, mikä ihmeellinen voima kirjallisuudella on, diktaattorit ja paavi, tekis melkein mieli rinnastaa ne toisiinsa ja vähän ehkä teenkin niin, ovat pistäneet maailman sivu pannaan koko joukon kirjallisuutta kun ovat pelänneet, mitä niiden epäoikeutetulle valta-asemalle käy, kun ihmiset tätä valta-asemaa kritisoivia teoksia lukevat.

Eikä kirjallisuus ole vain viestien välittämistä ja tulkintaa. Kieli itsessään on ilmeikästä, sanat eivät ole pelkkiä merkkien muodostamia kokonaisuuksia vaan tietyt äänteet, tavut, eri kirjainten yhdistelmät ovat taipuisia ja kiinnostavia. Merkityksettömätkin sanat voivat olla kauniita, jos niiden sointi on kaunis, ei tarvita assosiaatiota johonkin objektiin. Kun luin viime keväänä kirjallisuuden avantgardesta ja kokeellisuudesta yleisen kirjallisuustieteen pääsykokeeseen, mua viehätti, miten niin monensorttiset erilaiset suuntaukset ja koulukunnat, niitäkin on varmaan enemmän kuin kukaan yks ihminen vois laskeakaan, tekivät kokeiluja sanoilla ja äänteillä, kaiken ei tarvinnut tarkoittaa jotakin. Kieli itsessään oli tärkeätä ja kiinnostavaa ja huomionarvoista.

Hmm. Vaikuttais nyt vähän siltä, että päädyin semmoisiin syvyyksiin, että a) en tiedä miten siihen päädyin, b) en tiedä miten pääsen sieltä pois ja c) mitä tekemistä sillä on blogin varsinaisen aiheen eli Irlantiin-muuton kanssa. Ah railakasta lauantai-illan viettoa!