Matkavalmistelut toiseen kertaan

Jonkin sortin jatkuvuuden ja yleisen kronologisuuden nimissä jatkan siitä, mihin viimeksi lopetin, ja kerron uudestaan, kuinka lähdenkin takas Dubliniin ja aion pysytellä samassa aiheessa koko ajan, mahdollisesti siihen saaakka kunnes sinne pääsen, koska tästä muutaman viikon oleskelusta kotimaassa byrokratian pakottamana mulla ei oo mitään sanottavaa. Nyt se on varmaa, se lähtö, vois sanoo, vaikka ei kai mikään tässä ailahtelevaisessa maailmassa oo varmaa, mutta oon aloittanut lähtövalmistelut (taas) ja tällä kerralla aion totta vie lähteä! Tarkoitus olis saada töitä ja jäädä sinne joksikin määrittelemättömäksi ajaksi, toistaiseksi, niin pitkään kuin mahdollista. Toki järkevänä ja täydessä ymmärryksessä olevana oon tietoinen, ettei sitä työpaikkaa välttämättä niin vain löydy tai ehkä ei ollenkaan, mutta hitto vie, mitä tässä elämässä jää käteen, jollei vähän riskejä ota. Näin työttömän ja kodittoman (lue: vanhempien nurkissa lojuvan) näkökulmasta voi sitä paitsi sanoa, ettei mulla mitään menetettävää oo, sama se kummalla puolen Eurooppaa oon!

Koin pienoista kotiinpaluuahdistusta ennen jo varsinaista paluuta ja se jatkuu vaan yhä edelleen, vaikka viikon verran oon kotosalla ehtinyt jo olla. Oon paljon ystäviä ja tuttuja treffannut, ja vaikka niin mukavaa kuin niiden näkeminen onkin, suoraan sanottuna taisin kuvitella sen hieman jännemmäksi kuin miksi se sitten paljastui. Oon puhua papattanut toilailuistani maailmalla, no maailmalla ja maailmalla, mutta kuitenkin kotoa poissa!, ja voisin periaatteessa jatkaa monologejani loputtomiin mutta kerrottuani samat seikkailut moneen kertaan alan jo hieman kyllästyä. Mahtavaahan mulla siellä merten takana oli ja muisteloin sitä alinomaa hereilläollessani, ääneen ja ajatuksissani ynnä unissanikin pikkuisen myös (viimeöisessä Samuel Beckett opetti mulle piirtämistä, oli tosi lyhytpinnainen opettaja), mutta halajan jo uusia tuulia. Oon malttamaton ja ikävystyn nopeasti, jännitys jota koin kuluneiden vajaan kolmen kuukauden tai itse asiassa täsmällisemmin kolmen ja puolen viikon Dublinin-oleiluni aikani unohtuu äkkiä, muistamattomuuden prosessi itse asiassa on jo alkanut tässä hyisessä pohjoisen maassa.

Alan tuntea jonkinmoista matkajänskätystä, jotain uutta ja jännittävää saattais olla aluillaan! Oon innoissani matkavalmisteluista, vaikka hyvä kun kotiin edes pääsin. Toisaalta kyllähän ajatus Dubliniin paluusta muhi aika pitkään, ehkä oli jo olemassa ennen kuin koko Dubliniin olin edes päässyt, niin nurinkuriselta kuin kuulostaakin, en oikein osaa asettaa sen ajatuksen synnyinsijaa mihinkään. Melkein tekis mieleni heittäytyä melodramaattiseks ja sanoa, että oon aina tiennyt joskus päätyväni ulkomaille asumaan. Se on kyllä valhetta ja hölynpölyä kaikki tyynni, oon ollut niin nössö etten oo uskonut pääseväni yhtään mihinkään elämässäni vaikka kaikensorttisesta matkustamisesta haaveksinutkin. Onhan toki aika radikaalia likipitäen millä tahansa mittapuulla pakata tavaransa ja muuttaa toiseen maahan, mutta mulle se on erityisen radikaalia just sen takia, etten ikinä olis voinut uskoa tekeväni mitään läheskään senkaltaista. Yhä edelleenkin sitä on vaikeata sisäistää, vaikka oon tän vuoden aika tehnyt jo paljon sellaista, jota minä itse ja vielä vähemmän kukaan lähimmäisistäni ei olis koskaan kuvitellutkaan mun tekevän, ei vain tää Irlannin-reissu, on muitakin, vähäpätöisempiä kenties mutta silti huomionarvoisia siinä mielessä, että mun mielenlujuus ja usko omaan henkilööni olivat siinä koetuksella mutta onnistuin pitämään tahtoni vakaana ja kaiken muun persoonastani myös.

Mutta hyvältä tuntuu, suunnittelu ja valmistelu, kun voin sanoa lähteväni toimittamaan asioita Dubliniin-muuton tiimoilta kaupungille ja todella tehdä niin, kaiken sen tiimellyksessä Dublin tuntuu tulevan aina pikkuriikkisen lähemmäks. Niin, mitä tulee Dublinin rippeissä roikkumiseen, kannan yhä mukanani kaikensorttista museoista ja muista kulttuurikohteista mukaani nappaamiani brosyyrejä; aina kun kaivelee jotakin laukusta, on hyvä havaita palanen Dublinia edes merkityksettömän paperisälän muodossa. Niin, kyllä välillä itsekin kyseenalaistan järkeni valon voimakkuuden, joku mun omasta tahdosta riippumaton taho tuntuu välkyttävän sitä valoa päälle ja pois miten mielii. Tuollaistahan tekevät ainoastaan todelliset älyköt.

Omat ja muut maat, mustikat ja mansikat?

Kotona siis, ollut jo kolmen päivän verran. Ensi töikseni sain karmeen räkätaudin, alkaa helpottaa jo, meni ohi onneks yhtä äkkiä kuin alkoikin. Jos en olis viimeiset kolme viikkoa ja vähän päälle nukkunut joka yö vähintäänkin yhden ihmisen kanssa samassa huoneessa, parhaimmillaan nukkujia oli mun lisäkseni toistakymmentä, epäilisin, että toi äkillinen sairastuminen on jonkun sortin fysiologinen reaktio Suomeen paluuseen. Tää on nimittäin on ollut järkytys.

Ilmiselvin ja silmiinpistävin muutos on ilmanala. Herra mun vereni miten kylmä täällä on! Tänään pakotin itseni liikkeelle, joululahjat joululahjat, moniin kerroksiin, tuplakaulahuiviin ja villaan verhoutuneena. Siitä ei ole kuin puoli viikkoa, kun onnellisena pistelin menemään ballerinoissa ja takki auki (ihmekös kun oon kipeä, ei Dublinissakaan kumminkaan mikään kesä enää vallinnut vaikka tähän verrattuna siltä melkein tuntuukin) ja nyt hytisen täällä entistä hämmentyneempänä mitä tulee identiteettiini kaukaisen pohjoisen asukkina. Oli hauska nauraa ihmisille, kun ne valittivat tappavaa kylmyyttä plus viidessä asteessa, ja oli hauska esiintyä siellä jonkinlaisena kylmyyden karaistamana muukalaisena, mutta sitä se nimenomaan oli, esiintymistä. Oikeasti oon ulkotiloja ja vaivannäköä välttelevä ja alituiseen valittamiseen taipuvainen nynny, joka ei tahdo etenkään talvisaikaan liikkua ja poistua talosta ellei äärimmäinen pakkotilanne sitä vaadi.

Toinen järkytyksen aihe on vanha kotikaupunkini. Kaupunki, jossa elin ensimmäiset 21 vuotta ja vähän päälle, joka tuntui pieneltä, ahtaalta ja ikävystyttävältä lähtiessäni ja nyt palatessani, se on sitä entistäkin enemmän. En käsitä, miten ihmiset pystyvät asumaan täällä, miten ne pysyvät täällä, miksi ne pysyvät? Mulle täällä ei ole mitään, minkä tähden jäädä, edes perhe tai ystävät ei oo mulle riitä mulle yksistään syyksi jäädä tänne tarpomaan upottavassa arjen rämeessä. (Nautin suunnattomasti, kun uskallan esittää moisen itsekkään ja julkean ajatuksen ääneen, eikä edes hävetä.) Tää on ahdistava paikka pienuudessaan, tuttuudessaan ja mitään tarjoamattomuudessaan. Kyllä! Poden klassista kotikaupunkiahdistusta enkä aio muuttaa kantaani, yrittänyt kyllä totta vie olen, mutta en saa muutettua mieltäni, johtunee pitkälti siitä, etten yksinkertaisesti tahdo.

Sitten on vielä järkytyksen aiheuttaja numero kolme, kulttuurishokiks sitä vois kai nimittää. Vähän hölmösti muotoiltu, ei mulla pitäis olla mitään kulttuurishokkia, täähän on aivan tuttu kulttuuri enkä oo ollut poissa kuin sen vajaan kolme kuukautta. Silti ehdin jo tottua vähän erisorttiseen elämään, ei sillä että irlantilainen nyt niin kauheasti eroais suomalaisesta, mutta ne on ne pienet yksityiskohdat, jotka tekee sitä eroa, asiat joita ei oikeestaan yleensä huomaa saati sitten ajattele. Ilmapiiri on aivan erilainen! Täällä ihmiset on juronmutruja ja hiljaisia, ja ne muutamat pirtsakat, joita aina jostain kuitenkin löytyy, tuntuvat teeskentelevän, liioittelevan tai syövän väärän määrän vääriä lääkkeitä. Ennen lähtöä Dubliniin mulle sanottiin, etteivät ihmiset oo niin ystävällisiä Dublinissa kuin siellä etelämmässä Irlannissa, jossa au pairina toimin. En kyseenalaista sitä yhtään, koska koin vähän samansuuntaisia elämyksiä itsekin, mutta silti ihmiset Dublinissa tuntuvat jotensakin leppoisilta ja lupsakoilta, useimmilla niillä oli sentään vallan käytöstavat ja kaikki.

Niin, nyt vaikuttais vähän siltä, että lähden takaisin Dubliniin. Tällä kertaa aion oikeasti hakea töitä ja asuntoa, en anna johtaa itseäni hukkateille. En oo vielä lentoa varannut, mutta luulen, että realistinen aika lähteä olis tammikuussa, ehkä kuukauden kuluttua. Tuntuu sietämättömän pitkältä ajalta kärvistellä täällä, mutta ensin on joulut sun muut uudetvuodet, ja kolmisen viikkoa pitäis riittää lähtövalmisteluihin. (Tällä kertaa oikeasti hoidan asiani kuntoon ennen lähtöä!) Hankkiudun eroon tavaroista, selvitän asia-asiat Kelan ja työkkärin kanssa mitä töidenhakuun ja työttömyysminkälietukien saamiseen ulkomailla tulee, semmoista. Ja sit lähden taas. Scandinavian Music Groupin Näin minä vihellän matkallani on muuten ollut melkoisen inspiroivaa matkamusiikkia, näin mihinkään varsinaisesti liittymättömänä sivuhuomatuksena, kunhan kerroin. "Lusikka kauniiseen käteen/takaisin satulaan/vannon kiven ja kannon kautta/vannon kiven ja kannon kautta/teen kaiken uudestaan"! (Teenkin.)

Meillä on enää muutama yhteinen päivä

Mulla on enää neljä (!) päivää jäljellä jännittävässä Dublinissa. Turistijutut ei enää ihmeemmin innosta ja oon oikeestaan aika lailla tehnyt kaiken, mitä oon halunnut. Epäilen tosin vahvasti, että täällä olis vaikka mitä kiinnostavaa, mutta en vain ole tietoinen siitä. Miksi en ole tietoinen siitä? Koska kukaan ei ole kertonut, koska en tunne ketään, joka kertoisi mulle Dublinin kätketyistä ihmeistä! Tosin törmäsin kadulla siihen uuteen mukatuttavaani, jonka kanssa piti mennä oluelle, mutten mennytkään, ja se kyllä sanoi soittavansa viikonloppuna, kun on saanut koulujuttunsa tehtyä. Nyt on tehtävä pieni hairahdus sivuraiteille ja pois itse asiasta, ihan kuin mulla nyt olis joku punainen lanka tahi muu fokus tässä tajunnanvirtamaisessa avautumisessa. Milloin törmää sattumalta just siihen tiettyyn persoonaan, jota on miettinyt ankarasti samana tai edellispäivänä tai välittömässä lähimenneisyydessä nyt ylimalkaan? Ei koskaan. Siinä on jotakin luonnonvastaista, niin ei vain tapahdu. Paitsi tän yhden ainoan kerran, tasan yksi ainoa kerta koko maapallon olemassaolon historiassa alkuräjähdyksestä lähtien. Joskin epäilen osittain, että saatoin vain kuvitella tuon epätodennäköisen kohtaamisen. Yritän siirtyä taaksepäin: uskon (koska haluan uskoa) kuulevani uudesta toveristani viikonlopun aikana, ehkä silloin jotakin uutta siis! Muuuuutta: mitä iloa siitäkin, lähden maanantaina! Hyvä on, en noin pessimistinen ole, olis huomattavasti parempi tapa päättää (tältä erää) oleskeluni tällä eriskummallisella vihreällä saarella kuin sanokaamme yksin ja yksinäisenä jossakin satunnaisesti valitussa pubissa.

Oon taas tilanteessa, jossa ihmiset kerään mielipiteitä, mikä joku muu tässä tilanteessa tekisi. Oon valitettavan altis vaikutuksille ja mieleni muuttuu yhtä herkästi; kuin Irlannin sää, mun mielenliikkeet! Aamulla yhtä, parin tunnin päästä toista, sitten taas yhtä ja sen jälkeen kolmatta. Voi varautua kaikkeen, mutta aina silti jokin yllättää! Tiettyyn pisteeseen asti on hyvä idea antaa ajan kulua ja katsoa, tuoko sattuma eteen mitään inspiroivaa, mutta toiveikasta ajelehtimista ei jatkaa loputtomiin. Jotenkin siitä päätyy vain päämäärättömäksi haahuilijaksi ja sen jälkeen moni- ja päihdeongelmaiseksi. Olen yrittänyt ottaa selvää irlantilaiseen yliopistoon hakemisesta, monimutkaiseltahan se vaikuttaa (Kelan ja muiden vastaavien tahojen papereiden täyttely kalpenee sen rinnalla) mut se on kuitenkin mahdollista ja aion tehdä sen. Tällainen päämäärätietoisuus on mulle kovin epätavanomaista, en varmaan osaisikaan olla sellaisessa tilanteessa, jossa tietäisin mitä haluan tehdä ja kuinka saavutan haluamani. Siispä tälläkin hetkellä vellon jonkinasteisessa mitämäteen-kriisissä: mitä mä teen joulun jälkeen. Palaisinko tänne, jäisinkö Suomeen, lähtisinkö jonnekin muualle, minne? _______________.

Eloni ja oloni täällä on toki muutakin kuin henkilökohtaisessa eksistentiaalisessa angstissa vellomista! Palasin ensimmäiseen hostelliini, tää on viihtyisä paikka ja aamupala varsin erinomainen. Päätin, että jossain on säästettävä, otin riskin ja varasin 18 hengen huoneen. Sitä voi sitten itse kukin miettiä, onko toi oikea kohde yrittää pihistellä rahojensa kanssa, siinä huoneessa ei tosiaan edes kuin pari vapaata vuodetta ollut. Mutta ensimmäinen yö meni hyvin, ensimmäinen ja myös viimeiseksi jäänyt. Seuraavana iltana huoneeseen asettui joku keski-ikäinen mies, Pohjois-Irlannissa kävi myöhemmin ilmi. Seuraava repliikki tulee lukea selkeällä mutta vivahteikkaalla kertojanäänellä: seuraavaksi kuvailtavat tapahtumat sijoittuvat kello kahdeksan tietämille, jolloin tarinan minäkertoja oli vain pikaisesti käymässä huoneessa aikomuksenaan lähteä vielä kaupungille iltakävelylle ja ehkä -oluelle. Sillä miehellä siinä sitten oli jotain suunnattomia vaikeuksia päästä sänkyynsä, yläpeti, ja pyysi mua tukemaan sitä selästä. Erittäin hämillisenä yritin olla avulias ja toimia kuten pyydettiin, siinä tilanteessa oli jotakin käsittämättömän absurdia ja kummallista ja hämmentävää. Aikansa pyngerrettyään se mies pääsi määränpäähänsä ja alkoi selittää, että sillä on epilepsia (miten se vaikuttaa sänkyyn kiipeämiseen?) ja jotain alasänkyyn vaihtamisesta. En aivan kaikesta saanut selvää, nyökkäilin vain mukana kohteliaisuutta tavoitellen. Tilannetta todistamassa oli yksi kroatialainen tyttö, jonka kanssa päädyin päivittelemään tapahtunutta loppuillaksi ("what the fuck just happened, what the fuck just happened", loputtomiin), sekä eräs italialaisnainen, joka otti tallensi tapahtumat kuvallisessa muodossa puhelimeensa. Miksi se sen teki, en tiedä, olihan se tilanne kaikessa outoudessaan suorastaan hysteerinen mutta ei se oikeastaan ollut hauskaa - mun kävi sitä miestä sääliksi aika tavalla, siltä vaikutti oikeasti puuttuvan niitä inkkareita kanootista. (Tuollainen pölhö vertauskuva sen tähden, että oon äärettömän viehättynyt sanasta "inkkari", siitä tulee mieleen lapsuuden huolettomat ajat!) En käsitä, miksi se mies halusi hostelliin ja 18 hengen huoneeseen, mutta ilmeisesti koska se oli tehnyt varauksen netissä jo, sitä ei voitu käännyttää poiskaan. Tämä selvis, kun menin sen kroatilaisen tytön kanssa raportoimaan respaan tosta hämmentävästä välikohtauksesta ja mainitsemaan, miten se mies ehkä saattais tarvita alasängyn. Ensin luulin olleeni erittäin väärässä paikassa erittäin väärään aikaan, mutta voi olla, että olinkin juuri oikeassa. Leppoisa kalju ja kielitaitoinen kaveri, osaa kiittää jopa suomeksi, siirsi paitsi sen kroatialaistytön ja sen matkakumppanin uuteen huoneeseen ja minut myös, ja näin päädyin miellyttävimpään hostellihuoneeseen tähänastisessa matkailuhistoriassani! Neljän hengen huone, siihen oli jopa panostettu oikein, yöpöydän ja kahden tyynyn per sänky verran. En yöpöydällä mitään tee, mutta pieni kalustus tuo aina kivasti sivistyksen tuntua huoneeseen kuin huoneeseen. Oon yhä edelleen yhtä hämmentynyt tapahtuneesta, mut hostelleisssa kai likipitäen kaikki on mahdollista.

Ton eriskummallisen selkkauksen lisäks ei oo ihmeempiä tapahtunut. Oon ollut aika innostunut piirtelystä, yrittänyt jopa olla hieman kokeellinenkin kuolleiden elikoiden piirtelyssä. Tuskin ikinä opin täydellisen realistiseksi piirtäjäksi, en oo varma haluaisinko edes. Olkoon menneksi, olen pyrkinyt aika realistiseen ilmaisuun viime aikoina, mutta se on ollut lähinnä harjoituksen nimissä, hion ensin tekniikkani niin hyväksi kuin se mulle on mahdollista ja sitten ryhdyn niin kokeelliseksi kuin se mulle on mahdollista! Oon täällä tutustunut lähemmin moniin taiteilijoihin, joiden olemassaolon ja aikaansaannokset oon aina jollakin tavalla tiedostanut mutta jättänyt noteeraamatta. Francis Bacon esimerkiks, oon vieraillut The Hugh Lanessa useampaankin otteeseen, sinne siirrettiin Lontoosta Franciksen studio niine hyvineen. Se on, sotkuineen päivineen, ja tunnen itse asiassa sen studion täydellisen kaaoksen hyvin tutunoloiseksi, itsekin mieluusti maalaisin kaiken sen keskellä. Toinen on Jack B. Yeats, toivottavasti meni oikein, tota Yeatsin väkeä on kuin heiniä heinäsuovassa etten tahdo muistaa kuka on kuka. Sen töitä oon tainnut pällistellä samaisessa Hugh Lanessa ja National Galleryssä, jos hatara muistini ei minua petä tässä asiassa. Molempien kavereitten töissä yhteistä on ronskihko tapa maalata, juuri siitä pidän, juuri sitä teen itsekin, he he.

On pakko vielä loppuun ilmaista sellainen huomio, miten haluaisin sekoittaa englannin ja suomen keskenään. Toisinaan mieleen tulee täydelleen kulloiseenkin tilanteeseen ilmaus englanniksi ja toisinaan suomeksi, ja kielet ja tilanteet menevät aivan ristiin, englantia puhuessa mietin suomea ja suomea kirjoittaessa englantia. Sitten on vielä unet, jotka on osin englanniksi ja osin suomeksi vailla mitään logiikkaa!

Suunnittelen

Olin suunnatonta intoa piukassa eilen, kun sovin yhden uuden toverini, sieltä syntymäpäiväkekkereiltä, kanssa oluelle menemisestä. Kuinka jännittävää, onnistuin solmimaan hataran ihmissuhteen alun! Vaan oliko riemuni ennenaikaista? Tietysti, toveri peruuttikin koulutöihin vedoten. Pettymykseni määrää ei voi minkään kieli- ja merkkijärjestelmän avulla kuvata, ja vainoharhaisesti ryhdyin arvioimaan valheen ja välttelyn mahdollisuuksia. Omassa mielessäni ne ovat hyvinkin korkeat, mitä muutakaan, mutta yritän uskoa ihmislajin hyvyyteen. Kusipäitä löytyy kovin moneen junaan, mutta haluaisin (etenkin tällaisella hauraalla hetkellä) uskoa, että valtaosa on kuitenkin täysin normaaleja, ystävällishenkisiä arjen sankareita ja sankarittaria. Tämä etenkin vaikutti ystävälliseltä ja sosiaaliselta, itse vielä ehdotti, että vaihdetaan numeroita, ei se olisi niin tehnyt edes kohteliaisuudesta, jos olisi mua vihannut, jos olisin ollut ihan kauhea, se olis hankkiutunut musta mitä pikimmiten eroon kun käveltiin yhtä matkaa toinen yliopistolle ja toinen hostellille, tarkemmin sanottuna molemmat yliopistolle ja sieltä toinen takaisinpäin hostellille, itse sitäkin kysyi, haluanko kävellä samaan suuntaan sen kanssa vai lähteä omaan suuntaani. Kaikki toi kiertyy mun päässä kammottavan sotkuiseksi mytyksi, kun yritän järkeillä, analysoida ja kaivella muistini perukoilta vihjeitä siitä, etten ollut täydellisen vastenmielinen ihmishirviö. En edes tiedä, miksi toi rassaa mua noin paljon kuin se tekee; tosin epäilen hormonien olevan asialla taas, niillä on taipumus vaikuttaa muhun erittäin epäsuotuisalla tavalla! Lähden viikon ja parin päivän päästä joka tapauksessa, mitä sitten jos yksi irlantilainen ei musta tykännyt. Ikävä mutta väistämätön tosiseikka kuitenkin on, ettei kaikkia maailman ihmisiä voi millään miellyttää.

Kävin tänään aamulla National Museumissa katsomassa arkeologisia löytöjä. Periaatteessa oon kiinnostunut aiheesta, jossain vaiheessa taisin jopa miettiä siitä oikeata ammattiakin, mutta nyt jostain syystä ajatus harhaili. Syynä saattoi olla kaikki edellä mainittu ynnä myös se, että päätin lähteä oluelle yhtä kaikki ja koska tässä pirun hostellissa ilmainen aamupalatarjoilu loppuu jo kymmeneltä, oon joka päivä yhdeksän aikoihin alkanut heräillä ehtiäkseni syömään niin paljon kuin napa vetää. Mitä enemmän täytän itseäni ilmaisella aamiaisella, sitä vähemmän joudun myöhemmin päivällä käyttämään rahaa ruokaan! Jotakin hyvää keskittymiskyvyttömässä ja melankolishenkisessä mielentilassani kuitenkin oli, jouduin syvällisten kysymysten äärelle niin kuin vastaavanlaisissa tilanteissa usein käy, ja tein suunnitelman. Näin se kuuluu: tulen jouluksi kotiin, sen jälkeen, jos olosuhteet vain suovat, lähden Marokkoon niin pitkäksi aikaa kuin finanssipuoli antaa myöten. Sen jälkeen, helmikuun lopussa todennäköisesti viimeistään, palaan Suomeen, anelen vanhan työpaikkani takaisin (ellei käy niin onnistuneesti, että löydän jonkin uuden) ja asetun aloille mieluusti Helsingin kaupunkiin kevään ja kesän ajaksi. Tammikuussa ennen Marokon-matkaani olen hakenut yliopistoon täällä ja elokuun aikana kerään jälleen omaisuuteni ja siirryn takaisin Irlantiin.

Koska jaarittelu on suosikkiharrastukseni, käyn suunnitelman uudestaan läpi perehtyen jokaisen vaiheen taustoihin ja niihin vaikuttaneisiin seikkoihin. Ensinnä siis Marokko – miksi Marokko, siihen ei taida olla minkäänlaisia rationaalisia perusteita. Miksi ei? Aion jouluna kotona katsoa ensimmäisen kerran elämässäni Casablancan. Afrikan tähden olen aina aloittanut Tangierista. Ajatus Marokkoon matkustamisesta muodostui jo vuosia sitten mutta vaipui syväuneen, josta se heräsi Dubliniin saapuessani, kun saman viikon aikana kuulin Marokosta useammasta, toisistaan riippumattomasta lähteestä. Mitä Suomeen taas tulee – no, poden erittäin vaikeasti sanoiksi puettavaa koti-ikävän lajia. Sanomattakin selvää, että ikävä kohdistuu perheeseen ja ystäviin, mutta kaipaan itsenäistä elämää, omaa asuntoa, kirjojanikin! Kaipaan sitä, kun oli oma yksityinen pesä, johon ryömiä pitkän päivän jälkeen ja saattoi olla vuorenvarma, ettei sinne kukaan tullut majesteettista yksinäisyyttä häiritsemään. Varasuunnitelmanani aion hakea myös Helsingin yliopistoon, pääsykokeissa onnistuminen edellyttäis lukemista. Lisäksi Kom-teatteri ja Kolme sisarta kutsuvat toukokuun alussa minua ja uskollista teatterikumppaniani äitiäni toukokuun alussa. Mitä työpaikkaan tulee, vaikuttaa aika varmalta, että saisin vanhan työni takaisin jos niikseen tulisi, vaikkei se mitään riemua ollutkaan (ei todellakaan!) mutta uskoisin pärjääväni muutaman kuukauden, etenkin kun oon pitänyt taukoa ja etäisyyttä varsinkin siitä ottanut ja kun tiedän, ettei se olis lopullista. Niin ja siitä maksettaisiin rahaa.

[Edit: kirjoitin tämän eilen, lauantaina. Tällä hetkellä olen varma, että tuun tänne samantien joulun jälkeen takaisin, kävi miten kävi. Näin vakaita päätöksiä tasapainoinen, rationaalinen ihminen tekee!]

Dublinilaiset

Irlanti on muuttanut mua. Ehkä pysyvästi. Mulla on päätöksiä tehtävänä, kun palaan kotiin; yksinkertaisista asioista on tullut monimutkaisia täällä. Oon joutunut sopeutumaan uusiin tilanteisiin ja omaksunut uudenlaisia tapoja ajatella ja toimia; suomalainen identiteettini horjuu irlantilaisten vaikutteiden alla. Enkä ole ollut täällä kuin pari hassunlyhyttä kuukautta, mitähän tapahtuisi, jos jäisin pidemmäksi aikaa? Puoleksi vuodeksi? Vuodeksi? Kahdeksi, kolmeksi, kymmeneksi? Entiseen ei ole paluuta, sen tiedän, mutta kuinka laajoissa mittasuhteissa pysyvää muutosta on tapahtunut, sen näkee vasta ajan kanssa. Yhtä kaikki vääjäämätön totuus on, että juon tälläkin hetkellä pikakahvia mustana ja se on oikeestaan aika hyvää!

Oon lähetellyt sohvapyyntöjä suuntaan jos toiseenkin, yksi vastasi! (Vain yksi miljoonasta, kiroan nämä penteleen dublinilaiset!) Jäi vähän epäselväksi, löytyykö mulle yösijaa, mutta osallistuin pienimuotoisiin matalan profiilin syntymäpäivähippoihin. Ihmisseuraa, olen innoissani, vaikka kaikkeen keskusteluun en osannut ottaa millään muotoa osaa, minkä johdosta tein vakaan päätöksen alkaa katsella pontevammin elokuvia. En pidä televisiosta, mutta elokuvia voisin ryhtyä katselemaan itseni sivistämismielessä ja sosiaalisen kanssakäymisen edistämisen nimissä. Ei siitä miellyttävää tule, elokuvien katselusta sentään kyse!, joskus on vain tehtävä uhrauksia pitkän tähtäimen hyvinvoinnin nimissä. Joskus yhdentoista aikaan lähdettiin kotiinpäin - sanon kotiinpäin, koska suunta oli taloon, jossa kaksi viiden jäsenen seurueestamme asui. Soittivat kitaraa ja banjoa ja lauloivat, yksi asia johti toiseen ja neljältä aamuyöllä huomasin käyväni yhden australialaisen ja yhden irlantilaisen kanssa hysteeristä keskustelua siitä, millaista tulee olemaan, kun paahtoleivät hyökkäävät. "We'll all be dead in the morning." "If we're lucky."

Aika täällä hupenee pelottavan äkkiä. Yritän ottaa rennosti ja tehdä mitä mielin siinä järjestyksesä kuin sattuu huvittamaan, mutta silti kontrollinhimoinen yliminäni paniikinomaisesti muistuttaa alinomaa, että mun pitäisi ottaa kaikki irti täälläoloajasta. Ei pakonomainen suunnittelu tarkoita, että saisin koettua mahdollisimman paljon, pikemmin päinvastoin, mutta välillä seikkailuihin joutumista on hieman edistettävä, vaan miten se onnistuu? Yksi ensisijaisimmista tavoitteistani on kyllä keskittyä orastavien uusien toverisuhteideni vaalimiseen, hyvä alku, rakentaa vähän pohjaa elämälle täällä siltä varalta, että palaan tänne!

Oon vetelehtinyt suhteellisen tyytyväisenä Dublinissa, en tiedä, pitäisikö tehdä retki tai pari muuallekin Irlantiin. En voi sanoa, ettenkö olis kiinnostunut muustakin Irlannista, melkein tuntuu hölmötä matkata meren toiselle puolen toiseen maahan ja nähdä kuitenkin vain pieni siivu siitä. Toisaalta turistinähtävyydet ja muut samansortin houkutukset eivät mitenkään erityisemmin vetoa muhun. Se jos mikä tuntuu hölmöltä, mennä jonnekin vain koska se on nähtävyys, elämys, kokemus. Toki oon täällä tunnollisen turistin tapaan ravannut museot läpi ja kuuluisat pubit, pari niistä nyt ainakin, mutta sykähdyttävimmäksi oon kokenut uusien ihmisten kohtaamisen. Vaikken oo ystävyyssuhteita eliniäksi täällä solminut (vielä ainakaan, kuka tulevasta tietää!), on silti hienoa jakaa edes lyhyt yhteenkuuluvuuden tovi jonkun kanssa.

Kotini meren molemmin puolin

Oon nyt toista viikkoa Dublinissa ja saatan olla rakastumassa. Mua varoitettiin, etten saa löytää elämäni miestä täältä ja jäädä sen takia, näin ei olekaan käynyt ja kovin epätodennäköistä on, että niin käviskään. Mutta kaupunki itse, näin lyyriseen, kaunopuheiseen ja romanttiseenkiin muotoon puettuna, se on vastustamaton. Törmään täällä alinomaa enemmän ja enemmän asioihin, joista oon aina pitänyt ja vasta nyt osaan liittää niiden alkuperän Irlantiin. Jouluksi menen kotiin, väistämättömästi, mutta joulunjälkeisistä suunnitelmista ei ole tietoa. Matkustella aion, en vain tiedä minne, mitä tekemään ja kuinka pitkäksi aikaa. Tajusin vasta miettiessäni täältä lähtöä, kuinka tykästynyt oon tähän paikkaan; en haluaisi lähteä, täällä on niin mukavaa! Voisin ääriesimerkin avulla kuvailla haluttomuuttani lähteä: tää on sama kuin lojua hyvässä asennossa pehmeässä ja lämpimässä sängyssä mutta tyyny juuri käännettynä, jotta poski lepää viileätä puolta vasten. Vaikka pitäisi nousta ylös, pukea päälleen ja lähteä kohtaamaan maailma, sänky pyytää jäämään luokseen ja tuntuu houkuttelevammalta kuin koskaan. Dublin on se sänky mulle ja herääminen kotiinpaluu.

Monimutkainen mieleni on kuitenkin innoissaan joulunvietosta kotona! Tää on pisin aika, jonka oon ollut poissa kotoa ja yksin vielä, kaksi kuukautta. En uhrannut juurikaan aikaa joulunviettämiselle, ennen kuin varasin lennon kotiin, ja sitten yhdellä rykäisyllä alkoi muistua mieleen, millainen tapahtuma joulu oikein onkaan. Suklaata, juustoja, pipareita, viiniä pitkin päivää ja yötä, Suomen Turku joka julistaa joulurauhan ynnä muut jouluohjelmat, Lumiukko ja niin edelleen sekä jouluelokuvat, minun tapauksessani tarkoittaa laatufilmejä sarjassa Bridget Jones ja Love Actually. Vaikka suklaan mainitsinkin ensimmäisenä, on myönnettävä, että jopa enemmän kuin suklaata, odotan tuttujen kilttisilmäisten ja ystävällismielisten kasvojen tapaamista. Ero ei ole kyllä turhan suuri.

Palatakseni Dubliniin ja seikkailuihini täällä, voisin hieman kertoa eksymisistäni. Tiesin kyllä, ettei mun suuntavaisto ole kovin hyvä, mutta olen itsekin ihmeissäni, kuinka huono se on. Yhtenä päivänä olin menossa Writers Museumiin, yhtä keskustan isoimpia katuja suoraan eteenpäin ja se on yhdellä poikkikadulla, heti risteyksen tuntumassa, niin että kissankokoiset kirjaimet "Writers Museum" näkyvät pääkadulle jo. Minä kuljin kahdesti sen ohi, ennen kuin löysin sinne. Toisen kerran halusin käydä Trinity Collegessa, se on vaaanhavanha yliopisto täällä, jossa on myös näyttelyitä ja muita vierailijoille. Seisoin sen edessä selin ja yritin tihrustaa kartasta, kuinka pääsen sinne. Trinity College, Irlannin vanhin yliopisto, valtava, pramea rakennus, ei sitä voi olla huomaamatta. Tämänhetkisessä hostellissani on jonkinsortin pesutupa, sepä vain ei ole käytössä tällä hetkellä, joten asukit voivat käydä pyykkäämässä eräässä toisessa hostellissa. Se on viitisen minuuttia kävelyä teoriassa, ihan O'Connell Streetin (pääkatu keskustassa, vois luonnehtia) tuntumassa. Kävelin eilen tunnin reppu täynnä pyykkiä löytämättä milloinkaan perille. Hostellille palatessani ystävällinen asiakaspalvelija respasta tiedusteli, löysinkö perille. Nielin ylpeyteni ja kerroin totuuden, ja nyt kun katsoin täsmälliset reittiohjeet, ymmärsin, että olin kyllä kulkenut ohi mutta luullut sitä eri hostelliksi.

Natural History Museumissa oon jo muutamaan otteeseen käynyt piirtelemässä. Kammottava paikka, haiseekin kummalliselle, mutta mitä parhain paikka harjoitella piirtämistä! En oo ikinä ollut kovin hyvä piirtämään eläimiä, johtuen ehkä siitä, etten oo tuntenut mitään kovin suurta innostusta sitä kohtaan. Nyt alan kuitenkin innostua! Valitettavasti toi museo on myös lapsiperheiden ja koululaisjoukkioiden suosiossa, joten kersoja parveilee siellä loputtomiin. Osa niistä on ollut ihan sydämeenkäypiä: yksi tyttö, noin kahdeksanvuotias, aika määräilevän oloinen (kielsi muita lapsia tulemasta mun tielle, kun olin piirtämässä) sanoi, että ansaitsen kultaisen tähden. Toinen hellyttävä tapaus oli noin viisvuotias poika, joka tosi ujosti tuli kysymään josko se sais nähdä, mitä piirrän. Sen äiti parin askelluksen päästä kertoi, että poika tykkää itsekin piirrellä. Myttyynmenneen au pair -kokemukseni jälkeen suhtautumiseni lapsiin on totta vie muuttunut. Pidän lapsista yleisesti ottaen ehkä enemmän, mutta en missään nimessä enää haluaisi työskennellä niiden kanssa tai vielä vähemmän saada omia.

Eilen illalla selasin tuntikaupalla Couchsurfingissa potentiaalisten hostien profiileja ja lähettelin pyyntöjä. Alan kyllästyä hostelleihin, haluan tavata ihmisiä, oikeita ihmisiä, joista olis mulle seuraa täällä! Viimeviikkoisessa hostellissa on pari ihan mukavaa toveria, yhden amerikkalaisen kanssa kävin pubissakin eräänä iltana. Se olikin hauska ilta se, viintä, olutta, laulua, tanssia, ilmaisia matkamuistoja (Guinness-tuoppi sukkiin käärittynä matkalaukussani). Suuri osa viime viikon sekä tämän hetken hostellin asukeista on aika sisäsiittoisesti omissa ryhmissään, mitä lie ranskalaisia tai espanjalaisia, niiden englanti ei ole mitään maailman parasta. Ei sillä että mun olis. Yhtä kaikki, haluan pois hostelleista (niistä joutuu maksamaankin...) ja ihmisten pariin! Tosin yhden soffapyynnön johdosta taisin saada kutsun joihinkin kemuihin tahi illanistujaisiin keskiviikkona, hiihii, oon innoissani!