Painostuksen alla päätin taantua ja aloittaa blogin (ah individualistista itserakkauttani), kuitenkin yritän vakuuttaa, että kirjoitan, koska pidän siitä. Oikeastaan "pitäminen" on lievä ilmaus, kirjoittaminen on epätasapainoon, vainoharhaisuuteen ja yleiseen sekavuuteen taipuvan mieleni edes jonkinasteisen järjestyksen edellytys. Todisteeksi on esittää säännöllistä päiväkirjanpitoa kahdeksalta vuodelta, kappalemääräisesti se on kolmattakymmenettä, lisäksi muisti-, ostos- ynnä tehtävälistat kellonajoilla varustettuina ovat normaalielämästä suoriutumiselle välttämättömiä, joskin kirjalliselta näkökannalta katsottuna tuskin kovinkaan merkityksellisiä.

Lukion jälkeen elin kassaneidin ikävystyttävää ja tavanomaista elämää kaksi vuotta, kunnes kyllästyin, rohkaistuin ja kolme viikkoa sitten saavuin tälle eriskummalliselle Irlannin saarelle aikomuksenani viettää seuraavat kahdeksan kuukautta au pairina erään pikkukaupungin tuntumassa.  Tänä aikana olen ehtinyt tuntea epätoivoa, epäonnistumista, hämmennystä, koti-ikävää sekä koko joukon yleisiä ulkopuolisuuden ja mihinkään kuulumattomuuden tuntemuksia mutta myös huomannut viihtyväni, pitäväni maaseudusta (sillä sitä tämä enemmän on kuin kaupunkia), iloinnut havaitessani tulevani toimeen hoidokkilasteni kanssa ja eritoten lapsenomaisella riemulla ihmetellyt kaikkea uutta ja erilaista - miltei kaikkea siis.

Tovereita tai tuttavia en ole saanut, liiasta yrityksestä minua ei voi edes syyttää, lähinnä olen yrittänyt itse sopeutua uuteen perheeseen, uuteen taloon, uuteen ympäristöön. Vapaapäivinä olen tämänhetkisessä kotikaupungissa, sallittakoon moinen ilmaus, käynyt käppäilemässä sekä puolen tunnin linjurimatkan päässä sijaitsevassa isommassa kaupungissa, Corkissa. Listoja rakastavana persoonana on tähänastiset suosikkihetket ja muut mieltä erityisesti ilahduttaneet tapahtumat on täten kirjattava ylös luetteloksi, järjestys satunnainen!

1. Kävin antikvariaatissa: pieni liike, ei muita asiakkaita eikä sen puoleen henkilökuntaakaan näkösällä. Ryhdyin tutkimaan kirjapinoja, -läjiä ja -kasoja ja löysinkin yhden teoksen, Sylvia Plathin The Bell Jarin. En ole Plathia aiemmin lukenut, mutta koska hintaa oli kahden ja puolen euron verran, toiveikkaasti päätin investoida kyseiseen kirjaan. Etenin peremmälle etsimään myyjää, jostain takahuoneesta ilmestyikin vanhempi mies, liekö putiikin omistaja, sanoi, ettei ollut kuullut tuloani. Kerroin aikeistani ostaa kirjan, jonka sain kahdella euron alkuperäisen 2,50 euron sijaan, koska olin ollut niin rehellinen, olisin voinut vain luikkia tieheni niine hyvineni. Ilahduin, en niinkään säästämästäni 50 sentistä, vaan saamistani kehuista, vasta jälkeenpäin tuli mieleen, että episodi varmasti ilahdutti myös kyseistä herrasmiestä.
2. Haahuilin Corkin kaupungissa miettien mitä tekisin ja minne menisin, päätin lähteä satamaan katsomaan laivoja, ties mikä melankolinen romanttinen ajatus sekin. Matkalla näin varastohallin, jonka ovi oli auki, kurkistin tietysti sisään, minkä uteliaisuudelle mahtaa vieraassa maassakaan. Halli oli täynnä luurankoaskarrelmia ja muita samanhenkisiä, isoimmat olivat monen metrin mittaisia, ihmisiä oli ehkä toistakymmentä niitä pakertamassa. Keräsin itseni ja menin katsomaan lähemmin, joku tuli vastaan, varmaan selvittämään millä aikeilla siellä oikein liikun. Kerroin millä aikeilla liikuin, ja sain tietää, että kyseessä oli taideaiheinen vapaaehtoistyöhön perustuva yhteisö, joka vuosittain valmistelee Halloween-kulkueen (myöhemmin illalla luin nettisivuilta, että tekevät paljon muitakin projekteja ympäri vuoden). Ei mennyt varmaan viittäkään minuuttia, kun olin jo päätynyt viimeistelemään kuplamuovista ja läpinäkyvästä teipistä tehtyä merenneitoluurankoa. Kaikensorttista taidetta, varsinkin kyseenalaista ja kyseenalaistavaa, rakastavana sieluna päättelin tuon olevan juuri passeli paikka minulle, ehkä olis kaks kärpästä yhden sijasta ja saisin tovereitakin.
3. Kaikki löytämäni käytettyjen kirjojen myymälät, uusia kirjoja myyvissä en ole edes käynyt, kierrätyksen nimeen vannova ituhippi kun olen. Antikvariaatit ylimalkaan ovat lempiasioitani koko ihmeellisessä maailmassa, täällä ne sykähdyttävät erityisesti, siinä missä koko maa tarjoaa kaikensorttista uutta ja ihmeellistä, niin tekevät myös antikvariaatit. Oon kolmessa viikossa onnistunut tuplaamaan kirjamääräni, jonka otin tänne mukaan. Yhden kirjan ostin vain nimen perusteella, "I Was Told There'd Be Cake" -niminen teos ei voi olla kuin loistava.
4. Nuorin hoidokkilapsistani on kolmevuotias poika, jonka kanssa olen eniten aikaa viettänyt, kaks vanhempaa muksua ovat jo koulussa. Tää kolmevuotias halusi yks ilta reppariin ja ilmensi sitä hihkumalla "Back, back!" ja kiskomalla mua paidanselkämyksestä, jolloin se bongasi yläselässäni olevan tatuoinnin rumasta linnusta. Väärinkäsitysten välttämiseksi kiiruhdan täsmentämään, että tatuointi itsessään ei ole ruma eikä se lintukaan, jostain syystä "ruma lintu" vain on jäänyt sille kutsumanimeksi. Muksu alkoi läpsiä ja tökkiä mua selkään, tais olla lintu sille ihmetyksen aihe. Myöhemmin illalla, kun olin jo huoneessani käymässä nukkumaan, se paineli sisään ja hihkui "Bird! Bird!" Uskon vakaasti, että toi oli yksi ensimmäisistä yhteisen tuttavuutemme virstanpylväistä.
5. Lehmät, pellot, traktorit, tiivistettynä tänhetkistä asuinpaikkaani ympäröivä maisema. Perikaupunkilaiseksi oon itseni aina tyytyväisenä mieltänyt, alan kuitenkin huomata hyviäkin puolia maaseudussa, pidän maisemasta, jonka näen ikkunasta - en tosin omastani, siitä näen vain piharakennuksen, jotain kirjallista kuvaa yritin vain maalailla tekstin elävöittämisen nimissä. Oon stereotyyppisesti mieltänyt maaseudun asukkaat riuskoiksi ja ronskeiksi, hauska ajatella että itsessänikin on sittenkin ripaus riuskuutta ja ronskeutta. Mutaa- ja multaapelkäämättömiä otteita täällä tarvitsenkin, yks kolmevuotias nimittäin sinkoilee päättömästi sinne tänne, sitä saa olla koko ajan nykimässä pois milloin mistäkin traktorista tai heinäpaalista.