Suomalainen ei ymmärrä

Uhomielisistä puheistani huolimatta taas oon blogini äärellä, luulen, että se johtuu siitä, että oon toisinaan vähän itsekeskeinen siinä mielessä, että mun omat jutut ovat musta tavattoman mielenkiintoisia ja haluan jaaritella niistä loputtomiin, eikä edes hävetä.

Herättiin äidin kanssa tänään aamulla puoli viiden aikaan ja viideltä sit otettiin taksi lentokentälle; se hyppäs Suomen-koneeseen ja minä Dublinin-linjuriin sen jälkeen, kun olin selvittänyt sille, minne on mentävä ja mitä kautta. Olinkin sit kaupungissa takaisin hiukan ennen aamuseitsemää, ja arvatkaa, onks täällä mikään kahvila auki siihen aikaan? Ei tietenkään, ilmiselvä vastaus. Halusin pistää elämääni risaiseksi ja ottaa kaiken ilon irti Kaupungissa asumisesta ja käydä fiinisti ulkona aamiaisella, mutta näköjään se ilo irtoaa vasta myöhemmin päiväsaikaan.

Eikä muuten ollut helppoa yrittää bongailla aukioloaikoja kaffiloiden seinistä. Kyllähän mun toki pitäis tietää jo tähän mennessä, että täällä asiat ei mee ihan niin täsmällisesti kuin suomalainen on tottunut ja toisinaan toivoiskin, mutta silti olin vähän tyrmistynyt. Suomalainen tahtoo aukioloajat, suomalainen tahtoo jonottaa, suomalainen tahtoo jääkiekkoa, suomalainen sen sijaan ei tahdo maksaa viittäkymppiä tai niillä main yhdestä lääkärikäynnistä (mistä tahansa käynnistä!). Suomalainen myös kerrospukeutuu ja odottaa liikennevaloissa punaisten vaihtumista vihreiksi. Tää on kuin jokin kummallinen sisäpiirivitsi, joka on hauskaa sen tähden, että se on totta, mutta kuitenkin se on kaikesta vitsailusta huolimatta otettava vakavasti. Toi on kuin suomalainen ruotsalainen norjalainen -vitsit, paitsi että ne on vaan suomalainen-vitsejä. Merkillistä erottautua näin selkeästi irlantilaisista alkuperäisasukeista - tai pikemmin olla näin selkeän tietoinen erosta, siitä että on toisesta maasta, toisenlaisilla tavoilla ja vallan jopa toisenlaisella mentaliteetilla varustettu.

Liekö mulla nyt sitten jokin kulttuurishokki edelleen, vai mistä on kyse, kun oon oikeasti aikeissa katsoa jääkiekkoakin. En oo ikinä sitä oikeestaan seurannut, mutta oiskohan tää nyt sit jotain maasta- ja maahanmuuttoperäistä kansallisidentiteetin tutkiskelua. Viime vuonna lojaaliudesta Suomen maajoukkueen maalivahtia kohtaan pelasin tosin vähän muistaakseni Pitkävetoa jääkiekon MM-kisoista, mutta en tainnut voittaa mitään. Ei uhkapelien julmassa maailmassa näemmä lojaaliuskaan enää merkkaa mitään!

Viime viikko oli mitä suurimmassa määrin hysteerinen kouluunhakemisen suhteen. Sain hakemuksen täytettyä, taisin loppuun sysätä sellaisenkin epämääräisen ja epätodennäköisen aineen kuin law with philosophy jossain ihan ihme mielenhäiriössä. Vois tosin olla ihan kiinnostavaa, ja täällä voisinkin lakia opiskella. Suomessa mun sukunimi poikis liikaa mukahauskoja Hullunkuriset perheet -tyyppisiä vitsejä, siitä ei tulis kuin fiasko ihan pelkästään tän nimiasian takia. Sit vielä enemmän sydämentykytyksiä aiheutti, kun laitoin yhden postimerkin liian vähän kirjekuoreen, jossa lähetin kopiot koulutodistuksistani (niidenkin saaminen oli sitten taas oma lukunsa, se jääköön kuitenkin nyt, ei vanhan naisen hermot kestä liian montaa hysteriaan johtavaa tarinaa kerrallaan). Juoksin sit hädissäni perjantai-iltapäivänä kahteen eri postitoimistoon, joissa molemmissa tähdensin erityisesti paitsi lähetettävän kuoren tärkeyttä, myös epätoivon ja paniikkini asteita.

Vainoharhaisena sieluna olin ilman muuta pistänyt mukaan omalla nimelläni ja osoitteellani ja postimerkillä varustetun postikortin, kun ohjeistettiin, että semmoinen on mukaan laitettava, jos mielii saada vahvistuksen todistusten saapumisesta. Tänään sitten se Irish Writers -turistipostikortti Central Applications Officen leimalla tuli takaisin ja sit heräs mitä suurin mieltä hämmentävä kysymys: mitä nyt? Ilmeisesti nyt ei auta kuin odottaa - hermoja raastavaa! Viime keväänä, kun hain Helsingin yliopistoon, koko kevään luin pääsykokeisiin kuin vailla huomista, oli jotain mitä odottaa ja mihin tähdätä. Eikö mun todella tarvitse tehdä mitään muuta kuin täyttää hakemus Internetsissä ja lähetellä postissa vähän papereita? Oikeesti? Eikö mitään muuta? Kyllä kai sitä jotain nyt pitäis vielä, eihän tässä oo likimainkaan tarpeeksi nähty vaivaa! (Suomalainen epäilee tehneensä jotain väärin, kun on päässyt näin helpolla.)

Lauantaina pidettiin äidin kanssa museopäivää: käytiin Hugh Lanessa, National Galleryssa ja Dead Zoossa, yksissä lempparipaikoistani Dublinissa, ja toistamiseen Mes Amisissa aamupalalla, niiden vegeaamiainen, omnomnom, hy-vää. Sit sunnuntaina hypättiin muiden turistein kanssa bussiin, joka vei meidät kieroajelulle Wicklow'n vuorile (eivät ne taida oikeita vuoria olla kumminkaan, aika pikkuisia vuoriksi, mutta sillä nimellä niitä joka tapauksessa kutsuttiin) ja Glendaloughin, mahdoinkohan edes oikein kirjoittaa, kansallispuistoon tai metsään tai vanhalle hautausmaalle, meni vähän noi metsät ja puistot sekaisin jo. En oo itse ikinä hirveesti perustanut tommoisista ohjatuista ja opastetuista retkistä, mut ei kyllä ollut yhtään hullumpi päivä kumminkaan.

Haluaisin tähän päätteeksi vielä seuraavanlaisen jännittävän uutisen julkaista: ensimmäistä kertaa pyöräilin töihin! Se oli yllättävän nopeata ja kyllä se ihan helppoaki oli. Aamulla, kun olin niin varhain jalkeilla ja toimintakykyinen, siivosin vähän ja sit päätin käydä uudestaan Dead Zoossa, Natural History Museumissa. Sinne polkiessani tunsin niin suunnatonta pyöräilyn riemua, että päätin jatkaa sitä sit siihen samaan syssyyn. En oo koskaan ollut erityisen urheilullinen ja rehellisesti sanottuna vähän laiska ja mukavuudenhaluinen ja näin ollen tosi kranttu sen suhteen, millaisia liikuntamuotoja voin harrastaa. Pyöräilyn on itsellenikin tuntemattomista syistä kelpuuttanut, ja toi kuus seitsemän kilometriä yhteen suuntaan on vielä ihan siedettävä matka polkea. Sit kun vielä jaksaisin ottaa tän tavaksi - tarkoittaa, että sit kun mulla vielä olis itsekuria ottaa tää tavaksi bussilla kulkemisen sijaan. Tosin tänäänkin olin pyörällä aikaisemmin kotona kuin mitä olisin bussilla ollut, hö hö!

Wicklow'n vuoret, turistilauma, mikä mielenkiintoinen ilmiö turismi onkaan!

Jostain syystä viehätyin hirveesti tästä vanhasta hautausmaasta siellä Glendaloughissa - hautausmaat ylimalkaan on kyllä aika jänniä paikkoja!

Höhö

Oon mä nyt yli kaks kuukautta tässä asunut, vasta viime aikoina älysin tän vessani seinästä. Anteeks miks tää on väärtepäin.

Kenen joukoissa seisot!

On kiirettä pitänyt! Äiti on kyläillyt täällä saarella viikon verran, ja on vielä ens tiistaihin. Turisteina kierrelty paikkoja, hauskaa näyttää kaikki mun suosikkikoloset tästä kylästä. On käyty oluella yhdessä jos toisessakin paikassa, ostoksilla Chaptersissa, aamupalalla Mes Amisissa (iltapäiväsaikaan), juustokakulla Queen of Tartsissa ja sit Whelan'sissa riehumistanssimassa - olin vähän hyperaktiivinen sinä päivänä, kahvi vissiin nous päähän tai jotain. Oon tutustuttanut äitini vähän tovereihinikin, ne ovat viettäneet aikaa keskenään jopa ilman muakin.

En osaa sanoa varmasti, onks Dublinissa paljon vai vähän suomalaisia todellisuudessa, toiset sanoo paljon ja toiset vähän, mut tuntuu kuin niitä olis pirun vähän ja kaikki tuntis toisensa tai vähintään jollain tavalla tietäis toisensa. Itse tunnen kovin vähän suomalaisia - kun ei mulla niitä tuttuja kaiken kaikkiaan oo ihan hirveesti, mutta suomalaiset ei kyllä muodosta siitä enemmistöä. Ei sillä oo niin väliä, mitä kansallisuutta uudet tuttavuudet edustavat, mutta ihan suoraan sanottuna mua karmii ajatus siitä pienestä suomalaisyhteisöstä, jossa kaikki asuu toistensa kanssa, seurustelee toistensa kanssa, tuntee kaikki toisensa, piiri pieni pyörii. Oon diplomaattinen enkä sano halkaistua sanaakaan eräästä iibeeämmäläisestä Suomi-hengauksen toimintamuodosta.

Jostain syystä tää asia assosioituu mun mielessä mun blogiin. Niitähän riittää, blogeja suomalaisista Irlannissa. Osa on ihan mielenkiintoisia ja osa sit ei. En kuvittele, että tämä mun blogi olis jotenkin poikkeuksellinen siinä suhteessa; jälleen yksi suomalaisneiti Dublinissa ja senpä takia oonkin viime aikoina hieman kyseenalaistanut, onko mun mitään syytä tätä jatkaa. Bändeillä on elinkaarensa, laulaa Samuli Putro, ja sama pätenee blogeihin. Olisko tän elinkaari ollut tässä? Tämmöinen lyhyt? Joulusta vappuun? Nythän on niin, että mulla ei paljoa sanottavaa ole, ei mitään semmoista, jonka kokisin tarpeelliseks jakaa. (No okei, ei valehdella, ainahan mulla asiaa on. Tänään töissä esimerkiks olin tikahtua, kun kuuntelin Aulikki Oksasta ja Kansainvälistä työnväenluokkaisessa vappuhengessä eikä ollut ketään, joka olis mun senhetkiset mielenkiinnon kohteet voinut jakaa. En kyllä tiedä jakaako niitä paljon kukaan ylimalkaan. Ei sillä, että mulla olis mitään erityisiä sosialismisympatioita, mun mielestä vanhat taistolalaislaulut on kiinnostava yksityiskohta Suomen lähihistoriassa. Vaikka kyllä mä enemmän sympatiseeraan sosialisteja kuin oikeistolaisia porvarisikoja.)

Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen blogin kirjoittamisen mielekkyydestä, kirjoittaminen sinänsä on mielekästä. Asian vois niinkin muotoilla, että tulisin hulluksi, jollen kirjoittaisi. Mut kannattaako mun jaaritella loputtomiin tylsistä työpäivistä, satunnaisista seikkailuista kaupungissa ja epäloogisista ja epäjärjestelmällisistä ajatuksenkuluistani? Internethän tosin on vapaa maa, eläköön sananvapaus!, ja sitä, joka kokee arvolleen sopimattomaks, ei pakoteta lukemaan. Mut ihan oikeesti nyt kumminkin, en halua ajautua taikka lukeutua yhdeks niistä suomisuomalaisista, jotka käy torstaikaljoilla suomisuomalaisten kavereiden kanssa ja sit menee suomisuomalaiseen asuntoonsa nukkumaan herätäkseen kuudeks töihin. Kirjoittaessani niitänäitäisiä kuulumisia musta tuntuu tismalleen semmoiselta suomisuomalaiselta, joka lähtee jännittävään vihreään satumaahan elääkseen suomielämää meren toisella puolen vain. Tosin satunnaiset torstaikaljat nöyrästi myönnän, vähän oon tekopyhä toisinaan.

Tämän kaiken sanottuani paljastan vappufiilikseni alkuperän: ollaan menossa jonkun Suomi-Irlanti- tai Irlanti-Suomi-seuran tai jonkin vastaavan järjestämiin vappukekkereihin (there's gonna be Finnish people there!). Söin töissä suklaarullan munkin korvikkeena ja romantisoin työnväenluokkaa kunnon sosialistin silmälasein, vappu on yks mun ehdottomia suosikkijuhlia ja oon aina liittänyt sen väkevästi myös opiskelijoihin, herra tietää minkä tähden. Töistä kotiin lähtiessä huusin ovella: Työn orjat, sorron yöstä nouskaa!

En huutanut, mutta olis ollut komeata.

Moskovaan, Moskovaan, Moskovaan!

Oon hieman pettynyt tällä hetkellä työtilanteeseeni, eri syystä tosin kuin aiemmin. Nythän on nimittäin niin, että aikaisemmin sentään oli aikaa pitää pidempiäkin taukoja jos siltä tuntui, lukea uutisia ja etsiä halpoja lentoja. Vaan jostain syystä pari viime päivää on pitänyt kiirettä, ihan siinä määrin, että saadakseen kaiken tehtyä aikarajojen sisällä, on pitänyt vähän päällekkäisestikin yrittää suoriutua niistä työtehtävistä. Kahta asiaa samaan aikaan! Mitä ihmettä sekin on olevinaan! Että täytyy toisella kädellä kirjoittaa yhtä asiaa ja toisella toista; tyrmistyttävää, ennenkuulumatonta, enkä oo edes niitä uutisia ehtinyt kahteen päivään töissä lukea, järkyttävää.

Kerrankin voin muuten todeta tehneeni jotain: käytiin vähän teatterissa katsomassa näytelmää, Kolmea sisarta. Se oli pienen teatterin amatööriproduktio, mut ei yhtään hullumpi, varsin hyvä oikeastaan. Kovin perinteinen ja alkuperäiselle tekstille uskollinen tosin, täytyy huomauttaa. Vaikken nyt mikään teatterin asiantuntija olekaan, niin pieni kokeellisuus ei oo lainkaan pahasta aina silloin tällöin. Oli miten oli, kyllä se sen verran vaikuttava oli, että kotiin päin kävellessä illalla mielessä pyöri sekavia ajatuksia Moskovasta ja Dublinista ja siitä miten tein sen, mitä Olga, Masa ja Irina eivät eli pääsin loppujen lopuksi Moskovaan (Dubliniin). Elämän piti olla helppoa, onnellista, täydellistä täällä; jotain täysin erilaista ja parempaa kuin Suomessa. Viininsekaisin ajatuksin olisin myös halunnut keskustella Tsehovin kanssa tarkemmin tästä aiheesta, Moskovasta, elämisestä, työnteosta, onnellisuudesta - millaista olis sisarten elämästä tullut Moskovassa? Omakohtaisten kokemusten perusteella arvelisin, että tytöille olis tullut karu pudotus maanpinnalle, vähän samantapainen, jonka itse koin (arki). Toisaalta, otan nyt hyvinkin naivilta kuulostamisen riskin, mutta Dublin itsessään on piskuisen kotikaupunkini jälkeen suuri ja jännittävä, vaikka hyvänen aika miten pieni se oikeastaan onkaan. Kuitenkin rakastan asua kaupungissa, ja tää on tällä hetkellä tismalleen täydellinen kaupunki mulle.

Syyt, minkä tähden pidän Dublinista niin kovasti, ovat varsin yksinkertaisia. Rakastan raitiovaunuja, täällä on Luas, vaikken sillä juuri koskaan ajelekaan. Ei mulla oo mitään syytä mennä sillä, mutta aina kuitenkin on se mahdollisuus. Sama pätee meren läheisyyteen: tuskin edes muistan, kuinka lähellä meri onkaan, mutta tiedän yhtä kaikki sen olevan. Voin mennä katsomaan merta ja laivoja, jos haluan. Voin ajaa raitiovaunulla, jos haluan. Verrattuna vaatimattomaan kotikaupunkiini, täällä on paljon enemmän tekemistä: voin mennä piirtelemään luonnontieteellisen historian museoon, jos haluan; voin lähteä kaupunkiin, kylille, keskustaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Kotikaupunkini, tai kaupungin, josta oon kotoisin, kuinka vaan sen tykkää ilmaista, keskustassa ei oo keskustan tuntua.

Kohta tosin sinne oon menossa käymään, kotiin, Suomeen, siihen ensimmäiseen kotiini? Tasan viikon päästä tästä päivästä lukien äitini on jo yhden päivän täällä viettänyt puolentoista viikon mittaisella vierailullaan, ja pari päivää vapun jälkeen lennän Suomeen katsomaan vähän lisää teatteria ja vähän eri versiota Kolmesta sisaresta. Varattiin liput KOM-teatteriin jo viime syksynä, ja ihan sitä varten teen tän pikavierailuni Suomeen. Siitä kuukauden kuluttua tuun taas Suomeen osallistuakseni eräisiin suomalais-irlantilaisiin häihin. Nokkela kaveri, lentää edestakaisin kuukauden välein. Mut kuinkas teet, teatteriin on päästävä eikä häitä voi jättää myöskään väliin. Molemmat lomat on kyllä tervetulleita ja hartaasti odotettuja.

Teatterin lisäks vähän leivottiin eilen ja viettiin aika Suomi-painotteista päivää. Suomipop soi Internetsin kautta ja kardemumma tuoksui, leivottiin pullaa ystävättereni kanssa ja sämpylöitä myös. Varsinkin niitä suomalaisia biisejä oli hassua kuunnella, ne olivat tuttuja mutta tuntuivat kovin kaukaisilta silti, vaikken oo täällä kuin pari kuukautta ollut, kaks ja puol, melkein saman verran kuin viime syksynä olin poissa. Sit kun äitini tulee, mikä on myös kovin iloinen vaihtelu tähän elämään, se tuo mukanaan vaatteitani ja kirjojani. Mitä enemmän mulla on täällä tavaraa, sitä enemmän oon tässä paikassa kiinni, vaikeampaa lähteä jos niikseen tulis. Kuinkakohan kauan täällä oikein aion olla? Aionkohan mä ikinä palata Suomeen? Millaistakohan siitäkin tulisi? Muutankohan mä jonnekin toiseen maahan? Skotlantiin, miks just Skotlantiin, en tiedä, ehkä Australiaan esimerkiks?

Myös Nabokov läksi kotimaastaan. Olosuhteiden pakosta, tosin, bolsevikkivallankumouksen jälkeen. Olisko se lähtenyt, jollei mitään vallankumousta olis ollut? Mitähän sillä oli sanottavanaan tähän asiaan?

Avaa ikkuna ja kurkota ulos; nauttikaamme näkymästäni!

Mun lähiapteekki tarjoaa mainioita palveluja!

1/6

Väsyttää ja oon edelleen kipeenä. Uus diagnoosi on tuberkuloosi, voi olla myös SARS tai se kiinalainen lintuinfluenssa. Töissä kykin viikonlopun taas, miten tuntuukin, että oon siellä joka viikonloppu vaikka se on vaan joka toinen viikonloppu. Mietin jo, että olisko sittenkin pitänyt hyväksyä se työtarjous sieltä toisaalta, olispahan ainakin viikonloput vapaat! (Vaikka kuulopuheiden mukaan sielläkin on hullusti asiat.)

Tänään kärsin töissä yhden ihan sietämättömän asiakkaan kanssa kaks tuntia, kaks hemmetin tuntia yhden paksupään kanssa. Hyvä etten itkupotkuraivarin vallassa heittäytynyt lattialle ulisemaan. Onneks on sentään muutamia kivoja työkavereita, joilta voi kysyä, mutta nekään ei kaikkea tiedä, ja sit on mentävä mentorien puheille. Kivoja kavereita ne, auttavaisiakin, Bellatrixiksi ja Lucius Malfoyksi niitä kutsun. Eiköhän se kerro jo kylliksi, että oon nimennyt ne kuolonsyöjien mukaan, tuskin tarvitsee sen enempää selitellä niiden persoonallista olemusta. Mua suututtaa edelleenkin miettiä koko typerää asiakasta ja typerää Luciusta, mä oon ollut siellä vasta kuukauden ja jos oon silminnähden ahdingossa ja pinteessä, niin vähintä, mitä vois tehdä, olis edes olla ystävällinen.

Onneks yks työtoveri sen sijaan oli ystävällinen ja ymmärtäväinen, kun avauduin tympeästä mentorista ja umpi-idiootista asiakkaasta. Sellaisia ne kuulemma ovat, mentorit, eivät halua auttaa, vaikka se on niiden työtä. Toisaalta ymmärrän, mäkään en mistään hinnasta haluaisi toimia mentorina tuolla, mutta jos nyt on sen verran pahviaivo ollut, että on moisen työn ottanut vastaan, niin vois yrittää edes. Ei oo niin yksioikoinen juttu, en usko, että meistä kukaan oikeasti tuolla haluaa olla, mutta sekään ei oo vielä mikään tae toverillisesta ryhmähengestä. Tai mitä minä mistään ryhmähengestä tietäisin, suomalainen epäluuloinen erakko.

Eilen kävin tovereilla sunnuntairuoalla, hyvä tapa viettää töidenjälkeistä sunnuntai-iltaa (hyvää pizzaa myös, omnonmn). Oli ensimmäinen kerta, kun pyöräilin Dublinin ydinkeskustan halki; en oo samanlaista kauhua tuntenut sitten autolla ajamisen opettelun jälkeen. O'Connell Brigden ja O'Connell Streetin kohdalla sydän hakkas aika montaa yksikköä. Jos heitän henkeni liikenneonnettomuudessa, se tulee tapahtumaan siinä risteyksessä, kun on sillan just ylittänyt eteläpuolelle. Yksisuuntaisia katuja en edes tohdi miettiä, niitä on liikaa yhden ihmisen ymmärryskyvylle.

Oon tosin myhäillyt itsekseni selaillessani tulevan yliopistoni nettisivuja ja sitten sitä kammottava Central Applications Officen nettisivua myös, jossa saattaa sitten olla joku tolkku, vaikka ensi näkemältä ei uskois. Olo kuin lapsella karkkikaupassa, niin paljon juttuja joista valita! Juttuja! Joita vois opiskella! Ei oo runsaudenpulaa aikaisemmin ollutkaan vaikeutuna tän opiskeluunpyrkimisen suhteen, tismalleen päinvastoin. Jännittää kovin monella eri tavalla, on semmoista miellyttävää, tulevaa ihmeellistä aikaa odottavaa jännitystä ja toisaalta taas jännitys on suoranaista kauhua, lamauttavaa, semmoista joka puristaa kaikki sisäelimet yhteen myttyyn eikä päästä irti: entä jos teen jotain väärin, entä jos oonkin liian myöhässä, entä jos en pääse kouluun vaikka olisinkin täyttänyt hakemuksen oikein ja postittanut oikeat liitteet?

Koin yhden kohtaamisen Suomessa, junassa jossain Helsingistä pohjoiseen, jotakuinkin jossakin Pasilan ja Tikkurilan välillä. Aikaa tästä taitaa olla vuos ja muutama kuukaus, se oli ennen joulua. Olin ollut ystävättäreni kanssa jotain asiaa toimittamassa pääkaupungissa ja sitten oltiin kuuliaisesti palaamassa kotiin. Valitin (ilmeisen kovaäänisesti) etten tiedä mitä elämässäni haluun tehdä ja mitä opiskella, kirjallisuuttako, vai oonko ihan varma kumminkaan ja etten oikeestaan haluis kuin maata kotona peiton alla, semmoinen tavanomainen valitusvirsi, kyllä te mut tiedätte. Ihan yllättäen yks vanha nainen siinä parin penkin päässä kääntyi ja kertoi opiskelleensa suomen kieltä yliopistossa, sitä en muista, minkä lajin uraa se teki, mutta jotakin kirjoittamiseen liittyvää, sen muistan että se oli opettanut suomea maahanmuuttajille. Loppuun se lisäsi suosittelevansa lämpimästi sitä kirjallisuudenopiskelua. Menin sanattomaks, sitten en voinut kuin kiittää kauniisti.

Oonko kertonut tän tarinan aiemmin? Se on niin hyvä tarina, etten yhtään ihmettelis, vaikka olisin. Olkoon sitten toistamiseen, en jaksa ryhtyä kaivelemaan arkistoja moisen selvittämiseks. En tiedä kuka se nainen oli, mutta muistutti mua Kyllikki Villasta - ei aavistustakaan, miksi, tommoiset henkevyydet eivät ikinä oo olleet mun juttu alkuunkaan - ja luulen, että se olis tyytyväinen, jos tietäisi, että eräs vikisevä tyttö lähijunasta muistaa sen neuvon ja on miettinytkin sitä tämän tästä aina toisinaan. Niin ja myös että se vikisevä tyttö on tehnyt vakaan päätöksen jatkaa sen jalanjäljissä, tai niillä main nyt ainakin. Haluisin hirveesti päästä kertomaan sille naiselle, että oon päässyt kouluun. Se nyt tietysti tuskin tulee tapahtumaan vaikkakin tässä on joitakin kertoja todettu, että maailma on pieni ja Dublin myös, mutta jos nyt edes jollekin pääsis kertoo, että oon päässyt kouluun. (Jos niin käy, niin siitä kuulee varmaan koko pohjoinen pallonpuolisko.)

Sain mitä halusinkin eli päättämättömyyden ylistys

Oon ollut laiska viime aikoina, hävettää ihan, ja laiska ihan perinpohjin eikä vaan sillä, etten olis mitään kirjoittanut. Yks osasyy kirjoittamattomuuteen on, ettei mulla nyt hirveesti paljoo mitään sanottavaa ole. Elämä on tylsää rutiinivoittoista arkea nyt, pääsiäisestäkään ei oo mitään kerrottavaa, hädin tuskin tiedostin, että mikään pääsiäinen edes oli. Töissä vaan oon ollut, iltavuorossa, enkä juurikaan oo muuta saanut aikaiseksi. Tänään illalla menin työtoverin kanssa pelaamaan biljardia, enkä kirjannut itseäni tauolle, lähinnä koska olin siihen mennessä jo kaikki taukoni pitänyt, höhö. Yritin mennä kyllä tässä yks päivä kenkäostoksille, ostin sen sijaan kaks mekkoa, mutta paha mut periköön, jos alan täyttää tätä blogia jollain vaatehullutuksilla ja asukuvilla ja muulla ärsyttävällä hölynpölyllä. Sen lisäksi oon vähän kipeä, flunssaa, flunssaa ja muita tauteja ohessa (poskiontelontulehdus, angiina) tai norovirusta. Minkään just mainitsemani asian välillä tuskin on minkäänlaista korrelaatiosuhdetta.

Sain varsin pirullisesti työtarjouksen paikasta, jossa ensinnä kävin haastattelussa ja josta luulin saavani töitä. Se haastattelu oli joskus helmikuun alkupuolella, melkein kaks kuukautta sitten, ja nyt niillä on sitten paikka mulle, loistavaa. Oikeesti mietin vähäsen, pitäiskö mun vaihtaa noin vaan työpaikkaa lennossa vaikka todennäköisesti tuun tuolla pysymään, missä nyt sitten aloitinkin. Ei siinä olis muuten mitään, mutta en oo oikein viihtynyt siellä, mutta kuulopuheiden perusteella oon nyt ojassa ja se toinen paikka olis sit allikko.

On tuolla nykyisessä työpaikassani hyviäkin hetkiä ollut. Muutamia, biljardin pelaaminen on hauskaa, työkavereiden kanssa tuun toimeen ja pari kertaa jopa nauttinut niiden kanssa rupattelusta. Pääsääntöisesti en kuitenkaan pidä tosta paikasta, vaikka joku yliminäni moittii mua kiittämättömyydestä ja lapsellisuudesta ja kärsimättömyydestä. Ei oo ikinä alkuun helppoa, missään, ja niin edelleen, mutta siitä nyt ei pääse mihinkään, että ei vaan oo kivaa. Tuskinpa missään muualla on sen hehkeämpää kuitenkaan, se itse työ. Tuolla en sentään joudu soittelemaan puheluita ja voin kyyristellä omassa nurkassani lukemassa uutisia, jos ei oo oikeita töitä tehtävänä. Asiat vois olla paljon hullumminkin, tuolla on melkomoisen rentoa oleminen kumminkin. Mutta. Siltikin. En aio toistaa sitä enää kertaakaan. Mutta.

Viis kuukautta, yritän ajatella, huhti touko kesä heinä elo, sitten Suunnitelman mukaan aloittaisin opiskelut. (En halua ajatella sitä vaihtoehtoa, että en pääsis kouluun. Jos niin käy niin vittu soikoon ja sit pitää laatia uus toimintasuunnitelma.) Se on suurin tekijä, jolla motivoin itseäni töihin, väliaikaisuus. Nyt kun en kuitenkaan aio olla töissä kuin tän kevään ja kesän, niin sillä ei ole niin väliä, missä oon. Tuolla oon kuitenkin jo aloittanut ja alkanen päästä jyvälle, mitä multa odotetaan, niin samantien voin sinne jäädäkin. En myöskään halua selitellä tulevaisuudessa oudonlyhyitä työsuhteita CV:ssäni vaikken tiedäkään, minkämoisiin töihin vielä päädyn.

Huomenna kun herään nukuttuani pitkään, vapaapäivä, otan puhelimen kauniiseen käteen ja soitan kiittääkseni työtarjouksesta, mutta jättäväni väliin. Melodramaattista ilmausta käyttääkseni, sinetöin siinä sitten kohtaloni seuraavaksi vajaaksi puoleksi vuodeksi. Ei passaa valittaa, ilta- ja viikonloppuvuorot kestän urheasti, oon samaa mieltä kaikesta umpikahjon team managerini kanssa ja juttelen mukavia työkavereille. Loppujen lopuksi viis kuukautta menee äkkiä, joka kuukaudelle on suunnitelmia ja jotain mitä odottaa. On mulla lomiakin jo tiedossa, eikä ensimmäiseen ole kuin kuukauden päivät ja toinen seuraa heti perään kesäkuun alussa.

Jos oon jotakin itsestäni havainnut, niin sen, että oon äärimmäisen kranttu ja mukavuudenhaluinen, eikä toi ole erityisen hyvä yhdistelmä. Huomattavan kielteinenkin olen, mitä työpaikkaani tulee, mistähän lie sekin johtuu, kun se ei nyt niin paha paikka kuitenkaan ole, en usko, noin niin kuin väliaikaistyöpaikaksi. Vuorotyö tietysti on raastavaa, mutta nyt ei oo niin paha kuin Suomessa töissäollessani, missä vapaapäivät oli ripoteltu miten sattuu, tuntimäärät saattoivat olla myös edellämainitun kaltaisia, puhumattakaan niistä miltei jokalauantaisista työpäivistä. Nyt työvuorot menee sentään siinä kahden viikon syklissä, joka toinen viikonloppu töitä ja joka toinen vapaa. Sitä paitsi oikeastaan tykkään arkivapaista, vaikka ne tietävätkin viikonlopputöitä, mutta on ihan hauska tehdä juttuja keskellä viikkoa, joita ei muuten tekis, sanokaamme soitella pankkiin.

Kaiken tän voisi kaiketi tiivistää siihen, että mua sietäis hieman potkiskella takamukseen ja ottaa niskasta kiinni ja suotuisinta olis, että itse ymmärtäisin ravistella itsestäni vähän tätä kaikkea vastahankaisuutta. Mun on vain pidettävä itseni kyllin kiireisenä vapaa-ajalla, muuten lähtee kyllä järki. Saatan alkaa nauttia viiniä tai ehkä viskiäkin ja pikkusikareita iltaisin töiden jälkeen. En vaan tiedä, kuinka pitkään jaksan tuttaville ja naapureille (no hyvä on, tuttaville pelkästään) vakuutella, että toki töissä menee hyvin - ei ole varsinaisesti pötypuhetta, eihän siellä huonosti mene. Oon saavuttanut targetteja aika hyvin, käynyt ilmi muutamista asiakastyytyväisyyttä mittaavista taulukoista, joita ovat sähköpostina lähetelleet.

Piupaupou, hyvää yötä. Kauheeta kun tuomitsen itseäni kovin jyrkästi aina ja kaikessa, mut välillä siihen on syytäkin. Eriäviä mielipiteitä? Mielipiteitä ylimalkaan? Ei mullakaan enää näin kahdelta yöllä ja samaan hengenvetoon voinkin todeta, että unirytmi se vasta onkin jännä juttu.