Viimeinen päivä! Viimeinen päivä! Tavarat alkaa olla kasassa, oon siivonnut väliaikaisen nukkumaympäristöni (nooo, melkein) ja kuuden tunnin päästä pitäis alkaa heräillä, kun täsmällisen suunnitelman mukaan äitini aikaa kello viideltä - tarkoittaa oikeasti kello viideltä - pitäis istua autossa ja alkaa matka kohti Vantaata, jota ristiinrastiin oon viimeiset pari vuotta tätä ennen suhannut. Mulla on Nuuskamuikkusen reppua muistuttava rinkka, isäni ostanut sen kuulopuheiden mukaan kolmisenkymmentä vuotta sitten ja pari käsimatkatavaralaukkua. Irlantiin päästyäni koko maallinen omaisuuteni tulee olemaan taas mukanakanniskeltavaa.
Yleisfiilis on aika haikea. En mistään hinnasta jättäisi lähtemättä, mutta tässä nyt kumminkin ollaan koko lailla tyhjän päälle syöksymässä, missä perhe ja ystävät ovat satojen kilometrien päässä. On Skype ja Facebook ja sähköposti ja puhelinkin, mutta ei se sama asia ole. Mut mikä ei tapa, vahvistaa, ja tällaisen yksinäisen seikkailun jos minkä pitäis karaista. Kävin eräitten ystävättärieni kanssa koomisen keskustelun, jossa vinguin alkuun peloistani, entä jos en saa töitä entä jos en saa kavereita, ja sitten tulin esittäneeksi seuraavanlaisen kysymyksen: "Mut voittekste kertoo mulle jotain käytännön neuvoja, kuinka olla normaali?" Vastauksena toimi ensin syvä hiljaisuus, jonka rikkoi varovasti alkavat mutta eksponentiaalisesti kasvavat nauruntyrskähdykset. Joku kysyi, naurettiinko siinä varmasti samalle asialle, ja muut vakuuttelivat asian olevan niin. Kysyin kuitenkin varmemmaksi vakuudeksi, mille naurettiinko, kai tässä nyt oli harvinaisen hauskaa se, että kumpaakaan kyseisistä tyttäristä ei voinut parhaalla tahdollakaan kuvailla normaaliksi ja sille tosiaan kaikki hekottivatkin. Eikä tässä ole kyse mistään tarinaavärittävästä liioittelusta, ne ovat oikeasti yhteiskunnan silmissä ja valtavirran mittapuulla kaikenkaikkiaan kummallisia, hävyttömiä, outoja, epätavallisia, hullujakin jopa. Keskustelu päättyi: "Mä olin ihan varma että Iida naurais jollekin eri jutulle."
Oli vähän tietoteknisiä ongelmia viime perjantaina. En tiedä olinko painanut jotain nappulaa uudessa puhelimessani vai mistä oli kyse, mutta en pystynyt soittamaan sillä. Punainen valo vilkkui kulmassa ja aina kun yritin soittaa, näytölle tuli teksti "Mobiiliverkko ei käytössä". Tämä episodi jatkui miltei koko iltapäivän, ja niin kauan kuin mulla ei ollut asiaa kenellekään, en jaksanut huolestua.
Luonnollisesti yleisen vastamäkisyyden ollessa hallitseva tunnelma koko päivän ajan, tilanne oli seuraavanlainen: tänään oli viimeinen mahdollinen päivä hoitaa yks asia pankin kanssa, ja niinpä iltapäivällä sitten raahauduin ulos talosta toimittamaan tätä asiaa. Pääsin pankkiin asti ja mulle valkeni, että se oli menossa tunnin päästä kiinni, olin unohtanut sen yhden ainoan paperin kotiin, joka mun piti pankkiin viedä ja en ollut kykenevä soittamaan kenellekään. Pikkukaupungissani julkinen liikenne on enemmän kuin satunnaista eikä kysymykseen tullut kävellä kotiin ja takaisin, liian vaivalloista eikä aika olis moiseen patikointiin edes riittänyt.
Rajasin puhelimen toimimattomuuden syyt joko puhelimesta tai liittymästä johtuviin häiriötekijöihin, ja päätin mennä Elisan liikkeeseen vinkumaan asiasta, koska niiltä olin puhelimen ostanut, eikä tässä kyläpahasessa taida edes olla Soneran liikettä, jonka liittymä mulla on. Uumoilin, että vika saattais olla käyttäjälähtöistä, joten vuoronumero kätösessä odotin palvelua siinä puljussa ja samaan aikaan yritin löytää asetuksista jotain kohtaa, jonka avulla saisin ongelmani omatoimisesti korjattua. Semmoinen sitten löytyikin, onneksi, koska olin valmistautunut jo räyhäämään: "Miksi te myitte mulle kelvottoman luurin jolla ei voi edes soittaa?!"
Soitin veljelleni, kun se puhelin sitten vihdoin suostui toimimaan, ja se sitten toi mulle sen penteleen paperin ja sain kiikutettua sen pankkiin. Siellä yritin olla hauska, en menestynyt siinä pyrkimyksessä. Sen sijaan että olisin toimittanut asiani ilman tarpeetonta avautumista tuntemattomalle pankkivirkailijalle, niin kuin normaali-ihminen varmaan olisi tehnyt, kerroin laveasti olevani lähdössä ulkomaille ja lisäsin siihen pakoilevani poliisia. Pankkisedän ilme ei värähtänyt tuumaakaan, se oli aikamoinen kivikasvo.
Niin, jostain syystä oon viime päivinä kokenut, että elämä on pelkkää vastamäkeä. Yhdessä vaiheessa jopa taisin epäillä, että karma on todellinen voima, ja oon tehnyt hirveitä asioita edellisessä elämässä, kun nykyinen ei tunnu luonnistuvan niin millään. Sitten olinkin jo joutua perimmäisten kysymysten äärelle: Mitä järkeä missään elämässä on? Tuleeko tämä olemaan tätä lopun ikääni? Jouduin vallan muistuttamaan itseäni siitä, että korkeammista voimista toisin sanoen Sattumasta (un coup de dés jamais n'abolira le hasard) huolimatta jokainen on vastuussa omista tekemisistään ja oman elämänsä ohjaksissa. Välillä se tuppaa unohtumaan, kun saamattomuudessaan päätyy itsesääliin kieriskelemään. "Kaikki on pelkkää vastamäkeä, mikään ei onnistu ja mä en edes tunne varpaitani!" Pakkanenkin hei.
Ei elämä oo pelkkää vastamäkeä, jollei siitä tee sellaista. Elämä voi olla myös leppoisaa myötämäkeä; piirtelyä Natural History Museumissa, hengailua The Hugh Lanessa ja (kuviteltuja) keskusteluja James Joycen, Vladimirien Nabokov ja Majakovski kanssa. Mähän oon ihan itse tän vastamäen muovaillut; ei mulla ole hätäpäivää, mutta jo etukäteen murehdin, jos pitääkin palata kotiin, jos en löydä Dublinista töitä ja juoksen ulos rahasta. Aikaisemmin pelkäsin yksinäisyyttä ja kilttien silmien ja ystävällisten sielujen puutetta; nyt pelkään sitä, että joutuisin palaamaan kotiin elämään uudestaan entistä ankeaa, mitätöntä elämääni kassaneitinä, pullanpaistajana ja karkkitätinä. Kuka vois ihmismielen aivoituksia ymmärtää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti