Uudet tuttavani

Oon viimeinkin Dublinissa! Itse asiassa tämä on jo neljäs päiväni täällä, saavuin perjantaina iltapäivällä ja nyt elän maanantai-iltaa. Oon hostellissa tämän ja ensi yön ainakin, kolme edellistä yötä vietin uuden toverini luona. CouchSurfing, jolle en edes löydä tarpeeksi ylistäviä ilmauksia, yhdisti meidät ja ensimmäiset päiväni Dublinissa eivät olis voineet olla passelimmat! Hostini otti isännän roolin oikein perinpohjaisen tosissaan ja jaksoi mukisematta ravata mun kanssa taidemuseoissa, syömässä ja oluella. Kaikesta tosta oon enemmän kuin hyvilläni - haahuiltuani ensimmäisen päivän täällä yksin, on pakko todeta silmiinpistävä ero lampsia yksin pitkin poikin kaupungin katuja ja kujia sen sijaan että seuranpitäjänä olis joku, joka oikeasti tietää, minne mennä. Pyrin rehelliseen itseilmaisuun ja sen nimissä on tunnustettava, että vähintäänkin yhtä kiinnostunut olen ollut tutustumaan oppaaseeni kaupungissa kuin itse kaupunkiin. Uusi toverini on mua seitsemän vuotta vanhempi, opiskellut yliopistossa psykologiaa ja filosofiaa ja lukenut aika joukon kirjoja. Oon mäkin lukenut paljon, enemmän kuin useimmat ikäiseni, mutta tässä on kaveri, joka siteeraa James Joycea ulkomuistista. Ainahan mä halajan intellektuellia seuraa, no, tässä sitä tosiaan on aimo annoksina. Muutamina hetkinä oon kokenut erittäin kiusallisen tietoisella tavalla olevani pölkkypää pikkulikka tai tolvana teinityttö. Ilmeisesti oon kuitenkin jossakin määrin ollut viihdyttävää seuraa, koska uusi toverini kutsui mut luokseen myös ensi viikonlopuksi.

En tiedä, miten kuvailisin Dublinia itseään. Tää on sympaattinen kaupunki, keskusta ei oo mikään suurensuuri, mutta ikävällä tavalla sain huomata, miten helppo tänne silti on eksyä. Olin kyllä poikennut tavoistani ja ottanut kartan mukaani, ongelmaksi osoittautui se, etten oikeestaan osaa lukea karttaa. Pidän sitä käpälissäni väärinpäin, tai täsmällisemmin ilmaistuna en tiedä, milloin se on oikein- ja milloin väärinpäin, meen sekaisin yhtä lailla vasemmasta ja oikeasta kuin ilmansuunnistakin. Kartanlukutaidon lisäksi multa puuttuu suuntavaisto kokonaan; tämän kaiken huomioonottaen on ihme, miten mua, avutonta turistia, ei ole jo viiteentoista kertaan ryöstetty pimeillä pikkukaduilla. Suurin syy eksymisiini on ollut yleensä, kuten tälläkin kertaa, pyrkimykseni päästä pois keskustasta, toisin sanoen suurilta ostoskaduilta ja turistihoukuttimilta. Dublinissa on jotakuinkin samat isot, valaistut, kiiltävät, puunatut ja tähän vuodenaikaan yltiömaisen jouluisiksi koristellut liikkeet kuin missä tahansa muussakin kaupungissa missä tahansa maailmankolkassa. Mitä niissä edes tekisin, minä joka ostan vaatteeni kirpputoreilta ja muista käytettyjen artikkeleiden putiikeista. Kiinnostavimmat ja kullekin kaupungille tyypillisimmät ominaisuudet löytyvät pienempien katujen varsilta, Dublinin tapauksessa se merkitsee ensinnäkin lukemattomia pubeja ja... pubeja. Kirkkoja tuntuu olevan vähän joka kulmauksessa ja museoita löytyy joka lähtöön; nauroin hysteerisesti Leprechaun Museumille, myös sen jälkeen, kun oli käynyt ilmi, että nimestä huolimatta se ei esittele haltijoita vaan irlantilaista mytologiaa.

Pitäis ryhtyä hoitamaan työ- ja asuntoasioita, mutta oon saamaton, ei huvittais. Ketäpä ei huvittais käydä töissä, varmasti sanotte, mutta mun haluttomuuteni rutiininomaisiin ja velvollisuuksien täyttämään työssäkäyvän elämään on uskomattomissa mittasuhteissa. Voisin yrittää muotoilla tätä siten, että nyt kun olen kerran päässyt eroon perinteistä ilmausta käyttäen oravanpyörästä, en missään nimessä halua siihen uudelleen. Hyvänen aika sentään, oon päästänyt irti niin monesta mua ennen pidätelleestä seikasta, että voisin yhtä hyvin päästää itseni menemään kokonaan. Tehdä tismalleen ynnä vain ja ainoastaan sitä, mitä haluan. Oon kuitenkin tietoinen julmasta ja karusta todellisuudesta ja ymmärrän, että se ei ole mahdollista, kovin pitkään ainakaan. En enää oo ollenkaan varma suunnitelmistani, vaikka kaiken piti olla selvää kuin pläkki. No, eipä ole, minkäs teet, mitä toden totta teen! Retorinen kysymys, mutta epäjärjestelmällisenä ja organisointikyvyttömänä sekä jotensakin lyhytnäköisenä heittäydyn kuvitteellisen virran vietäväksi ja uskon, että asiat lutviutuvat omalla painollaan. Asiat eivät ole lainkaan hullusti, nytkin on yöpaikka ynnä peräti aamiainen tiedossa vallan kahdeksi yöksi!

Piu pau, mitä on tekeillä?

Viikko sitten sunnuntaina sovin hostperheeni kanssa lähdöstäni, jonka oli määrä toteutua seuraavana sunnuntaina, tästä päivästä katsoen huomenna siis. Mitä olisi elämä ilman kaikki suunnitelmat sotkevia yllätyksiä viime hetkellä, ei mitään, siksi jäänkin vielä perjantaihin saakka tänne. Koko tää viikko on ollut yhtä suurta ahdistusta, levottomuutta, ulkopuolisuutta, epätietoisuutta ja epävarmuutta ynnä yleistä hämmennystä. Luulin pääseväni siitä eroon, olin innoissani: Dublin sentään! mutta kaikki edellämainittu jatkuukin vielä viikon verran, pahempanakin kenties? Minun näkökulmastani sangen ristiriitainen tilanne; ensin ollaan sitä mieltä, että pakkaan tavarani ja lähden, hyvä on, ja sitten pyydetäänkin jäämään vielä. Paradoksi? Perheen vanhempien kanssa en pahemmin puhu kuin asia-asioita, joten mulla ei ole aavistustakaan niiden tuntemuksista tän asian tiimoilta. Onko kyse ehkä jostain sellaisesta, että parempi surkea apulainen kuin ei apulaista ollenkaan? Outoa viipyä täällä, kun kerran on jo lähtemisestä sovittu. Jäädä vai lähteä, jäädä vai lähteä, jäädä vai lähteä, mitä haluatte ihmiset!

En oo poistunut tästä talosta viikkoon, kauimpana talosta taisin olla työnnellessäni nuorinta penskoista rattaissa parinkymmenen minuutin kävelymatkan päähän. En oo aiemmin ajatellut asiaa, mutta nyt kun otin sen työn alle, voi olla hyvinkin huolestuttavaa mitä mielelleni täällä tapahtuu, aivot puutuvat virikkeiden puutteesta! Luen ja piirrän, seuraa pitää myös tämänhetkinen paras ystäväni, suopea ja avaruudenkaltaisesti loputon Internet, jonka syövereihin on hyvä vajota. Lisäksi kirjoitan jatkuvasti, aina kun ehdin, kirjaan ylös kaiken mitä mielessäni on. Loppujen lopuksi skaala ei ole laaja, mutta tekstiä tulee kuin se olisi, kaiken voi ilmaista monin eri sanankääntein ja niinpä päiväkirjan sivut täyttyvät toistosta ja jaarittelusta. Tämänviikkoiselle pysähdystilalle onkin kuvaavaa, ettei mulla ole kerta kaikkiaan mitään sisällöllisesti mielekästä ja mielenkiintoista kerrottavaa, ainoastaan aivoni muhjuunnuttavat sekopäiset ajatukset, joita kaikkia en osaa edes muotoilla itselleni ymmärrettäväksi, saati sitten jollekulle toiselle.

Halusin Dubliniin, haluan edelleen! Mulla piti olla loistava viikko edessä, asioiden hoitamista ja rentoutumista ja ihmisten kohtaamista ja nauttimista lapsenvahdin kahleista vapautumisesta (muksut rynnivät huoneeseeni herättämään ennen kahdeksaa lauantainakin, aamulla jumalauta, eivätkö ne ikinä nuku pitkään?) mutta se näköjään saa odottaa. Perjantaihin vai vielä pidempään, entä jos perhe tarvitseekin apua vielä viikon verran ja sitten vielä viikon taas, loppujen lopuksi en lähde täältä ennen kuin uusi au pair saapuu, ja kuka tietää, milloin sekin tapahtuu! Taidan alkaa kiertää kehää, miksi pyytävät minua jäämään kun kerran olin jo lähdössä, haluavatko ne minut tänne vai eivät, mitä ne oikein edes ajattelevat minusta, olenko perinpohjin surkea kokonaisvaltaisesti vai enkö vain sovi tämän perheen elämänrytmiin, mitä helvettiä on tekeillä. Saanko esitellä: hermoheikko hysteerikko, hämmentyy yhtä helposti kuin hätääntyykin. Kaipaa pikaisesti apua muutamissa mieltä akuutisti askarruttavissa kysymyksissä, mm. miten olisi tämänhetkistä tilannettani tulkittava. Yhteydenotot mahd. pian, kiitos!

Olen tyytyväinen rumanakin joutsenena

Oon aina ollut ujo ja hiljainen. Uusien ihmisten seurassa oon aina kiemurrellut, kiusaantunut, ahdistunut jos joku huomasi olemassaoloni, ahdistunut silloinkin kun ei huomannut. Kun sanon "aina", tarkoitan sitä myös; suurin osa serkuistani on mua vanhempia, paljon tyttöjä, joten luonnollisesti katsoin niitä aina ylöspäin. Ne tapasivat toisiaan paljon useammin kuin minä, joten ne olivat hyviä kavereitakin, ah olisin niin halunnut kuulua siihen iloiseen joukkoon! (Kyllä, nyt pureudutaan lapsuuden traumojen ja kompleksien ytimeen.) Mulla oli aina vähän ulkopuolinen olo, en osannut tutustua niihin, kovasti olisin kyllä halunnut! Sitten tuli angstiset teiniajat, niistä ei tarvinne eikä edes voi sanoa muuta kuin että olin vuosikausia ihan varma, että jokaikinen ihminen tällä otsonikerroksen suojaamalla pallolla vihaa mua, myös ne miljardit, jotka eivät missään villeimmissä kuvitelmissaankaan osaisi ikinä kuvitella munkaltaista olentoa olevaksi. Sen jälkeen... sen jälkeen en kai edelleenkään pitänyt itseäni kovin suuressa arvossa, se on, ennen kuin nyt. Voi olla, että meneillään on tähänastisen elämäni jännittävin vaihe. Rummunpärinää, kiitos!

Aikani on tullut jättää vain viiden viikon jälkeen au pairin elämä taakseni. Ei ollut minua varten, ei tässä perheessä ainakaan. En edes tiedä, mikä meni pieleen. Ehkä tein jotain väärin, ehkä en vain sopinut tänne? Isäntäperhe oli yhtämielisesti sillä kannalla, ettei mun ole järkeä jäädä tänne, tunnen valtavaa helpotusta. Oon vielä muutaman päivän täällä Irlannin maaseudulla, sitten hyppään linjuriin, suuntana pohjoinen ja Dublin. Suunnitelma olis löytää asunto ja työpaikka, mikä tahansa rotanloukku ja mikä tahansa paskaduuni vessojen kuurauksen parissa, mitä tahansa. Jos en pyrkimyksissäni onnistu, jään tänne silti niin pitkäksi aikaa, kun rahat riittävät ja sitten anelen äitiäni ostamaan tuhlaajatytölle lentolipun kotiin.

Yritän juonellista kerrontaa, kirjallisin tehokeinoin hieman värittää muuten ikävystyttävää monologiani. Miten ujouteni liittyy siihen, että lähden isäntäperheestäni, saattaa herätä kysymys. Siten, hyvät ystävät, että koin vastikään ihmeellisen kokemuksen ihmiskohtaamisten, sosiaalisuuden ja avoimuuden helppoudesta! Kahden vapaapäivän välissä vietin yöni eräässä hostellissa Corkissa. Siellä löysin uuden minäni, se kälätti kälättämästä päästyään eikä tuntenut minkäänlaista itsesensuurin tarvetta. Viisi viikkoa olin haahuillut täällä saamatta yhtään ainutta tuttavaa, ja yhdessä illassa yhtäkkiä mulla olikin niitä. Hyvä on, tokihan me kaikki jatkoimme omille teillemme, mutta kyse onkin siitä, että tunti tutustumisen jälkeen istuin hostellin baarissa avautumassa poikaystäväongelmista yhden saksalaisen ja yhden puolalaisen kanssa, tytöt ovat kaikkialla samanlaisia. Tajusin, että se on mitä haluan eniten maailmassa tällä hetkellä, päämäärätöntä seikkailua, jonka lopputulosta ei tiedä, kuten ei sitäkään, kenet kohtaa tai minne päätyy.

Ja noin vain, en enää ole ujo, koska en halua olla.