Tällä kertaa suunnittelen matkani kunnolla, koska tiedän mitä odottaa, tiedän minkä kannalta kannattaa varustautua. Kävin Kelassa taistelutahtoa tihkuen, vaan turhaan tihkusin sitä päättäväistä uhoa, kävi ilmi, että olin itse ymmärtänyt väärin ja sen tähden kuvittelin, etten sais työttömyystukea, kuinkas muutenkaan. Niistä kapuloista kouluunvievissä rattaissa en oikein tiedä, mut uskoisin, että sekin järjestyy. Se kielitestiasia pitää selvittää ja käännättää todistukset ja sit oliskin enää pakkailua jäljellä. Kaks ja puol viikkoa lähtöön, suunnilleen, se menee äkkiä. Pelottaa ja innostuttaa. Oon menossa paikkaan, johon rakastuin päätäpahkaa ja kohta voin kutsua sitä kodikseni. Oon polleana puolitutuille kertoillut, kuinka muutan ulkomaille, vaikken tiedä voiko tätä muuttamiseksi nimittää, täähän on vain tämmöinen varovainen kokeilu, josko pysyis hengissä jossakin toisaallakin.
Matkavalmistelut, niin, lainasin pinon levyjä kirjastosta, kaipaan vähän vaihtelua mp3-soittimeni sisältöön. Kyllä: ensinnäkin lainaan kirjastosta levyjä ja toiseksi mulla yhä edelleen on kuusi vuotta vanha mp3-soittimeni. Nykyaika ja moderni teknologia? Ei minulle, kiitos. Lainasin Leevi and the Leavingsin pari kokoelmalevyä, tuli jostain mieleen kesäinen Helsinki viinin kera ja katusoittajat, joille hihkuttiin erään ystävättäreni kanssa: "Soittakaa Leeviä! Leeviä, Leeviä, Leeviä!" (Ne eivät soittaneet.) Göstan rauhallinen ääni mut nostakoon sitten epätoivon viemäreistä, kun kohtaan realistisen todellisuuden ja joudun hylkäämään yltiöoptimistisen pilvilinnakkeeni. Vaikka oonkin lopen kyllästynyt Suomeen, etenkin tällä nimenomaisella hetkellä johtuen suurelta osin tuosta saatanallisesta säätilasta, täällä on hyviäkin asioita, jotka tahdon ottaa mukaani. Leevi and the Leavings on yks niistä, sitten on Kyllikki Villa ja Pussikaljaromaani, salmiakkia täytyy myös varata mukaan, koti-ikävä voi iskeä. Lisäksi kannan aina mukanani epälukuisen määrän tarkemmin määrittelemätöntä silppua, koska tarvitsen jotakin turvakseni tähän kammottavaan maailmaan. Silppu on yhtä kuin pari kummipoikani valokuvaa, läksiäiskortti entisiltä työkavereilta ("pidä ittes miehenä"), melkein kymmenen vuotta sitten edesmenneen isoäitini nimilappu joltain Amerikkojen matkalta, jonka löysin yhdestä kassista, jonka nappasin käyttööni sen talosta, silloin kun siellä sitä kuolemanjälkeistä siivousta tehtiin ja tietysti avainnipussa parin surkean avaimen seurana killuvat miljoona avaimenperää, joilla kaikilla on oma tarinansa. Eikä tässä vielä kaikki, mutta veikkaan, että tämäkin informaatio oli jo tarpeeks. Ja tämä, hyvät lapset, on varoittava esimerkki siitä, kuinka pitkälle näennäisesti merkityksettömien mutta omistajalleen suurta tunnearvoa merkitsevien esineiden hamstraus voi mennä!
Koska oon niin yksipuolisesti höpötellyt yksinomaan Irlannissa, voisin jakaa riemullisen episodin käynnistymättömästä autosta tänä aamuna. Muistan kyllä, että aloin tätä koko blogia kirjoittaa pääasiallisena aiheenani matkailu, mutta diversiteetin vuoksi nyt kumminkin vähän muutakin. Siispä: olin varannut kirppispöydän alkaen tästä nimenomaisesta päivästä ja valjastin veljeni ja hänen autonsa avukseni kuskaamaan heti aamutuimaan, heti kun se kirpputori vain aukeaa, tavaroita myyntipöytään. Hyvä suunnitelma se oli, mikään vain ei onnistunut siinä, ei ainutkaan seikka. Ensin nukuin pommiin, klassinen aloitus, onneks en kolmea varttia enempää. Olin tullut valvoneeksi puoli kuuteen aamulla kun ei sitten niin millään näköjään nukuttanut, kai mainitsin seonneesta unirytmistä? Heräsin, söin, puin, kannoin myyntiartikkelit autoon, ihan niin kuin suunnittelinkin! Veljeni auto samaa vuosimallia kuin omistajansa isosisko ei sitten käynnistynyt, ei siinä nyt sinänsä mitään niin tavatonta, sitä sattuu. Auto laturiin ja sisälle odottamaan, olin tehokas ja hyötykäytin odotusajan soittamalla vähän puheluita. Tovin kuluttua koetettiin, josko kaara lähtis liikkeelle, ei. Yritin esittää, että työnnetään auto käyntiin mutta veljeni (ammatiltaan ajoneuvoasentaja) kieltäytyi joten laturi kehiin jälleen. Toisenkaan tovin jälkeen kosla ei ottanut käynnistyäkseen, tällä kertaa sain suostuteltua veljeni työntämiskäynnistämisyritykseen. Meillä oli kuitenkin eräänasteisia erimielisyyksiä, kuinka tulis menetellä tän asian kanssa. Lopputulos oli se, että työnsin auton ajotielle ja siinä se sitten nökötti, poikittain keskellä tietä. Tässä vaiheessa mäkin jouduin taipumaan ja toteamaan ideani käyttökelvottomuuden, mutta koska meidän piha viettää ihan pikkusen ylämäkeen ja oli liukasta (jos helvetti on olemassa, se ei ole kuuma vaan pluskaksasteinen paikka, jossa lumi ja jää sulaa), jouduttiin hakemaan apuun toinenkin veljeni. Niinpä sitten kolmisin työnnettiin sitä käynnistymään kieltäytynyttä ajoneuvoa takaisin pihaan. Hupaisa yksityiskohta, se oli kuukausiin ellei peräti vuosiin ensimmäinen kerta, kun oltiin kaikki kolme tekemässä jotakin yhdessä ilman että vanhemmat olis myös pyörineet siinä ympärillä, jäänee muistoihin lämpimänä sellaisena vaikka olihan se eittämättä hölmöä ja suurimmaksi osaksi mun syytä. Sen jälkeen alistuin laturin käyttöön, pari tuntia se akkua latasi ja käytiin vähän väliä kokeilemassa onnistaisko. Missään vaiheessa ei niin käynyt, joten kävin illalla hikipäissäni juuri ennen puljun sulkemisaikaa heittämässä rojuni siihen pirun myyntipöytään kun armaat vanhempani saapuivat töistä kotiin. Ehtivät lähettää mulle tekstiviestiäkin päivän aikana, kirppiksen henkilökunta, oonko tulossa tuomaan tavaroita. Paremminkin olis voinut päivä mennä.
Kello alkaa olla taas lähellä miljoonaa ja en nuku kun mietin vaan Dublinia ja sitä miten sinne tahdon ja miten en osaa enää mitään muuta ajatellakaan ja miten piinaavaa on ajatella sitä alinomaa kun se nyt ei edesauta yhtään ajan rientämistä eteenpäin vaikka nää kaks ja puol viikkoa tulevat menemään hujauksessa ja onhan tää nyt aika käsittämätön fiilis olla jumissa kahden maan välissä tällä tavalla ja mitä helvettiä, miten mä voin yhtäkkiä vain syöksyä tieheni taas?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti