Tammikuinen Lontoo, huhtikuinen mieli

Kummastuttavan pitkän joululomani ratoksi ja ylimalkaan aikaa tappaakseni - tämä loman paljous hämmentää mua niin paljon, etten tiedä mitä tekisin - vietin muutaman päivän Lontoossa, viime torstaista tiistaihin ihan täsmällinen ollakseni. En oo aivan varma, mikä järki siinäkin oli; ei kai paljon mikään. Niin kuin mun taloudellinen tilanne olis oikeastaan edes moiseen lystiin myöntynyt, puhumattakaan siitä, että oon jo Lontoossa käynyt kerran. Täten jos nyt on pakko lähteä Euroopan kylille opiskelijan rahaa tuhlaamaan, niin olis voinut lähteä jonnekin, missä en ole käynyt. Lontoossa nyt vaan kuitenkin on jotakin, mikä mua vetää sinne. Ennen joulua olin jo päättänyt haluavani edes pikkuisen reissuun tammikuun aikana, ja kohteen päättämisessä tällä kertaa kyllä painoi aika vakavasti myös se, että yksi ystävättäreni Suomesta oli samaan aikaan samassa kaupungissa. Näin pari muutakin tuttavaa viikonlopun aikana ja se jos mikä on virkistävää. Lähteä kotoa ja tavata ihmisiä.

Olisin mä Lontoossa viihtynyt varmaan ilman seuraakin. Ihastuin Lontooseen ikihyviksi siellä ensimmäistä kertaa käydessäni, eikä se ihastus näytä minnekään kaikonneen. Päinvastoin, mikäli mahdollista, sydämeni halajaa sinne takaisin entistä enemmän. Tosin tämä nyt oli arvattavissakin! Enkös vähän sanonutkin, että näin tässä käy, kun kotoa lähden. Minne hyvänsä menenkin, saan kaikenlaisia hulluja ajatuksia päähäni erilaisiin maihin muuttamisesta. Tismalleen sama juttuhan Dublininkin kanssa kävi, mikä tietysti sinänsä on ehkä huolestuttavaa, sillä se vain todistaa, että tämän tästä saatan jopa toteuttaa näitä irrationaalisia pistoksiani. (Maisterintutkinto... siihen on hyvän monta vuotta vielä, ei pidä suunnitella liian tarkasti liian pitkälle, kun on näin ailahtelevainen perusluonne. Vaan silti... maisterintutkinto?)

Valitettavasti en kyllä osaa selittää itsellenikään, mikä mua Lontoossa niin viehättää. Se on valtava ja siellä on juttuja, joita ei H-junan varrella tapaakaan. Juttuja on kovin vaikeata määritellä: jutut ovat mitä tahansa mielenkiintoa tavalla tai toisella kutkuttavia asioita, ihmisiä, käsitteitä, paikkoja, mitä hyvänsä. Lontoon jutut kattavat aika laajan skaalan lasipurkkeihin säilötyistä sikiöistä maanalaisen ihmeellisiin onkaloihin. Hauskana yksityiskohtana voin kertoa, että vaikka mun eksymisprosentti missä tahansa uudessa kaupungissa on noin kolmen kuukauden ajan jotakuinkin sata (100 %), oon vain kerran hypännyt väärään metroon ja silloinkin se meni oikeaan suuntaan.

Ensimmäisenä päivänä olin aivan poikki, vinksahtaneen unirytmini kanssa en järin montaa tuntia ollut ehtinyt nukkua, kun oli jo herättävä aamulla lähtemään matkaan. En sitten juuri mitään saanut aikaiseksi torstaina, tunsin suorastaan epätoivoa illalla piipahtaessani aivan ytimessä. Kaikki oli suurta, valoisaa ja äänekästä, ja tuntui jo, että huono idea oli minnekään kotoa lähteä. Perjantaina huomasin olleeni hyvinkin väärässä, aurinko paistoi ja olo oli kuin huhtikuisella. Tunsin olevani nuori jälleen, huoleton ja nuori - joskaan en aivan yhtä huoleton ja nuori kuin ne ranskalaiset tyttö- ja poikalapset, jotka viimeisenä hostelliyönäni joskus yhden aikoihin temmelsivät huoneeseen kikatellen ja häikäilemättömästi ovia aukoen. Puoliunessa taisin kirota niitä vähän suomeksi, sen jälkeen esitin englanniksi pyynnön, josko ne voisivat olla hiljaa. Vaikka tämä pyyntö ei järin kohtuuton ollut, eritoten ottaen huomioon kellonajan, aloin epäillä kuulostaneeni liian tylyltä ja yritin sanoa jotain lieventävää ja ymmärtäväistä. "I'm too old for this. I'm sorry, I don't want to be complaining but I do need to sleep", sanoin sitten. Nyt hereillä ollessani ymmärrän, että tämä lausahdus ei välttämättä välittänyt haluamaani viestiä.

Muutenhan se hostelli oli kyllä erinomainen! Se oli nimeltään Equity Point, sijaitsi Paddingtonissa ja olin siihen kovin tyytyväinen. Tarjosivat maanmainiota aamupalaa: joka aamu siellä oli tavanomaisen paahtoleivän ja hillon lisäksi juustoa, jotain neljää eri sorttia muroja, paria eri jogurttia, mehua, teetä ja kaffia. Koska olen aikuinen ja voin syödä aamupalalla mitä ikinä haluan, söin suklaamuroja ja pistelin poskeeni juustoa sellaisenaan. Vegaanihippipisteitä tosta ei kyllä tipu lainkaan, mutta en oo koskaan väittänytkään olevani vegaani vaikka ajatuksenani on jonkin aikaa ollut ryhtyä välttelemään myös maitotuotteita vähän määrätietoisemmin. Yhtä kaikki, aamiaisen syöminen on ehdottomasti yksi mun suosikkiasioitani koko maailmassa. Syömisen riemua ei tarvinne selittää erikseen, puhumattakaan siitä toiveikkuudesta, joka toisinaan (lomalla) aamuisin herää siinä missä itsekin; ehkä juuri tänään tapahtuu jotakin. Eri hyvä aamupala ja eräs ystävällinen henkilökuntalainen korvasivat sen, että a) en ollut löytää koko hostellia, b) löydettyäni sen en löytänyt siitä labyrintista huonettani vaan jouduin palaamaan vastaanottoon kysymään tarkempia suuntaohjeita ja c) lukitsin itseni ensimmäisenä aamuna ulos huoneestani käydessäni aamupalalla, mikä tietysti on yksinomaan omaa tyhmyyttäni, mutta aika usein vastaavissa tilanteissa projisoin tunteeni ulkoisiin tekijöihin ja syytän niitä.

Kuten edellä jo aihetta hieman sivusin, mun lomabudjetti oli aika tarkasti määritelty. Reippaana tyttönä päätin ottaa jalat käyttööni ja voi veljet, kyllä siellä sitten kävelinkin. Taisin peräti jokaisena päivänä kaupunkiin lähtiessäni ottaa apostolinkyydin kulloiseenkin päämäärääni. Lontoon keskusta on kuitenkin viime kädessä aika pieni, ja oikein tyytyväisin mielin siellä pistin töppöjalkojani töihin. Edellisvierailulla ajelin metrolla jotakuinkin kaikkialle, nyt en edes harkinnut metroa jos matkaa oli vaikka parisen mailia (ilta-aikaan tosin otin sen metron kotiin välttääkseni hullusti käymisen). Luulen, että mun kävelyintoa olisi saattanut lannistaa, mikäli puhelimeni Google Maps olis ilmoittanut välimatkat kilometreinä - nyt saatoin sen sijaan vain arvioida, paljonko sanokaamme pari mailia on. "Kai se on jotain kolme kilometriä, eihän se paljon mitään oo!" Se huono puoli kävelyssä tietysti on, että siinä kyllä sitten ottaa ja eksyy. Tarkemmin muotoiltuna siinä kyllä sitten ottaa ja eksyy mikäli toimii siten, että valitsee reitit sen mukaan, mikä vaikuttaa hyvältä ja herättää jossakin intuition perukoilla positiivisia tuntemuksia eikä seuraa kartan mukaisia suuntia.

Rakastan museoissa kiertelyä. Lontoossa on se hyvä puoli, että moni museo on siellä ilmainen. Itse asiassa kaikki museot, joissa kävin tälläkin kertaa, olivat maksuttomia. Perjantaina kävin National Portrait Galleryssa, jossa tuli mieleen väistämättä, mahtaakohan briteillä olla jonkinlainen kompleksi liittyen niiden kansallisidentiteettiin. Niin moni historian vuosisata on peruukkien, kuninkaallisten ja kolonialismin täyttämää, että pistää mietityttämään. Eikä se jää vain siihen historiaan: ne itsepintaisesti pitävät kiinni kuninkaistaan yhä edelleen, ne eivät tahdo luopua punnastansa ja ajelevat vasempaa kaistaa. Ymmärrän kyllä, että ei sitä liikennettä kerta kaikkiaan voi enää tässä vaiheessa vaihtaa oikealle puolelle, mutta tästä ei ole montaakaan aikaa, kun luin uutisista, että Iso-Britannia joko järjestää tai suunnittelee järjestävänsä jotakuinkin parin kolmen vuoden sisään kansanäänestyksen EU:sta eroamisesta. Ei sillä, että itse olisin joka asian suhteen välttämättä mikään Euroopan Unionin suurin kannattaja, mutta kyllä toi nyt on vähän epämääräistä hommaa Isolta-Britannialta. Jos pitäisi tälle kompleksille nimi antaa, niin kyllä se vähän haiskaltaa jonkinlaiselta Napoleon-kompleksilta: siltä sortilta, jossa pitää pönkittää omaa olemusta ja jossa pidetään itseään vähän tärkeämpänä kuin mitä onkaan. Ehkä briteille on mennyt päähän Hugh Grantin Love Actually -elokuvassa pitämä puhe, jossa se kehuu Iso-Britannian olevan kelpo maa, joka on tuottanut Beatlesit, Sean Conneryn ja Harry Potterin. Kun eihän niillä nyt edes mitään hätää ole, herran tähden, vaikka en voi olla kyllä samaa mieltä kaikista niidenkään ulkopoliittisista ratkaisuista mitä tulee esimerkiks sotilaallisiin toimiin (kenties juontavat juurensa siitä kompleksista).

Tätä ajatusta pyöritellessäni läksin National Portrait Gallerysta tepastelemaan kohti Tate Britainia, jossa treffasin ystävättäreni H:n, jota viimeksi näin elokuussa nimenomaan Lontoossa. Oli kuin mitään aikaa ei olis kulunutkaan; keskustelu käsitti kuulumisten vaihtoa, sivusi esillä olevia teoksia ja palasi taas viimeaikaisten tapahtumain kertaamiseen. Hyvä tovi meni siinä, kun yksissä tuumin tulkittiin seuraavaa teosta ja löydettiin siitä viittauksia länsimaiden harjoittamasta vieraiden kulttuurin riistosta ja alistamisesta sekä härskistä hyväksi käyttämisestä.

'Elephant', Bill Woodrow. Kuva täältä.

Aika mielenkiintoisella tavalla samaa aihetta sivusi 'The Chapman Family Collection', Jake ja Dinos Chapmanin kokoelma afrikkalaishenkisiä puuveistoksia, joista alkuun tulee hieman epävarman säikähtänyt olo, niin kuin afrikkalaisista naamioista toisinaan tulee. Vähän semmoinen fiilis, että tässä nyt selkeästi on jotakin tekeillä, mistä ulkopuolinen ei ole tietoinen. Vaan tämä perhekokoelma, kuulkaas toverit! Ensin huomasi, että yksi niistä patsaista olikin afrikkalaisen naamion sijaan hampurilainen ja sitten avasi kunnolla silmänsä ja alkoi katsella ympärilleen, ja tajusi olevansa monenmoisen McDonald's-aiheisen ympäröimä: mäkkärin logoa siellä sun täällä, oli ranskalaista ja hampurilaista ja sensellaista. Aivan loistavaa! Eritoten miten noi veistokset olivat sijoiteltu hämäränpuoleiseen huoneeseen niin, että siinä fyysisesti aivan joutui sen teoksen keskelle, mikä taas herättää aivan toisenlaisia ajatuksia kuin jos sitä vain katselisi vierestä. Mikä idea edes veistosten kolmiulotteisuudessa olis, jos niitä ei pääsis vähän kiertelemään ja ihmettelemään joka vinkkelistä. Tässä nimenomaisessa tilassa tuli vähän sellainen olo, kuin olis tunkeutumassa jonnekin, minne ei oikeastaan ole asiaa. Siinä voidaan sit miettiä myös kuinka paljon asiaa eurooppalaisilla imperialisteilla oli Afrikkaan.

'The Chapman Family Collection', Dinos & Jake Chapman. Kuva täältä.

Lauantaina mun elämä oikeasti mullistui hieman. Oon tietoinen tavastani toisinaan liioitella asioita tunnelman luomiseksi ja vaikutelman aikaansaamiseksi, mutta tällä kertaa en liioittele lainkaan. Tapasin päivällä yhden entisen työkaverini, erään hollantilaisen naisen, joka on mua parikymmentä vuotta vanhempi. Se oli, sanalla sanoen, huikeata. Iltapäivä pujahti ohi kuin huomaamatta lounasta syödessä, kävellessä, kahvit juodessa. Meissä on hirveän paljon samaa; melkein kuin olisin henkisen kaksoisolentoni kanssa viettänyt päivän. Vuorotellen esiteltiin toisillemme kuvia, minä kummipojastani ja se lapsistaan ja lapsenlapsestaan. Ihailen kovasti monia sen tekemiä päätöksiä - sillä on kaksi lasta, joista kummallakin on eri isät, mutta se ei ollut halunnut kumpaisenkaan kanssa mennä naimisiin vaan kasvatti lapsensa itse. Lopulta kun se sitten meni naimisiin, sen mies on sitä seitsemän vuotta nuorempi ja Turkista kotoisin. Ne asuivat yhdessä Dublinissa, kunnes noin puoli vuotta sitten sen mies sai loistotyötarjouksen Lontoosta, ja hollantilainen ystävättäreni kehotti miestään tarttumaan siihen ja lähtemään Lontooseen, vaikka itse jäi vielä Dubliniin. En tiedä, tekiskö moni tuollaista ratkaisua avioliitossaan, vaikka on upeata, että ei jätä tilaisuuksia käyttämättä vain sen tähden, että on naimisissa ja puoliso ei ole vielä valmis muuttamaan. Nyttemmin tosin myös ystävättäreni on siirtänyt osoitteensa Lontooseen. Oon kriiseillyt elämääni viime aikoina aivan liikaa ja todennäköisesti myös aivan turhaan ja teki tosi hyvää puhua pitkään ja hartaasti sellaiselle ihmiselle, jonka kanssa on aivan käsittämättömän paljon yhteistä mutta joka kuitenkin on vanhempi - jos tuo olis mun tulevaisuudennäkymä, niin en malta odottaa, että minäkin täyttäisin neljäkymmentä ja vähän päälle! Mikä mun sydäntä tässä kenties eniten lämmittää on kuinka odottomatonta tämä kaikki oli, löytää nyt jostain harvinaisen ikävältä työpaikalta ihminen, joka saa toisen muistamaan, että maailma ei olekaan läpeensä paha ja elämässä tapahtuu myös hyviä asioita.

Iltasella tapasin erään toisen suomalaisen tytön, joka juuri teki muuttoa Dublinista Lontooseen, kun sinne muutin. Vähän epävarmoin mielin laitoin viestiä, koska olen sosiaalisesti vajaavainen, enkä tiedä, mitä muut minusta ajattelevat. Päätin kuitenkin olla rohkea ja ennakkoluuloton, Hennisen sanoin (Pussikaljaromaani ja -elokuva, toverit!), ja sitä olen hokenutkin hokemasta päästyäni koko tammikuun ajan niin etten enää tiedä, mahtaako koko lausumassa olla enää yhtään uskottavuutta jäljellä. Se nyt kuitenkin kannatti tässä tapauksessa, meillä oli nimittäin mitä hauskin ilta (alas kokolattiamatot)! Mansikkaolut tais kihahtaa päähän enemmän kuin osasin odottaa, ja seuraavana päivänä vähän väsytti. Sunnuntaina kävelin Kensington Gardensia ristiin rastiin ja pistäydyin Science Museumissa. Siellä kyllä meni koko päivä, ensinnäkin se oli ihan valtavan suuri ja käsitti aiheita ilmakehästä lääketieteen historiaan ja toiseksi olin sen verran väsynyt edellispäivän riennoista, niistä muutamasta oluesta, hyvänen aika, että liikuin melko hitaasti. Se oli kyllä huisa paikka yhtä kaikki! Monenmoiset matemaattiset kojeet ja kapistukset menivät multa aivan ohi, mutta ihan innoissani pelasin siellä kaiketi vähän nuoremmalle kohdeyleisölle tarkoitettuja pelejä. Yhdessä piti pelastaa kolme insinööriä, jotka puolestaan olivat rientävä korjaamaan sähkökatkosta. Onnistuin yhden insinöörin pelastamaan, muita kahta en, ja sairaalassa kuoli potilaita sen tähden. Traumatisoiduin vähän. Se lääketieteen historia oli tavattoman mielenkiintoista, eritoten kaikki anatomiset mallit, joita kautta historian on piirrelty ja askarreltu. Mun ehdoton lemppari oli kuitenkin avaruushuone, siellä oli astronauttien pukuja esitteillä ja kaikennäköistä "kuinka syödä ja käydä vessassa avaruudessa" -tyyppistä. Yksi seinä kertoi Juri Gagarinista, ja tietty ensimmäinen reaktio oli ryhtyä laulamaan, vaan kuitenkin ronskilla kädellä tukahdutin tämän vaistomaisen mielihalun. En kuitenkaan kovin pitkään avaruusjuttuja viihtynyt pällistelemässä, kun rupesin miettimään, mihin avaruus loppuu - jos loppuu - ja sit oli pakko paeta. Tota nimittäin ei ole terveellistä ajatella, varsinkaan sellaisessa herkän krapulaisessa tilassa. Illalla haettiin take-away-kiinalaista H:n kanssa, joka oli omalla tahollaan viettänyt railakasta lauantai-iltaa, ja istuttiin iltaamme huonoja keskusteluita käyden:

"Jos mä tuun Suomeen tekee mun tohtorintutkinnon ja saan miekan -"

"Voinks mä pidellä sitä?"

Kuulemma myös mun selitys Twitteristä oli niin heikko, että ymmärrys oli miinusmerkkistä. Tietoa katosi päästä.

Maanantaina treffasin H:aa Camden Townissa, piipahdettiin parissa charity shopissa ja syötiin vegaanimunkkeja. Pyörittiin siellä marknadilla turistirojun seassa ja syötiin lounasta. Pyysin ranskanperunoihini paljon ketsuppia, ja sitä kanssa oli paljon. Ehkä jopa liikaa.... tai äh, hulluja puhun, koskaan ei voi olla liikaa ketsuppia! Sen vaan sanon, että ketsuppia täytyy olla ihan hootanasti, jos minä mietin, et mahtaakohan sitä olla liikaa. Tykkään nimittäin ketsupista tosi paljon, syön sitä välillä sellaisenaan. Camdenista jatkettiin matkaa Grant Museum of Zoology -nimiseen museoon; se oli semmoinen pikkuriikkinen kokoelma eläimiä ja niiden osia purkeissa ja luurankoja ja sensellaisia. Jäätiin vallankin toviksi piirtämään; mua erityisesti viehätti dugongin luuranko ja sydämen malli ja vauvadugongi purkissa. Vähän karua ehkä, mutta huomattavasti vähemmän groteskia kuin seuraavan päivän museo. Nimenomaan näistä dugongeista merenneitotarut saivat alkunsa, opin museossa, ja siis onhan ne vinkeen näköisiä, eikä ollenkaan rumia! Ehkä mun seuraava tatuointi onkin tohon olkavarteen dugongi. Itse asiassa... miksei! Ehkä dugong ja hylje, hylkeet nyt kuitenkin ovat viimeisen vuoden aikana olleet melko lähellä mun sydäntä. "Haaallooo, oon hylje!"

Tiistai oli ikävä päivä, lähdön päivä. Aamulla kävin Hunterian Museumissa, jonne olin ollut jo sunnuntaina menossa, mutta se oli hitto vie sunnuntait ja maanantait kiinni. Se vasta oli jotain, se paikka! Nimenomaan siellä oli niitä eri ikäisiä sikiöitä purkeissa, paljon leikeltyjä sisäelimiä aivoista munuaisiin purkeissa, ihmisten ja muiden nisäkkäiden. Olihan se jollain tavalla vähän makaaberi paikka, mutta kovin mielenkiintoinen. Myönnän, että taustalla on mun selittämätön kiinnostus aivoja kohtaan - haluaisin joskus kokeilla, miltä aivot tuntuvat, haluaisin vähän päästä leikkelemään - mutta ilmiömäistä on myös lääketieteen kehitys, tai tieteen ylimalkaan, kehitys. Pelottavaa ja huimaa. Sekä Science Museumissa että Grant Museum of Zoologyssa esitettiin kävijöille kysymys: onko oikein kloonata eläimiä välttääkseen niiden sukupuuttoon kuolemisen. En mä kyllä itse hirveästi lämpene moiselle ajatukselle. Ihmisillä on kovin usein vähän se vika, että asiat helposti alkaa riistäytyä käsistä, kun mikään ei oo ikinä tarpeeksi ja aina täytyy saada enemmän. Nälkäisen hengen takia emme voi koskaan olla onnellisia! Ihmisten kekseliäisyys ja loputon kaiken ja minkä tahansa tavoittelu ei ole hyvä yhdistelmä: vähä vähältähän me tässä vain itseämme tuhoamme loppujen lopuksi. Ihmisillä on mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta yleishyödyllisten sovellusten sijaan me keskitymme pääsääntöisesti omaan hyviinvointiimme - niin kuin ei tässä jo kyllin hyvin voitaisi, ainakin näin länsimaisesta vinkkelistä! - ja unohdamme tyystin, ettemme suinkaan ole ainoita olentoja tätä planeettaa asuttamassa. This is why we can't have nice things.

Holbornista kävelin Victoria Coach Stationille, jota on jostain syystä aivan pirun vaikeata löytää. Mulla oli elokuisella matkallani aivan yhtä paljon vaikeuksia kuin nytkin, se ei vain ole loogisesti sijoitettu se paikka. Sitä löytää tiensä Victorian juna-asemalle ja toteaa itsekseen, että hei, tässähän tää nyt onkin jo, ymmärtämättä lainkaan että on eri asemat junille ja linjureille. Hyppäsin Lutonille menevään bussiin ja haikeana katselin elämäänsä jatkavaa Lontoota. Niin kovasti kuin murjotinkin koko kotimatkan, oli kyllä ihan mukava päästä kotiin, kuljeksia ilman housuja niin säädyttömällä tavalla kuin mieli tekee ja lojua sängyllä varpaankynsiä leikaten ja Sherlockia katsellen. Ens maanantaina alkaa jo koulu taas, ja vaikka joulun tienoilla kotona vikisinkin, että tahdon jo kouluun takaisin, oon ihan tyytyväinen näistä muutamasta päivästä, jotka voin vielä vaan lojua.