Lauantaina vietettiin melkoisia railakkaita hen partyja, ensimmäisiä laatuaan, joihin oon ikänä osallistunut. Ilmeisesti Irlannissa on tuleva morsio itse järjestää omat polttarinsa, mahdollisesti tekee viikonloppureissun Galwayhin tai Carrick-on-Shannoniin asian tiimoilta. Olis ihan hölmöä morsiamen itse järjestää polttarinsa, ihmeellinen tapa, joten päivän ohjelma oltiin pidetty salassa (tai no, yritys oli hyvä, vaikka päivän mittaan saattoi pari lipsahdusta sattua). Ensin otettiin juna Dún Laoghaireen (lausutaan kaiken järjen vastaisesti niin kuin dunleary), paikkaan jonka nimi on niin vaikea suomalaisille aivoilleni, että mun piti Googlesta tarkistaa nimen oikea kirjoitusmuoto. Treffattiin keskustassa ja Tara Stationilla hypättiin junaan. Päivänsankari oli tosi hauska vitsaillessaan, että ei kai me Dún Laoghaireen olla menossa, siellä on liian tuulista.
Dún Laoghairesta lähdettiin reilun tunnin mittaisella lauttamatkalle Howthiin. Kerrankin sää suosi, oli lämmintä ja aurinkoista. Olin kamalan innoissani päästessäni veneeseen ja merelle, vaikka reitti kulkikin hyvin pitkälti rannikkoa myöten. Yhtä kaikki, olin jo unohtanut veneen hajun, aallokon ja ajoittaiset roiskeet kaiteen yli kurkotellessa. Olisin halunnut Tuhtona käpertyä köysikasaan katselemaan ja varsinkin haistelemaan merta ja taivasta. (Joo, haistelemaan, tykkään eri hajuista. Kuulostipa friikiltä, kun sen noin pisti.)
Howthissa levitettiin viltti ja piknikeväät nurmikolla. Oli ehkä parhaita piknikkejä, joilla oon koskaan ollut. Kaikki olivat tuoneet jotain, ja kun kahdeksalla ihmisellä on kaikilla tuomisia, siinä on ruokaa aika paljon. Leipää ja lohta (vaikken kalaa syökään, pakko silti myöntää että aika tasokasta piknikruokaa!) ja quichea ja jälkkäriä ja mansikoita, kyytipojaksi vähän virvokkeita. Koska polttareissa kuitenkin oltiin, morsiamelle annettiin tehtäväks kirjata tulevan aviomiehensä hyvät ja huonot puolet. Oli aika eeppinen lista - huonot puolet taisivat päättyä siihen, ettei anna puristella finnejä. Kohtuutonta, onhan avioliitossa suotava sellaiset ilot toiselle kuin finnien puristelu. Lista jaettiin kahtia ja huonot puolet poltettiin, niin että vain hyvät jäis voimaan tulevassa avioliitossa. Mähän oon aina ollut vähän sokea moisille asioille, mutta nyt en voi olla kuin tavattoman onnellinen siitä, kuinka onnellisia ne ovat yhdessä, tää tuleva aviopari, puristeltiin niitä finnejä eli ei.
Jo edellämainittujen virvokkeiden nauttimiseksi päätettiin yksissä tuumin pelata vähän pelejä. Ensimmäisessä oli määrä keksiä kuuluisien henkilöiden nimiä, yks aloittaa ja vieressä istuva jatkaa nimellä, joka alkaa kirjaimella, jolla edellisen sukunimi alkoi. Yllättävän haasteellista, ainakin mulle, oon vähän huono tommoisessa välillä. Pelin juju oli nokkelasti siinä, että niin kauan joutui juomaan, kun mietti seuraavaa nimeä. Vaikeaa miettiä paineen alaisena, kun joutuu samanaikaisesti juomaan. Seuraavassa pelissä olin yhtä huono kuin aikaisemmassakin, joukkueittain toisen joukkuetoverin piti esittää pantomiimina muiden antama elokuvan, kirjan, tv-sarjan tai laulun nimi. Ei oo helppoo esittää New Girliä tai Italian Jobia yksinänsä! Sen sijaan Raamatun esittäminen oli näemm helpompaa kuin kuunaan olis arvannut.
Piknikin ja pelien ja leikkien jälkeen otetiin Howthista juna takaisin kaupunkiin. Asemalla treffattiin lisää iloiseen joukkoomme liittyviä juhlijoita. Ei oo matka Tara Stationilta George's Streetille ollut varmaan koskaan niin pitkä ja ailahtelevainen; piti pysähtyä vessaan matkalla ja jotta vessaa sai käyttää, oli shotit otettava kyseisessä pubissa. Oon melko varma, että sit kun kenkäinpudottelun ja pysähtelyn ja kuvien ottamisen jälkeen viimeinkin päästiin määränpäähän, Ukiyoon, sen paikan henkilökunta vihas meitä jo syvästi. Ei edes ruoan tilaaminen käynyt niillä käytöstavoilla kuin olis suotavaa - syömäpuikkojen kera oli teeskenneltävä mursua ja kalasteltava sitruunanviipaleita ja mintunlehtiä vesilasista.
Puolentoista tunnin äänekkään ja riehakkaan syömisen jälkeen siirryttiin alakertaan laulamaan vähän karaokea. Se oli meluisaa sekin, vaan mikä oliskaan hauskempaa kuin Dancing queen yhteislauluna? Jokunen muu veisu myös mahtui siihen kahteen tuntiin, joka me karaokekopissa vietettiin. Siitä jatkettiin Globeen tanssimaan ja kyllä kello tais jotain kiitettävät neljä aamuyöllä, kun kotiin pääsin viimeinkin. Oli kyllä sen arvoista, seuraavan päivän onnettoman olon, joka jatkui vielä maanantain puolellekin. Ei olis voinut päivä paremmin mennäkään! Vaikka oltiin typeriä ja käytöstavattomiakin kenties, ei haittaa yhtään. Mikä tärkeintä, myös päivänsankarilla vaikutti olevan varsin hauskaa kekkereissään, ja ajauduin itse loppuillasta hyvinkin tunteelliseen mielentilaan. Ei oo kuin neljä kuukautta, kun tänne eriskummalliselle saarelle tulin epäillen, saisinko lainkaan kavereita, tulisko mistään ylipäänsä mitään. Muutamaa hassua kuukautta myöhemmin, vietän jo elämäni aikaa Dublinin yössä sellaisten ihmisten kanssa, joihin en olis vuosi sitten osannut kuvitellakaan tutustuvani. (Ja, höhöhö, tässä silti oon!)
Hen partya ja tulevia häitä ja piakkoin Dubliniin ajaksi X saapuvaa ystävätärtäni lukuunottamatta elämä on samaa tylsää kuin aina ennenkin, vaikka onhan noissa edellämainituissa jo jonkin verran puuhaa ja jännitystä. Oon ajautunut taas hermoiluun kouluunpääsystä, entä jos hakemuksessa onkin jotain pielessä, entä jos en olekaan ymmärtänyt kaikkea, entä jos jotakin olennaista on jäänyt puuttumaan, vrt. I don't even know what I don't know. Tuli kirje CAO:lta, jossa käskettiin tarkistaa, että hakemuksessa on kaikki oikein. Onko? Mistä senkin tietää? Miksi päätin tehdä elämästäni näin hankala? Mitä teen jos en pääsekään kouluun? Mitä teen jos pääsen? Aivan tänä keväänä olen laajentanut englanninkielistä sanavarastoani sanalla, joka kuvaa mua mitä erinomaisimmin: procrastinate. Sitä teen, viivyttelen ja välttelen, onkohan nyt jo liian myöhäistä ottaa itseäni niskasta kiinni? Mihin tää elämä on menossa ja miten selviän kaikesta?
Niin ja viikon päästä jälleen Suomeen, häihin ja Linnanmäelle! Huisaa! Linnanmäki Linnanmäki! (Vieroitusoireita maassa, joka ei huvipuistoja tunne.)
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
torstai 23. toukokuuta 2013
People behind bars are not always serving drinks
Tässä maassa ei saa aborttia ja mä en pysty edelleenkään täysin käsittelemään tota seikkaa. Tässä taas huomataan, kuinka pohjoismaisessa tynnyrissä sitä onkaan eletty. Tynnyrissä kuulostaa ehkä vähän liian pahalta - ei kyse oo siitä, ettenkö olis kiinnostunut, mitä ulkomaailmassa tapahtuu, mutta mitä tähän aborttiasiaan esimerkiksi tulee, oon tottunut tietynlaiseen ilmapiirin ja tää irlantilainen, täysin Suomesta poikkeava, hämmentää mua sen tähden suuresti. Asiahan on niin, että siitä lähtien, kun oon ollut tietoinen raskaudenkeskeytyksen käsitteestä, oon pitänyt sitä aivan normaalina ja hyväksyttävänä. En kyllä muista alkuunkaan, milloin se on mahtanut tapahtua, mutta jättäkäämme toi sivuseikka nimenomaan juuri siksi.
Ensinnäkin mulla on oma lehmä ojassa tässä: jos nyt kävis niin hullusti ja epätodennäköisesti (forever alone), että tahtomattani tulisin raskaaksi, haluaisin siinä tapauksessa mahdollisuuden päättää, miten omaa elämääni elän. Piste. Sen jo sinänsä pitäis olla kyllin hyvä syy aborttiin, ettei halua lapsia. Tai vaikka haluaiskin, mutta jos ajoitus on pielessä - henkilökohtaisena mielipiteenä haluaisin esittää, ettei oo sanoja kuvaamaan sitä pettymystä, joka seurais vaikka opiskelujen keskeyttämistä ei-toivotun raskauden tähden, itseni tai kenen tahansa kohdalla. Elämä on muutenkin kyllin epäreilua, ei sitä pidä tehdä vaikeemmaksi sillä, että kaikki muuttuu kertaheitolla traagisella tavalla, jos ehkäisy pettää itsestä riippumattomista syistä, kai ainoa varma asia tässä maailmassa on, ettei mikään oo varmaa. Tai edes vaikka se oliskin oma arviointikyky, joka pettäis ehkäisyn käytön tarpeellisuudesta.
Ei sillä, että tää mulle kuitenkaan mikään yksioikoinen asia olis, vaikka noi edellämainitut argumentit tuli aika painokkaasti ja joustamattoman tuntuisesti. Tunnustaudun pasifistiksi, ituhippi ja kasvissyöjäkin, ja oon tullut siihen tulokseen, että jos mulla olis ollut mahdollisuus, en usko, että olisin tappanut Hitleriä. Tätä soveltaen abortin oikeuttamiseen, luulis, että olisin sitä vastaan. Suomessa abortin muistaakseni saa kahdennelletoista raskausviikolle saakka, jolloin se sikiö ei ole vissiin kuin rakennelma jotain soluja. Kyllähän niistä soluista kasvais ihminen, mutta nimenomaan kasvais - vielä siinä vaiheessa se ei ole mitään elävää itsenäistä. Yhtä kaikki, en mä sanois että abortti mikään mieltäylentävä ajatus on.
Sit on tietysti ne tavallisuudesta poikkeavat tapaukset, äärimmäiset esimerkit, raiskaukset ja pahat kehityshäiriöt lapsella ja niin edelleen, asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa tai estää. (Mun nähdäkseni mikään humalatila, lyhyt hamonen tai mikään muu näistä iänikuisista kliseistä ei oo lieventävä asianhaara raiskaukseen, mutta se on kyllä ihan tyystin jo eri huolenaihe.) Jos kehittyvällä sikiöllä havaitaan joku paha kehityshäiriö, mitä lie niitä edes onkaan, onko kenellekään reilua jatkaa sitä raskautta? Jos vaihtoehdot on jotakuinkin luokkaa keskenmeno joka tapauksessa tai kuollut lapsi synnytyksessä tai viimeistään vuoden iässä. Onko kellään sitten kivaa, ei varmaan. En tiedä onko olemassa käsitettä mahdollisesti vakava tai lievä kehityshäiriö, mutta jos mitään oon tästä elämästä oppinut, niin että mitä vähiten odottaa tapahtuvaks, tapahtuu silloin kuin vähiten mitään odottaa tapahtuvaksi, hyvässä ja pahassa.
Vaan muistelkaamme Savita Halappanavaria - en muista, mikä lääketieteellinen tila aiheutti loppujen lopuksi kuoleman, niin kuin nyt muutenkaan olisin lääketieteestä jotenkin perillä. Yhtä kaikki, muistaakseni Savita oli 17. viikolla raskaana, kun se sai keskenmenon tai vastaavan, jonka seurauksena sitten hakeutui sairaalaan. Koska se sikiö oli jossain määrin elossa, sydän löi yhä tai jotakin vastaavaa, Savitalle ei voitu tehdä aborttia, mikä sitten johti joihinkin komplikaatioihin, joihin Savita sitten jonkun päivän kuluttua kuoli. Tää on ollut nyt hyvän aikaa uutisissa, niillä on kuolemansyyntutkintaa ja muuta ollut menossa. Mun käsittääkseni oli ihan tiedossa tätä keskenmenoa tutkittaessa, jos abortti olis siinä vaiheessa tehty, Savita olis jäänyt eloon, jotain tän suuntaista ainakin. Se taisi vielä itse pyytää aborttia, jos oikein muistan. Muistan joo, koska uutisissa on sitten puitu todettiinko toden totta niin, että koska "Irlanti on katolinen maa, ei aborttia voi saada".
Noista ihme kehityshäiriöistä vielä, mun käsityskyvyn mukaan olis täysin hyväksyttävää keskeyttää raskaus tuommoisessa tapauksessa kuin Savita Halappanavarin. Voiko abortin saada niillä perusteilla, että tulevan lapsen kehitys on joko paljon tai vähän vaakalaudalla, jonkin verran väistämättä mutta kuitenkin niin, ettei sitä tiedä, mitä tuleman pitää? On äärimmäisen karua keskeyttää raskaus sen tähden, että lapsi saattaa olla jotenkin häiriöinen. Eipä sillä, ihmiset on moista tehneet halki historian eikä luonto itsessään paljoa parempi ole. Viimeisimmäksi tästä on lukion historian oppikirja tietänyt kertoa, että keräilijä-metsästäjäheimot jättivät vanhat ja muuten heiveröiset kaverit oman onnensa nojaan taatakseen oman selviytymisensä, ja eikös evoluution tarkoitus olekin just karsia heikoimmat yksilöt? Ajat ovat toiset, joku huomauttanee, ja oon samaa mieltä. Ajat ovat toiset tätä nykyä, erityisesti Euroopan Unionin hellässä huomassa länsimaisen kulttuurin ytimessä meillä on aikaa ja varaa olla inhimillisiä. On sitten eri asia, ovatko ihmiset sitä.
Toinen mediassa tänä keväänä käsitelty jupakka on The X Case, joka liittyy abortin saamiseen, mikäli naisen henki on vaarassa, ja naisen hengen vaarana nähdään myös itsemurha. Ensin olin ihan ulalla koko jutusta ja musta tuntui tosi kaukaa haetulta yhdistää itsemurha-aikeet raskauteen; onko se nyt ymmärrettävä niin, että jollei saa raskaudenkeskeytystä, niin se on sitten henki pois omin avuin? Outoa, eller hur? Ei se oikeestaan olekaan, kävi ilmi, että tää perustuu tapaukseen, jossa naapuri raiskasi 14-vuotiaan tytön, jolle tästä seuranneen raskauden johdosta kehkeytyi itsemurha-aatoksia. Ilmeisesti tää on tapahtunut joskus 1992, vieläpä, joten mun hämmennys ja tietämättömyys annettakoon anteeksi. Olin paitsi Suomessa silloin, niin myös yksivuotias.
Nyt kun oon taas vaihteeksi vaatimattomalla alustuksella varmistanut, että mun oma mielipide asiasta on tullut selväksi, ei varmaan kenellekään ole jäänyt epäselväksi, miten mun ja Irlannin muuten niin harmoninen yhteinen taival on tässä asiassa vähän koetuksella. Ymmärrän, että Irlanti on katolinen maa. Ei siinä mitään. Se on ihan ookoo. Kukin tyylillään ja niin edelleen. Mikä minä nyt olen ketään kritisoimaan niiden maailmankatsomuksellisista näkemyksistä. Ihan tällä viikolla näin nunnan ylittämässä tietä aamulla linjuripysäkille kiirehtiessäni, oikean nunnan! (Paatunut kirkostaeroaja ja mihinkäänuskomaton äänessä.) Eihän katolisella kirkolla enää samanlaista valta-asemaa ole kuin aiemmin, taivaan kiitos nyt kuitenkin, mutta tyhmempikin aika äkkiä täällä huomaa viitteitä uskontoon kaikkialla. Kirkkoja on joka nurkassa, kadunnimet ovat St. -alkuisia, kristillisyyttä tihkuvia yhden jos toisenkin alan putiikkeja löytyy vähän sieltä sun täältä.
Kuitenkin mun ideaalivaltiossa, utopiassani, jonka suunnittelu on tosin hieman vaiheessa vielä, valtio olis kaikesta kirkosta ja uskonnosta ynnä muusta täysin erillinen. Menisin jopa niin pitkälle, että poistaisin uskonnonopiskelun koulusta - sen sijaan vois olla jonkinlaista uskontojen ja kulttuurien tuntemusta vaikka. Oman uskontonsa harrastamista itse kukin varmasti ehtii toteuttaa vapaa-ajallakin, jos niin mielii, ja koulussa vois hyödyllisemmin opetella tuntemaan ja ymmärtämään muiden uskontojen lähtökohtia vaikka saman hengenvetoon haluaisin todeta, etten tässä nyt sitä väitä, etteikö olis varsin tärkeätä ymmärtää myös oman kulttuurinsa perusteita, joista yksi eittämättä on uskonto.
Oikeesti mitä hittoo, miten ihminen voi jaaritella itsensä alinomaa näin kauaksi alkuperäisestä aiheestaan? Se mitä tässä yritän peräänkuuluttaa, on jonkinlainen subjektiivinen oikeus olla oman elämänsä herra ja eritoten rouva tän kyseisen asian tiimoilta. Lukaisin nopeasti pikkuisen Wikipediaa kuulostaakseni vähän älykkäämmältä ja sivistyneemmältä kuin olenkaan, ja se tiesi kertoa, että 37 % prosenttia irlantilaisista helmikuussa 2013 Irish Timesin tekemän kyselyn mukaan olis sitä mieltä, että abortti tulis saada silloin, kun raskaana oleva nainen niin parhaaksi näkee. Kuulostaa vähältä, vaan on se kuitenkin yli kolmannes.
Mitä mun utopiaani tai utopioihin ylimalkaan tulee, no, niitä nyt ei turhaan utopioiksi nimitetä. Ehkä Irlannissakin uskonnon merkitys vähenee edelleen, mutta senkaltaisilla tavoilla on tapana juurtua aika tiukasti, pitkään siinä menee väistämättä. Aina kuitenkin löytyy edistyksellisiä, toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän, vaihtoehtoajattelijoita ja sitten perinteidenhaalijoita ja -vaalijoita. En mä tiedä mitä tästä kaikesta ajatella, merkillinen maa. Voidaan kai kaikki yksimielisesti todeta, että tässä on kyse jostain kulttuurien eroavaisuuksista, ja mä nyt yksinkertaisesti olen kasvanut suomalaiseen liberaalimmanpuoleiseen suhtautumiseen abortista. Ei se nyt silti tarkoita, että se olis universaalisti mikään oikea tapa käsitellä tätä asiaa, en mä voi ryhtyä julistamaan, että meillähän tämä (tai jokin toinen) asia toimii eri tavalla, mutta kyllä me nyt varmaan silti ollaan oikeassa, koska _____________ (jos jollakulla on tähän vastaus, on hyvä ja kertoo sen minullekin; toki haluan tietää, miksi me oltaisiin oikeassa ja irlantilaiset ei).
Kaikesta huolimatta: yksilönvapaus! Oikeus päättää omasta elämästään ja omasta kehostaan! Lisäksi ihan mielenkiintoinen näkökulma naisten tasa-arvoisuuteen - ja tasa-arvolla nimenomaan tarkoitan tasa-arvoa, en jotain yltiöfeminististä estrogeenihöyryistä itsekeskeisestä naisten oikeuksien ajamiseksi nimitettyä vauhkoamista. Ei varmaan tule minään yllätyksenä, että siitäkin asiasta jaksaisin hyvät tovit jaaritella.
Ihme avautuminen. Mulla oli tänään Amnesty International -hupparini, liekö saanut siitä jonkin inspritaation ajautua tämmösten iänikuisten ihmisoikeus- ja muiden inhimillisyyskysymysten pariin. Mut mistä tahansa maailman suuresta epäkohdasta onkaan kyse, Samuli Putro muotoilee mielipiteen munkin puolesta!
Ensinnäkin mulla on oma lehmä ojassa tässä: jos nyt kävis niin hullusti ja epätodennäköisesti (forever alone), että tahtomattani tulisin raskaaksi, haluaisin siinä tapauksessa mahdollisuuden päättää, miten omaa elämääni elän. Piste. Sen jo sinänsä pitäis olla kyllin hyvä syy aborttiin, ettei halua lapsia. Tai vaikka haluaiskin, mutta jos ajoitus on pielessä - henkilökohtaisena mielipiteenä haluaisin esittää, ettei oo sanoja kuvaamaan sitä pettymystä, joka seurais vaikka opiskelujen keskeyttämistä ei-toivotun raskauden tähden, itseni tai kenen tahansa kohdalla. Elämä on muutenkin kyllin epäreilua, ei sitä pidä tehdä vaikeemmaksi sillä, että kaikki muuttuu kertaheitolla traagisella tavalla, jos ehkäisy pettää itsestä riippumattomista syistä, kai ainoa varma asia tässä maailmassa on, ettei mikään oo varmaa. Tai edes vaikka se oliskin oma arviointikyky, joka pettäis ehkäisyn käytön tarpeellisuudesta.
Ei sillä, että tää mulle kuitenkaan mikään yksioikoinen asia olis, vaikka noi edellämainitut argumentit tuli aika painokkaasti ja joustamattoman tuntuisesti. Tunnustaudun pasifistiksi, ituhippi ja kasvissyöjäkin, ja oon tullut siihen tulokseen, että jos mulla olis ollut mahdollisuus, en usko, että olisin tappanut Hitleriä. Tätä soveltaen abortin oikeuttamiseen, luulis, että olisin sitä vastaan. Suomessa abortin muistaakseni saa kahdennelletoista raskausviikolle saakka, jolloin se sikiö ei ole vissiin kuin rakennelma jotain soluja. Kyllähän niistä soluista kasvais ihminen, mutta nimenomaan kasvais - vielä siinä vaiheessa se ei ole mitään elävää itsenäistä. Yhtä kaikki, en mä sanois että abortti mikään mieltäylentävä ajatus on.
Sit on tietysti ne tavallisuudesta poikkeavat tapaukset, äärimmäiset esimerkit, raiskaukset ja pahat kehityshäiriöt lapsella ja niin edelleen, asioita, joihin ei voi itse vaikuttaa tai estää. (Mun nähdäkseni mikään humalatila, lyhyt hamonen tai mikään muu näistä iänikuisista kliseistä ei oo lieventävä asianhaara raiskaukseen, mutta se on kyllä ihan tyystin jo eri huolenaihe.) Jos kehittyvällä sikiöllä havaitaan joku paha kehityshäiriö, mitä lie niitä edes onkaan, onko kenellekään reilua jatkaa sitä raskautta? Jos vaihtoehdot on jotakuinkin luokkaa keskenmeno joka tapauksessa tai kuollut lapsi synnytyksessä tai viimeistään vuoden iässä. Onko kellään sitten kivaa, ei varmaan. En tiedä onko olemassa käsitettä mahdollisesti vakava tai lievä kehityshäiriö, mutta jos mitään oon tästä elämästä oppinut, niin että mitä vähiten odottaa tapahtuvaks, tapahtuu silloin kuin vähiten mitään odottaa tapahtuvaksi, hyvässä ja pahassa.
Vaan muistelkaamme Savita Halappanavaria - en muista, mikä lääketieteellinen tila aiheutti loppujen lopuksi kuoleman, niin kuin nyt muutenkaan olisin lääketieteestä jotenkin perillä. Yhtä kaikki, muistaakseni Savita oli 17. viikolla raskaana, kun se sai keskenmenon tai vastaavan, jonka seurauksena sitten hakeutui sairaalaan. Koska se sikiö oli jossain määrin elossa, sydän löi yhä tai jotakin vastaavaa, Savitalle ei voitu tehdä aborttia, mikä sitten johti joihinkin komplikaatioihin, joihin Savita sitten jonkun päivän kuluttua kuoli. Tää on ollut nyt hyvän aikaa uutisissa, niillä on kuolemansyyntutkintaa ja muuta ollut menossa. Mun käsittääkseni oli ihan tiedossa tätä keskenmenoa tutkittaessa, jos abortti olis siinä vaiheessa tehty, Savita olis jäänyt eloon, jotain tän suuntaista ainakin. Se taisi vielä itse pyytää aborttia, jos oikein muistan. Muistan joo, koska uutisissa on sitten puitu todettiinko toden totta niin, että koska "Irlanti on katolinen maa, ei aborttia voi saada".
Noista ihme kehityshäiriöistä vielä, mun käsityskyvyn mukaan olis täysin hyväksyttävää keskeyttää raskaus tuommoisessa tapauksessa kuin Savita Halappanavarin. Voiko abortin saada niillä perusteilla, että tulevan lapsen kehitys on joko paljon tai vähän vaakalaudalla, jonkin verran väistämättä mutta kuitenkin niin, ettei sitä tiedä, mitä tuleman pitää? On äärimmäisen karua keskeyttää raskaus sen tähden, että lapsi saattaa olla jotenkin häiriöinen. Eipä sillä, ihmiset on moista tehneet halki historian eikä luonto itsessään paljoa parempi ole. Viimeisimmäksi tästä on lukion historian oppikirja tietänyt kertoa, että keräilijä-metsästäjäheimot jättivät vanhat ja muuten heiveröiset kaverit oman onnensa nojaan taatakseen oman selviytymisensä, ja eikös evoluution tarkoitus olekin just karsia heikoimmat yksilöt? Ajat ovat toiset, joku huomauttanee, ja oon samaa mieltä. Ajat ovat toiset tätä nykyä, erityisesti Euroopan Unionin hellässä huomassa länsimaisen kulttuurin ytimessä meillä on aikaa ja varaa olla inhimillisiä. On sitten eri asia, ovatko ihmiset sitä.
Toinen mediassa tänä keväänä käsitelty jupakka on The X Case, joka liittyy abortin saamiseen, mikäli naisen henki on vaarassa, ja naisen hengen vaarana nähdään myös itsemurha. Ensin olin ihan ulalla koko jutusta ja musta tuntui tosi kaukaa haetulta yhdistää itsemurha-aikeet raskauteen; onko se nyt ymmärrettävä niin, että jollei saa raskaudenkeskeytystä, niin se on sitten henki pois omin avuin? Outoa, eller hur? Ei se oikeestaan olekaan, kävi ilmi, että tää perustuu tapaukseen, jossa naapuri raiskasi 14-vuotiaan tytön, jolle tästä seuranneen raskauden johdosta kehkeytyi itsemurha-aatoksia. Ilmeisesti tää on tapahtunut joskus 1992, vieläpä, joten mun hämmennys ja tietämättömyys annettakoon anteeksi. Olin paitsi Suomessa silloin, niin myös yksivuotias.
Nyt kun oon taas vaihteeksi vaatimattomalla alustuksella varmistanut, että mun oma mielipide asiasta on tullut selväksi, ei varmaan kenellekään ole jäänyt epäselväksi, miten mun ja Irlannin muuten niin harmoninen yhteinen taival on tässä asiassa vähän koetuksella. Ymmärrän, että Irlanti on katolinen maa. Ei siinä mitään. Se on ihan ookoo. Kukin tyylillään ja niin edelleen. Mikä minä nyt olen ketään kritisoimaan niiden maailmankatsomuksellisista näkemyksistä. Ihan tällä viikolla näin nunnan ylittämässä tietä aamulla linjuripysäkille kiirehtiessäni, oikean nunnan! (Paatunut kirkostaeroaja ja mihinkäänuskomaton äänessä.) Eihän katolisella kirkolla enää samanlaista valta-asemaa ole kuin aiemmin, taivaan kiitos nyt kuitenkin, mutta tyhmempikin aika äkkiä täällä huomaa viitteitä uskontoon kaikkialla. Kirkkoja on joka nurkassa, kadunnimet ovat St. -alkuisia, kristillisyyttä tihkuvia yhden jos toisenkin alan putiikkeja löytyy vähän sieltä sun täältä.
Kuitenkin mun ideaalivaltiossa, utopiassani, jonka suunnittelu on tosin hieman vaiheessa vielä, valtio olis kaikesta kirkosta ja uskonnosta ynnä muusta täysin erillinen. Menisin jopa niin pitkälle, että poistaisin uskonnonopiskelun koulusta - sen sijaan vois olla jonkinlaista uskontojen ja kulttuurien tuntemusta vaikka. Oman uskontonsa harrastamista itse kukin varmasti ehtii toteuttaa vapaa-ajallakin, jos niin mielii, ja koulussa vois hyödyllisemmin opetella tuntemaan ja ymmärtämään muiden uskontojen lähtökohtia vaikka saman hengenvetoon haluaisin todeta, etten tässä nyt sitä väitä, etteikö olis varsin tärkeätä ymmärtää myös oman kulttuurinsa perusteita, joista yksi eittämättä on uskonto.
Oikeesti mitä hittoo, miten ihminen voi jaaritella itsensä alinomaa näin kauaksi alkuperäisestä aiheestaan? Se mitä tässä yritän peräänkuuluttaa, on jonkinlainen subjektiivinen oikeus olla oman elämänsä herra ja eritoten rouva tän kyseisen asian tiimoilta. Lukaisin nopeasti pikkuisen Wikipediaa kuulostaakseni vähän älykkäämmältä ja sivistyneemmältä kuin olenkaan, ja se tiesi kertoa, että 37 % prosenttia irlantilaisista helmikuussa 2013 Irish Timesin tekemän kyselyn mukaan olis sitä mieltä, että abortti tulis saada silloin, kun raskaana oleva nainen niin parhaaksi näkee. Kuulostaa vähältä, vaan on se kuitenkin yli kolmannes.
Mitä mun utopiaani tai utopioihin ylimalkaan tulee, no, niitä nyt ei turhaan utopioiksi nimitetä. Ehkä Irlannissakin uskonnon merkitys vähenee edelleen, mutta senkaltaisilla tavoilla on tapana juurtua aika tiukasti, pitkään siinä menee väistämättä. Aina kuitenkin löytyy edistyksellisiä, toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän, vaihtoehtoajattelijoita ja sitten perinteidenhaalijoita ja -vaalijoita. En mä tiedä mitä tästä kaikesta ajatella, merkillinen maa. Voidaan kai kaikki yksimielisesti todeta, että tässä on kyse jostain kulttuurien eroavaisuuksista, ja mä nyt yksinkertaisesti olen kasvanut suomalaiseen liberaalimmanpuoleiseen suhtautumiseen abortista. Ei se nyt silti tarkoita, että se olis universaalisti mikään oikea tapa käsitellä tätä asiaa, en mä voi ryhtyä julistamaan, että meillähän tämä (tai jokin toinen) asia toimii eri tavalla, mutta kyllä me nyt varmaan silti ollaan oikeassa, koska _____________ (jos jollakulla on tähän vastaus, on hyvä ja kertoo sen minullekin; toki haluan tietää, miksi me oltaisiin oikeassa ja irlantilaiset ei).
Kaikesta huolimatta: yksilönvapaus! Oikeus päättää omasta elämästään ja omasta kehostaan! Lisäksi ihan mielenkiintoinen näkökulma naisten tasa-arvoisuuteen - ja tasa-arvolla nimenomaan tarkoitan tasa-arvoa, en jotain yltiöfeminististä estrogeenihöyryistä itsekeskeisestä naisten oikeuksien ajamiseksi nimitettyä vauhkoamista. Ei varmaan tule minään yllätyksenä, että siitäkin asiasta jaksaisin hyvät tovit jaaritella.
Ihme avautuminen. Mulla oli tänään Amnesty International -hupparini, liekö saanut siitä jonkin inspritaation ajautua tämmösten iänikuisten ihmisoikeus- ja muiden inhimillisyyskysymysten pariin. Mut mistä tahansa maailman suuresta epäkohdasta onkaan kyse, Samuli Putro muotoilee mielipiteen munkin puolesta!
maanantai 20. toukokuuta 2013
Olla taas vastuuton eli vanhoja hyviä aikoja
Meemmememmööö. En ookaan vähään aikaan saanut mitään kirjoitettua. Mitään paljoa tapahtunutkaan sen puoleen. Oon ollut töissä ja töissä, hohhoijaa. Käsittämättömällä tavalla koin työnilon ja itsetyytyväisyyden hetkiä tänään tosin, kun kirjoitin sähköpostia asiakkaalle. Se on mun tähänastisen työuran mestariteos, pitkä ja yksityiskohtainen sähköposti, joka tihkui asiantuntevuutta ja ammattimaista tietotekniikkatukea ja kulutin siihen jotakuinkin ensimmäiset kolme varttia työpäivästäni. Eniten mä kuitenkin nautin päästessäni laatimaan sitä konkreettista kirjoitusosuutta. Hyvät ihmiset, mä olin suorastaan onnellinen kirjoittaessani sitä typerää sähköpostia, ihan sen kirjoittamisen tähden, ja luulen, että viihtyisin hyvinkin sellaisessa työssä, jossa voisin kirjoittaa enemmänkin. Ei välttämättä niitä tukisähköposteja tosin. Tunsin oloni loppupäivän likipitäen mukavaksi, ilmiömäistä sinänsä, mutta eikös vaan se päivä sitten kuitenkin loppunut tavanomaisen kaaosmaisesti mun osaltani. Turhautunutta ja sarkastista silmien pyörittelyä loppuun.
Eilen oli mahtava ilma täällä, paras naismuistiin! Töiden jälkeen jatkoin pysäkinvälin pidemmälle O'Connell Streetille ja päätin tehdä pienen kävelylenkin. Kävelin Smithfieldin halki raitiovaunukiskoja seuraten Heuston Stationille saakka, ja mietin niitä huolettomia aikoja, kun Dublin oli uus ja jännittävä, koskaan ei ollut kiire mihinkään ja päivät saattoi kuluttaa miten mieli, museoissa luuhaten ja olutta juoden. Tänhetkinen työtilanteeni on sanalla sanoen masentava, ja yleinen apeustila tahtoo vallita myös vapaa-ajalla, kun oon yksin ja on aikaa kuunnella omia ajatuksiani. Kuitenkin siinä auringonpaisteessa kävellessäni - ei voinut pitää jakkuakaan päällä, kun oli niin kuuma! - muistin jo miltei unhoon jääneen elämänfilosofiani, joka mulle kehittyi joskus Dublin-hengauksen alkuaikoina: jos ei tiedä minne mennä, kannattaa seurata hevosia tai raitiovaunuja, ja jos suinkin mahdollista, hypätä kyytiin. En oo muutenkaan aikoihin ehtinyt samalla tavalla nauttia Dublinista kuin sanokaamme ennen joulua, sekin aika on kuin jonkun toisen elämästä, joka on mulle tuttua vain siitä tehdystä elokuvasta.
Dublinissa vietetystä ajasta puheenollen, huomenna on mun ja Dublinin nelikuukautispäivä. Vähän ontuva ilmaisu, mikä olis kuukausittainen vastine vuosipäivälle? Voisko neljä kuukautta ilmaista myös kolmannesvuotena? Huomenna on mun ja Dublinin ensimmäinen kolmannesvuosipäivä? Yhtä kaikki, tuli varmaan selväksi, mistä on kyse. Ihmiset valittaa täällä milloin mistäkin, ja mulle on suorastaan pilkallisesti hirnuttu, kun oon kertonut pitäväni Dublinista. Alan myös epäillä, että siinä on totuuden hiven, kun ulkomailla asuneet suomalaiset palaavat takaisin emämaahansa ja sanovat, miten Suomessa kuitenkin asiat on hoidettu hyvin ja kaikki toimii niin kuin pitääkin. Niin vittumaista kuin vaikka Kelan tai Vantaan maistraatin tai minkä tahansa muun byrokraattisen tahon kanssa toimiminen onkin, asiat kuitenkin tapahtuvat niin kuin pitää, ainakin pääsääntöisesti. Rikkoutunutta laattaa lattiassa ei korjata pistämällä laattakuvioista muovimattoa päälle. Irlantilainen logiikka joissakin asioissa on uskomatonta. Oonko esimerkiksi kertonut, kuinka vuokranmaksuni tapahtuu? Jätän joka lauantai viikkovuokran käteisenä asuntooni, josta vuokraemäntä sen käy hakemassa. Oon jo alkanut tottua siihen, mutta vasta kyllä ihan viime aikoina.
Yksi huomioonotettava asianhaara on, että ehkä mä en ulkomaalaisena ymmärrä englanninkielisiä toimintatapoja kunnolla ja siks asiat vaikuttaa niin hullunkurisilta. Tai ehkä kyse on vain tottumuksesta, oon tottunut suomalaiseen tapaan käyttää kuivauskaappeja ja olla syömättä sipsejä joka ruoan kanssa (edit: tarkoitin ranskalaisia, mut en ajatellut sitä suomeksi vaan mieleen tuli ainoastaan chips ja fiksuna tyttönä sit ajattelin et suomeksihan se on sit sipsit! Vasta oikolukuvaiheessa tajusin) ja maksaa veroja (tunnustan, etten edes tiedä tarkkaan, paljonko täällä maksan veroja, se on niin merkillistä. Oon täyttänyt jonkun paperin ja saanut siitä hyvästä toisen paperin, joka ilmeisesti toimii jonain verokorttia vastaavana... ehkä?). Oli miten tahansa, vasta viime aikoina oon kunnolla alkanut ymmärtää, että toden totta oon ulkomaalainen täällä, ja ehkä tuntenut jonkinlaista juurettomuutta siitä hyvästä. Riippuu vähän päivästä, aiheuttaako se levottomuutta ja kriisinpoikasta vai ei. Hyvänä päivänä tunnen olevani seikkailulla, huonona päivänä ihmiset ovat outoja, vrt. The Doorsin People are strange.
Kaikesta huolimatta en edelleenkään vaihtais olinpaikkaani tällä hetkellä mihinkään. Vaikken viihdy töissä tippaakaan, oon korviani myöten ihastunut Dubliniin. Vaikka olis kuinka vastamäkeä ja identiteettikriisejä ja eksistentiaaliongelmia, oon aina vaan onnellinen siitä, että oon tässä kaupungissa. Lauantai-iltana kävelin kotiin Euroviisuinkatsojaisista, olin just sen neuvokkaaksi tekevän määrän viiniä juonut ja koin tarvetta nimenomaan kävellä, sen sijaan että olisin ottanut taksin tai edes bussin. Kävelin Camden Streetiä korkeakorkoisten ja lyhytmekkoisten tytärten lomitse, söin hapankorppua matkaeväänä ja kuuntelin Scandinavian Music Groupia. Sen viinihyöryisen kävelyretken aikana tulin siihen tulokseen, että ei voi olla kuin onnellinen tepastellessaan George's Streetiä kotiin, vaikka töihin olis herättävä seuraavana aamuna ja vaikka koko päivästä muutenkin tulis ihan kauhea kun on riekkunut kaupungilla vaikka olis pitänyt jo käydä nukkumaan. Odotusten vastaisesti ei muuten tullut.
Toi biisihän ei nyt sillai varsinaisesti liity mihinkään mitenkään, mut se on letkee ja muistuttaa mua niistä australialaisista sieluista, jotka matkani varrelle ovat osuneet. Lisäksi pakoilun ja paikallapysymättömyyden ajatus jollain perverssillä tavalla viehättää mua.
Eilen oli mahtava ilma täällä, paras naismuistiin! Töiden jälkeen jatkoin pysäkinvälin pidemmälle O'Connell Streetille ja päätin tehdä pienen kävelylenkin. Kävelin Smithfieldin halki raitiovaunukiskoja seuraten Heuston Stationille saakka, ja mietin niitä huolettomia aikoja, kun Dublin oli uus ja jännittävä, koskaan ei ollut kiire mihinkään ja päivät saattoi kuluttaa miten mieli, museoissa luuhaten ja olutta juoden. Tänhetkinen työtilanteeni on sanalla sanoen masentava, ja yleinen apeustila tahtoo vallita myös vapaa-ajalla, kun oon yksin ja on aikaa kuunnella omia ajatuksiani. Kuitenkin siinä auringonpaisteessa kävellessäni - ei voinut pitää jakkuakaan päällä, kun oli niin kuuma! - muistin jo miltei unhoon jääneen elämänfilosofiani, joka mulle kehittyi joskus Dublin-hengauksen alkuaikoina: jos ei tiedä minne mennä, kannattaa seurata hevosia tai raitiovaunuja, ja jos suinkin mahdollista, hypätä kyytiin. En oo muutenkaan aikoihin ehtinyt samalla tavalla nauttia Dublinista kuin sanokaamme ennen joulua, sekin aika on kuin jonkun toisen elämästä, joka on mulle tuttua vain siitä tehdystä elokuvasta.
Dublinissa vietetystä ajasta puheenollen, huomenna on mun ja Dublinin nelikuukautispäivä. Vähän ontuva ilmaisu, mikä olis kuukausittainen vastine vuosipäivälle? Voisko neljä kuukautta ilmaista myös kolmannesvuotena? Huomenna on mun ja Dublinin ensimmäinen kolmannesvuosipäivä? Yhtä kaikki, tuli varmaan selväksi, mistä on kyse. Ihmiset valittaa täällä milloin mistäkin, ja mulle on suorastaan pilkallisesti hirnuttu, kun oon kertonut pitäväni Dublinista. Alan myös epäillä, että siinä on totuuden hiven, kun ulkomailla asuneet suomalaiset palaavat takaisin emämaahansa ja sanovat, miten Suomessa kuitenkin asiat on hoidettu hyvin ja kaikki toimii niin kuin pitääkin. Niin vittumaista kuin vaikka Kelan tai Vantaan maistraatin tai minkä tahansa muun byrokraattisen tahon kanssa toimiminen onkin, asiat kuitenkin tapahtuvat niin kuin pitää, ainakin pääsääntöisesti. Rikkoutunutta laattaa lattiassa ei korjata pistämällä laattakuvioista muovimattoa päälle. Irlantilainen logiikka joissakin asioissa on uskomatonta. Oonko esimerkiksi kertonut, kuinka vuokranmaksuni tapahtuu? Jätän joka lauantai viikkovuokran käteisenä asuntooni, josta vuokraemäntä sen käy hakemassa. Oon jo alkanut tottua siihen, mutta vasta kyllä ihan viime aikoina.
Yksi huomioonotettava asianhaara on, että ehkä mä en ulkomaalaisena ymmärrä englanninkielisiä toimintatapoja kunnolla ja siks asiat vaikuttaa niin hullunkurisilta. Tai ehkä kyse on vain tottumuksesta, oon tottunut suomalaiseen tapaan käyttää kuivauskaappeja ja olla syömättä sipsejä joka ruoan kanssa (edit: tarkoitin ranskalaisia, mut en ajatellut sitä suomeksi vaan mieleen tuli ainoastaan chips ja fiksuna tyttönä sit ajattelin et suomeksihan se on sit sipsit! Vasta oikolukuvaiheessa tajusin) ja maksaa veroja (tunnustan, etten edes tiedä tarkkaan, paljonko täällä maksan veroja, se on niin merkillistä. Oon täyttänyt jonkun paperin ja saanut siitä hyvästä toisen paperin, joka ilmeisesti toimii jonain verokorttia vastaavana... ehkä?). Oli miten tahansa, vasta viime aikoina oon kunnolla alkanut ymmärtää, että toden totta oon ulkomaalainen täällä, ja ehkä tuntenut jonkinlaista juurettomuutta siitä hyvästä. Riippuu vähän päivästä, aiheuttaako se levottomuutta ja kriisinpoikasta vai ei. Hyvänä päivänä tunnen olevani seikkailulla, huonona päivänä ihmiset ovat outoja, vrt. The Doorsin People are strange.
Kaikesta huolimatta en edelleenkään vaihtais olinpaikkaani tällä hetkellä mihinkään. Vaikken viihdy töissä tippaakaan, oon korviani myöten ihastunut Dubliniin. Vaikka olis kuinka vastamäkeä ja identiteettikriisejä ja eksistentiaaliongelmia, oon aina vaan onnellinen siitä, että oon tässä kaupungissa. Lauantai-iltana kävelin kotiin Euroviisuinkatsojaisista, olin just sen neuvokkaaksi tekevän määrän viiniä juonut ja koin tarvetta nimenomaan kävellä, sen sijaan että olisin ottanut taksin tai edes bussin. Kävelin Camden Streetiä korkeakorkoisten ja lyhytmekkoisten tytärten lomitse, söin hapankorppua matkaeväänä ja kuuntelin Scandinavian Music Groupia. Sen viinihyöryisen kävelyretken aikana tulin siihen tulokseen, että ei voi olla kuin onnellinen tepastellessaan George's Streetiä kotiin, vaikka töihin olis herättävä seuraavana aamuna ja vaikka koko päivästä muutenkin tulis ihan kauhea kun on riekkunut kaupungilla vaikka olis pitänyt jo käydä nukkumaan. Odotusten vastaisesti ei muuten tullut.
Toi biisihän ei nyt sillai varsinaisesti liity mihinkään mitenkään, mut se on letkee ja muistuttaa mua niistä australialaisista sieluista, jotka matkani varrelle ovat osuneet. Lisäksi pakoilun ja paikallapysymättömyyden ajatus jollain perverssillä tavalla viehättää mua.
tiistai 7. toukokuuta 2013
"As Gogol says, it's a dready world we live in, ladies and gentlemen!"
Kävin Suomessa ja kävin teatterissa, pitkäkestoinen sekava mielentilani vahvistui entisestään eikä sille varmaan loppua ihan heti näy. Kaikki alkoi, kun käytiin täällä Dublinissa katsomassa Kolme sisarta sen amatööriteatterin esittämänä, ja sit mielessä alkoi liikkua Moskova-aiheisia ajatuksia vailla alkua tai loppua. Sen jälkeen lyhyehkön mutta sitäkin intensiivisemmän etsinnän jälkeen löysin Chaptersista kyseisen näytelmän, oikeastaan semmoisen painoksen, johon on koottu paitsi Kolme sisarta, myös Lokki, Vanja-eno ja Kirsikkatarha (vai Kirsikkapuisto? The Cherry Orchard joka tapauksessa). Luin sen Kolme sisarta sit just passelisti ennen Kom-teatteria, mikä sit sekoitti mun ajatukset ihan lopullisesti.
Tungeksin innoissani heti toiseen riviin istumaan (ensimmäinen rivi oli varattu kokonaan) ja itkin vuolaasti. Olisin itkenyt varmaan siinäkin tapauksessa, jos koko näytelmä olis ollut huono kuin saapas, voin vakuuttaa, ettei se sitä ollut, mutta mulle riitti Olgan, Masan ja Irinan kaipuu Moskovaan itkun aiheeksi. Kuvittelin itse lähteväni Moskovaan lähtiessäni Dubliniin, piti päästä pois ja kiireesti, elämän oli määrä olla ihanaa ja ihmeellistä Dublinissa. Onkin, osittain, mutta se on myös tavallista arkista arkea. Nimenomaan, Tsehovhan sen sanoi, täytyy elää ja tehdä työtä. Mä elän ja teen työtä, mutta työnteko ei ole sitä, miksi Irina sen nimipäivänään maalailee. Nuorisolaisen hölmöt, naivit kuvitelmat itse kullakin, sanoisin, ne sitten osoittautuvat aikaa myöten juuri niin epätodellisiksi. Ei sekään tosin oikealta olemassaololta tunnu, kun herää kahdeltatoista ja pukeutuu kaksi tuntia, mikään ei ole hyvä (paitsi Kulyginin elämä omien sanojensa mukaan, luokanopettajaksi siis), nälkäinen henki aina ja kaikessa!
Tuzenbachan keuhkoaa, miten työläiset varmaan nukkuvat hyvin ja kuinka mukavaa oliskaan heittäytyä sänkyyn pitkän päivän jälkeen. En oo ihan varma, allekirjoitanko tota väittämää; yleensä itse pitkän päivän jälkeen lysähdän mitä pikimmiten nukkumaan toki, mut kaikki päivän tapahtumat pyörii edelleen mielessä, etenkin kaikki mokat ja muu, mikä on mennyt pieleen, sit mietin, miksi tein niin taikka näin, miks en sanonut sitä taikka tätä ja mikään ei sitten tietenkään ikinä riitä. En sanois sitä varsinaisesti siksi mielenrauhaksi, jota Irina ja Tuzenbach työnteolla haeskelivat. Mut olishan se melkomoista, jos työpäivän jälkeen vois tuntea tehneensä jotain oikeata ja hyödyllistä, jotain millä olis peräti jopa tarkoituskin. Jalo aate toki, mutta kyseenalaistan sen toteutumisen vaikkei siitä montaa päivää olekaan, kun työnväenluokkalaispäissäni julistin innoissani vapun sanomaa ja senhän Irina joutui sitten huomaamaan, ei se ole niin hohdokasta kuin helposti kuvittelis, se työ.
Mutta niillä on aikaa, niillä ei muuta olekaan kuin aikaa! Henkilökohtainen kokemukseni liiasta vapaa-ajasta on, että siinä vain ajautuu ylianalysoinnin syövereihin ja sitä virtaa myöten sitten angstin ja itsesäälin syvään mutaiseen lampeen. Vaan minkähänlaisesta työstä tässä mahtaa olla puhe? Tänään oli ensimmäinen päivä töissä huikean neljän päivän lomani jälkeen, ja yritin viritellä itseni työnteosta inspiroituneeseen mielentilaan, mutta ei siitä kyllä mitään tullut. Olin hermoheikko, hajamielinen ja sätkyilin milloin mistäkin. Ei oo kivaa istua umpihullun ja umpi-idiootin team managerin välittömässä läheisyydessä. Mutta ajasta piti puhua - ei se kirjoitusten jälkeinen aika työttömänä, huhtikuusta heinäkuuhun, varsinaisesti hilpeetä ollut. En ihan muista tarkkaan edes mitä tein, mut veikkaan että semmoista synkeää itsetutkiskelua ainakin harrastin, pidän aika mahdollisena myös sitä, että olisin tuntenut tarvetta johonkin pois.
Mietin sitä toista ääripäätä, työnteon täyttämää elämää, jossa ei ole aikaa filosofeerata. (Joo, en aio edes yrittää kieliopillisesti oikeansorttista taivutusta.) Se supistuu pieneks ja mitättömäks, unohtaa minkä tähden sitä edes pakertaa, kun päivä toisensa jälkeen on samaa. Täytyy olla uskoa ja täytyy tietää miksi kurjet lentävät, täytyy löytää jokin järjellinen tasapaino. Kannattaako sitä Moskovaan lähteä etsimään? Ehkä? Oon vakaasti sitä mieltä, että välttämättä ei pikkukaupunki tarjoa semmoista, mitä halajaa, ja silloin on kyllä lähdettävä Moskovaan. Itse kukin on kuitenkin viime kädessä vastuussa omasta hyvinvoinnistansa (ainakin näin tuntemissamme länsimaissa, joissa kehnommankinpuoleisesta taloustilanteesta huolimatta loppujen lopuksi on aikaa ajatella liikaa), ja jos jokin tila tai kaupunki ei tunnu sopivalta, niin mitä sinne sit jäämään.
En kyllä usko siihenkään, että ankea pikkukaupunki olis ollut sisarten suurin turhautumisen syy. Ehkä osasyy, ja osittain elämä olis Moskovassa ehkä ollutkin helpompaa, mutta eivät ne olis mihinkään sillä kadonneet, perimmäiset mieltä kaihertavat elämän hankaluudet, joku kyynikko nimittäisi niitä varmaankin itsekehitetyiksi ongelmiksi. Senhän taisin just itsekin tulla sanoneeks, kiertoteitse ja karua totuutta väistellen. Ajatteluun kuluvan ajan toki voi käyttää työntekoon ja muutenkin kaikin keinoin vältellä sitä ajattelemista ja joillekin se tuntuu sopivan oikein hyvin. Ne käyvät yhdentekevissä töissä, iltaisin syövät lihapullansa (puolitosissaan puhistu tuhahdus: kansanmurhaajat) sen kummemmin ajattelematta ja sitten viikonloppuisin lähtevät viihteelle, baarissa tapaavat kanssaheimolaisen, menevät naimisiin, hankkivat lapsia, syöttävät lihapullia lapsille. Koska oon perinpohjainen ongelmienkehittäjäluonne, on suorastaan kadehdittavaa, kuinka nämänsorttiset ihmiset tyytyvät niin yksinkertaisiin asioihin. Kaipa niilläkin on jokin henkilökohtainen elämänfilosofia, mutta sekin vaikuttais olevan jo nuoruusiällä ympäristöstä omaksuttua, ne ovat siihen tyytyväisiä eivätkä koe tarvetta kyseenalaista sitä taikka lihapullia. En kyllä vaan itse pystyis tuommoiseen lihapullaelämään.
Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, miten onnistuinkin taas jaarittelemaan noin perinpohjaisen kauaksi Kolmesta sisaresta, Vershininin mukaan eivät olis sisaret enää sitten koko Moskovaa huomanneetkaan, jos olisivat siellä eläneet, ja siihen haluaisin esittää eriävän mielipiteen. Huomaan Dublinin, oon siitä kaiken aikaa tietoinen ja jollei mulla pariin päivään tai puoleen viikkoon ole asiaa kaupungille, tekaisen sellaista päästäni - ja mä en edes asu missään kaukaisilla peräkylillä jossakin Blanchardstownissa esimerkiks. Jokainen sisarista on omilta osin elämäänsä kyllästynyt ja eritoten pettynyt, elämä ei olekaan, millaiseksi sen kuvitteli. Loppujen lopuksihan ne sopeutuvat kohtaloonsa - täytyy elää ja tehdä työtä. Aina ei olosuhteet toden totta suosi, ja silloin on otettava irti kaikki, mikä vain on mahdollista, mutta entä jos Olga, Masa ja Irina olisivat itsekkäästi hylänneet kaiken, ottaneet ja lähteneet? (Täytyyköhän tässä muuten ottaa huomioon jokin historiallinen kuilu - elämä 1800- ja 1900-luvun Venäjällä ollut hieman toista kuin Suomessa vuonna 2012, jolloin itse sain päähäni hyljätä kaiken.
Niin ja sit on se toivoton rakkaus ja yhtä toivoton rakkaudenkaipuu. Myönnän, että aina silloin tällöin oon rääkynyt kaipaavani rakkautta ("Mä taitaisin tarvita sitä rakkautta enemmän kuin koskaan", kuten Henninen kertoo Pussikaljaromaanissa), mutta mulla on semmoinen olo, etten oo aivan täysin tosissani sen kanssa ollut kuitenkaan. Valitettavasti mulla ei ole juurikaan mielenkiintoa paneutua tähän rakkausaiheeseen sen enempää, kun mieluummin siihenkin kuluvan ajan käytän itseni ajatteluun, oon sen verran mielenkiintoinen hahmo omasta mielestäni. En kerta kaikkiaan osaa sanoa tohon rakkausasiaan mitään, käsittämätöntä sinänsä, mut en ymmärrä sitä alkuunkaan.
Niin ja sit oon tosi onnellinen kun näin Eero Milonoffin, joka kanssa sitä rakkauttakaipaavaa Hennistä näyttelee Pussikaljaelokuvassa. Sitä on kuulkaa Hulluilta päiviltä moneen otteeseen etsiskelty, Eero Milonoffia, vaikka jokunen entisistä työtovereistani sen on sieltä bongannut (niitä aikoja, huoletonta nuoruutta maitokaapissa). Harmi kun sillä ei ole viiksiä. Eero Milonoff, voitko kasvattaa viikset!
Haluan myös selventää, että oon ratkaissut yhden henkilökohtaisen ongelman ja kehityn siinä kaiken aikaa paremmaksi ja paremmaksi. Pakkasesta otettu ruisleipä, tätä nykyä osaan sulattaa sen mikrossa polttamatta sitä pohjaan. Sekin on mahdollista, näet.
Tungeksin innoissani heti toiseen riviin istumaan (ensimmäinen rivi oli varattu kokonaan) ja itkin vuolaasti. Olisin itkenyt varmaan siinäkin tapauksessa, jos koko näytelmä olis ollut huono kuin saapas, voin vakuuttaa, ettei se sitä ollut, mutta mulle riitti Olgan, Masan ja Irinan kaipuu Moskovaan itkun aiheeksi. Kuvittelin itse lähteväni Moskovaan lähtiessäni Dubliniin, piti päästä pois ja kiireesti, elämän oli määrä olla ihanaa ja ihmeellistä Dublinissa. Onkin, osittain, mutta se on myös tavallista arkista arkea. Nimenomaan, Tsehovhan sen sanoi, täytyy elää ja tehdä työtä. Mä elän ja teen työtä, mutta työnteko ei ole sitä, miksi Irina sen nimipäivänään maalailee. Nuorisolaisen hölmöt, naivit kuvitelmat itse kullakin, sanoisin, ne sitten osoittautuvat aikaa myöten juuri niin epätodellisiksi. Ei sekään tosin oikealta olemassaololta tunnu, kun herää kahdeltatoista ja pukeutuu kaksi tuntia, mikään ei ole hyvä (paitsi Kulyginin elämä omien sanojensa mukaan, luokanopettajaksi siis), nälkäinen henki aina ja kaikessa!
Tuzenbachan keuhkoaa, miten työläiset varmaan nukkuvat hyvin ja kuinka mukavaa oliskaan heittäytyä sänkyyn pitkän päivän jälkeen. En oo ihan varma, allekirjoitanko tota väittämää; yleensä itse pitkän päivän jälkeen lysähdän mitä pikimmiten nukkumaan toki, mut kaikki päivän tapahtumat pyörii edelleen mielessä, etenkin kaikki mokat ja muu, mikä on mennyt pieleen, sit mietin, miksi tein niin taikka näin, miks en sanonut sitä taikka tätä ja mikään ei sitten tietenkään ikinä riitä. En sanois sitä varsinaisesti siksi mielenrauhaksi, jota Irina ja Tuzenbach työnteolla haeskelivat. Mut olishan se melkomoista, jos työpäivän jälkeen vois tuntea tehneensä jotain oikeata ja hyödyllistä, jotain millä olis peräti jopa tarkoituskin. Jalo aate toki, mutta kyseenalaistan sen toteutumisen vaikkei siitä montaa päivää olekaan, kun työnväenluokkalaispäissäni julistin innoissani vapun sanomaa ja senhän Irina joutui sitten huomaamaan, ei se ole niin hohdokasta kuin helposti kuvittelis, se työ.
Mutta niillä on aikaa, niillä ei muuta olekaan kuin aikaa! Henkilökohtainen kokemukseni liiasta vapaa-ajasta on, että siinä vain ajautuu ylianalysoinnin syövereihin ja sitä virtaa myöten sitten angstin ja itsesäälin syvään mutaiseen lampeen. Vaan minkähänlaisesta työstä tässä mahtaa olla puhe? Tänään oli ensimmäinen päivä töissä huikean neljän päivän lomani jälkeen, ja yritin viritellä itseni työnteosta inspiroituneeseen mielentilaan, mutta ei siitä kyllä mitään tullut. Olin hermoheikko, hajamielinen ja sätkyilin milloin mistäkin. Ei oo kivaa istua umpihullun ja umpi-idiootin team managerin välittömässä läheisyydessä. Mutta ajasta piti puhua - ei se kirjoitusten jälkeinen aika työttömänä, huhtikuusta heinäkuuhun, varsinaisesti hilpeetä ollut. En ihan muista tarkkaan edes mitä tein, mut veikkaan että semmoista synkeää itsetutkiskelua ainakin harrastin, pidän aika mahdollisena myös sitä, että olisin tuntenut tarvetta johonkin pois.
Mietin sitä toista ääripäätä, työnteon täyttämää elämää, jossa ei ole aikaa filosofeerata. (Joo, en aio edes yrittää kieliopillisesti oikeansorttista taivutusta.) Se supistuu pieneks ja mitättömäks, unohtaa minkä tähden sitä edes pakertaa, kun päivä toisensa jälkeen on samaa. Täytyy olla uskoa ja täytyy tietää miksi kurjet lentävät, täytyy löytää jokin järjellinen tasapaino. Kannattaako sitä Moskovaan lähteä etsimään? Ehkä? Oon vakaasti sitä mieltä, että välttämättä ei pikkukaupunki tarjoa semmoista, mitä halajaa, ja silloin on kyllä lähdettävä Moskovaan. Itse kukin on kuitenkin viime kädessä vastuussa omasta hyvinvoinnistansa (ainakin näin tuntemissamme länsimaissa, joissa kehnommankinpuoleisesta taloustilanteesta huolimatta loppujen lopuksi on aikaa ajatella liikaa), ja jos jokin tila tai kaupunki ei tunnu sopivalta, niin mitä sinne sit jäämään.
En kyllä usko siihenkään, että ankea pikkukaupunki olis ollut sisarten suurin turhautumisen syy. Ehkä osasyy, ja osittain elämä olis Moskovassa ehkä ollutkin helpompaa, mutta eivät ne olis mihinkään sillä kadonneet, perimmäiset mieltä kaihertavat elämän hankaluudet, joku kyynikko nimittäisi niitä varmaankin itsekehitetyiksi ongelmiksi. Senhän taisin just itsekin tulla sanoneeks, kiertoteitse ja karua totuutta väistellen. Ajatteluun kuluvan ajan toki voi käyttää työntekoon ja muutenkin kaikin keinoin vältellä sitä ajattelemista ja joillekin se tuntuu sopivan oikein hyvin. Ne käyvät yhdentekevissä töissä, iltaisin syövät lihapullansa (puolitosissaan puhistu tuhahdus: kansanmurhaajat) sen kummemmin ajattelematta ja sitten viikonloppuisin lähtevät viihteelle, baarissa tapaavat kanssaheimolaisen, menevät naimisiin, hankkivat lapsia, syöttävät lihapullia lapsille. Koska oon perinpohjainen ongelmienkehittäjäluonne, on suorastaan kadehdittavaa, kuinka nämänsorttiset ihmiset tyytyvät niin yksinkertaisiin asioihin. Kaipa niilläkin on jokin henkilökohtainen elämänfilosofia, mutta sekin vaikuttais olevan jo nuoruusiällä ympäristöstä omaksuttua, ne ovat siihen tyytyväisiä eivätkä koe tarvetta kyseenalaista sitä taikka lihapullia. En kyllä vaan itse pystyis tuommoiseen lihapullaelämään.
Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, miten onnistuinkin taas jaarittelemaan noin perinpohjaisen kauaksi Kolmesta sisaresta, Vershininin mukaan eivät olis sisaret enää sitten koko Moskovaa huomanneetkaan, jos olisivat siellä eläneet, ja siihen haluaisin esittää eriävän mielipiteen. Huomaan Dublinin, oon siitä kaiken aikaa tietoinen ja jollei mulla pariin päivään tai puoleen viikkoon ole asiaa kaupungille, tekaisen sellaista päästäni - ja mä en edes asu missään kaukaisilla peräkylillä jossakin Blanchardstownissa esimerkiks. Jokainen sisarista on omilta osin elämäänsä kyllästynyt ja eritoten pettynyt, elämä ei olekaan, millaiseksi sen kuvitteli. Loppujen lopuksihan ne sopeutuvat kohtaloonsa - täytyy elää ja tehdä työtä. Aina ei olosuhteet toden totta suosi, ja silloin on otettava irti kaikki, mikä vain on mahdollista, mutta entä jos Olga, Masa ja Irina olisivat itsekkäästi hylänneet kaiken, ottaneet ja lähteneet? (Täytyyköhän tässä muuten ottaa huomioon jokin historiallinen kuilu - elämä 1800- ja 1900-luvun Venäjällä ollut hieman toista kuin Suomessa vuonna 2012, jolloin itse sain päähäni hyljätä kaiken.
Niin ja sit on se toivoton rakkaus ja yhtä toivoton rakkaudenkaipuu. Myönnän, että aina silloin tällöin oon rääkynyt kaipaavani rakkautta ("Mä taitaisin tarvita sitä rakkautta enemmän kuin koskaan", kuten Henninen kertoo Pussikaljaromaanissa), mutta mulla on semmoinen olo, etten oo aivan täysin tosissani sen kanssa ollut kuitenkaan. Valitettavasti mulla ei ole juurikaan mielenkiintoa paneutua tähän rakkausaiheeseen sen enempää, kun mieluummin siihenkin kuluvan ajan käytän itseni ajatteluun, oon sen verran mielenkiintoinen hahmo omasta mielestäni. En kerta kaikkiaan osaa sanoa tohon rakkausasiaan mitään, käsittämätöntä sinänsä, mut en ymmärrä sitä alkuunkaan.
Niin ja sit oon tosi onnellinen kun näin Eero Milonoffin, joka kanssa sitä rakkauttakaipaavaa Hennistä näyttelee Pussikaljaelokuvassa. Sitä on kuulkaa Hulluilta päiviltä moneen otteeseen etsiskelty, Eero Milonoffia, vaikka jokunen entisistä työtovereistani sen on sieltä bongannut (niitä aikoja, huoletonta nuoruutta maitokaapissa). Harmi kun sillä ei ole viiksiä. Eero Milonoff, voitko kasvattaa viikset!
Haluan myös selventää, että oon ratkaissut yhden henkilökohtaisen ongelman ja kehityn siinä kaiken aikaa paremmaksi ja paremmaksi. Pakkasesta otettu ruisleipä, tätä nykyä osaan sulattaa sen mikrossa polttamatta sitä pohjaan. Sekin on mahdollista, näet.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)