Mulla tulee tämän tästä alituiseen uusia välähdyksiä siitä, kuinka tää koulu tulee muuttamaan elinoloja perusteellisesti. Tuun asumaan Dublinissa seuraavat kolme vuotta. Oon kakskytviis kun saan bachelor's degreeni, mutta sanomattakin kai selvää, että en mä aio yliopistouraani siihen jättää, ehei! Uudessa ympäristössä pitää tulla toimeen pelkällä englannilla - ja kuinka paljon sanoja onkaan, joita en osaa vielä lausua! Oon vasta opettelemassa ääntämään courgette ja crochet oikeaoppisesti - täytyy tunnustaa, että mitä yllättävimmät sanat aiheuttavat mulle suurta päänvaivaa, niin kuin esimerkiks mediterranean ja aubergine tässä taannoin. Yleisesti ottaen englanniksi asioiminen sujuu ihan kohtuullisen hyvin, sellaiset vaikeat toimenpiteet kuin pankkiin soittaminen, ovat sujuneet jotakuinkin onnistuneesti. Silti mua vähän jänskättää - hermostun ja kiusaannun, tai yksinkertaisesti en vain tiedä kuinka toimia normaaliksi käsitetyllä tavalla, aika herkästi, ja silloin menee änkyttämiseksi, muminaksi ja sössötykseksi ja aika usein se tapahtuu myös ihan syyttä suotta, koska mitä sitä turhaan itseään kyllin selkeästi ilmaisemaan (scumbag brain). Oon kuitenkin vakuuttunut, että tarvitsen vain vähän harjoittelua. Onhan tässä aikaa, seuraavat kolme vuotta, hui.
Niin, nyt mulla on sitten viimeinkin jokin kiintopiste elämässä. On vähän semmoinen vakiintumisen tuntu tässä, sellainen että nyt voin rentoutua ja hengähtää. Sain mitä toivoinkin ja enemmänkin itse asiassa: en vuosi sitten olis osannut kuvitella muuttavani ulkomaille ja vieläpä opiskelevani siellä. Kuitenkaan tää ei ole sellaista ikävystyttävää paikallaanjumittamista, herran tähden, mähän tulen oppimaan uusia juttuja! Seuraavat kolme vuotta! Kaikkein parasta: tuun opiskelemaan englantia ja lingvistiikkaa, se on joku joint-honours programme, en oo edelleenkään aivan varma mitä se käytännössä tarkoittaa, paitsi että voin keskittyä kahteen mua kiinnostavaan alaan seuraavat kolme vuotta! Woop woop!
Joskin tuun olemaan myös köyhä opiskelija seuraavat hyvät aika monta vuotta, toivon että armas Kela myöntää mulle opintotukea, kai se myöntää, miksei myöntäis. Nää lukukausimaksut, tai mitkä lie registration tai administration rahanmenot kyllä vaatii mielikuvitusta, mistähän lie niihinkin saa rahat. Ei ongelma varsinaisesti oo se eläminen sinänsä, kyllä mä sen opintotuen ja -lainan (ugh, ei inspais yhtään ottaa lainaa mutta vaihtoehtojakaan ei kyllä ihan hirveesti oo) jotenskin toimeen tulen, mutta entäs sitten kun pitää maksaa joku 2700 rahaa vuodessa siitä lystistä, että saa käydä koulua. On joku yks tai kaks mulle huomauttanut siitä, että kantsisko Suomessa opiskella, kun se olis ilmaista, mutta mun vastaus siihen on ollut ja on edelleen: en halua antaa sellaisen mitättömän pikkuseikan kuin rahan estää mua tekemästä mitä haluan! Haluan opiskella Dublinissa; siispä opiskelen ja jostain loitsin ne rahat siihen. Osa-aikatyö vois olla taikasana.
En vieläkään ihan täysin käsitä, että musta tulee opiskelija. Aika moni mun lempparikirjoista liittyy opiskeluun tai yliopistomaailmaan edes, Raskolnikov (joka on yksi mun kaikkien aikojen suosikkihahmoja!) oli opiskelija, Humbert Humbert oli jonkinsortin yliopistotyyppi, Esther Greenwood oli opiskelija myöskin - kevyeksi kesäviihteeksi ja Lontoon ratoksi luin The Bell Jarin ja pidin siitä, aika paljonkin itse asiassa. Oikeastaan siinä on kaikki ainekset kelpo romaaniin; se on hauska ja ironinen, se kyseenalaistaa naisen perinteisen roolin kotivaimona ja rouvaäitinä, joskin mun tuntemukset ovat hieman sekalaiset, mitä tulee Estherin itsemurhayrityksiin. Vaan jättäkäämme Sylvia Plath toiseen kertaan ja todetkaamme, kuinka kovin jännittävältä tuntuu vihdoin itse olla opiskelija, niin kuin Rodion ja Esther (miten mä nyt noi kaksi päädyin ottamaan esimerkeikseni, en ymmärrä. En oo aikeissa murhata yhtään ketään, muita saati itseäni - joskin niinhän Rodion ja Estherkin varmaan ajattelivat opintojensa alussa... Haha).
Ei nää jännityksenaiheet tähän edes lopu: ens viikonloppuna perjantaina pakataan reppumme ja nyssäkkämme, pistetään kumpparit jalkaan ja otetaan teltta mukaan ja lähdetään Electric Picniciin! Se on jonkun tunnin ajomatkan päässä Dublinista johonkin suuntaan ja siellä on... no, kuulopuheiden perusteella vähän kaikkea! Siellä soittaa Franz Ferdinand ja koko joukko muitakin, mutta koska oon ulkomaalainen ja musiikillisesti rajoitteinen, niin en tiedä kovin montaa niistä. On siellä Björkiä ja Arctic Monkeysia ja semmoista, Eelsiä ja Noah and the Whalea (niistä tykkään, ystävättäreni laati EP13 soittolistan, jonka avulla oon yrittänyt tutustua musiikkitarjontaan) ja peräti kaks suomalaista yhtyettä, joista en oo kuullutkaan aikaisemmin. Mutta se ei estä menemästä sinne ja huutelemasta hullutuksia suomeksi, höhöhö. Oon varannut kumpparit itselleni, ostin juuri vastikään festarikengät, kuivashampoota ja kosteuspyyhkeitä. En malta odottaa! En malta odottaa!
Mä luulen, että eräänlainen käännekohta mulla oli, kun tein ensimmäisen that's what she said -vitsini. Haluatteko kuulla? Hyvä on, näin se kuuluu: yks perjantai olin tulossa kaupungilta kotiin ja äkkiarvaamatta alkoi sataa. Satoi kaatamalla, kuin Esterin pyllystä, satoi ihan hootanasti. Olin likomärkä kun pääsin kotiin, mutta mitäs noista, vaihdoin vaatteet ja tyytyväisenä rupesin jotakin muuta tekemään. Tunteja myöhemmmin kokeilen mun laukkua ja totesin, että se on edelleen ihan märkä. Silloin se oli kun ajattelin: that's what she said! Harmillisesti ketään ei ollut paikalla vitsiä kuulemassa, mutta oon ottanut vahinkoa takaisin ja kertonut sitä lukuisissa yhteyksissä jälkikäteen. Siinä hetkessä musta tuli hauska, tavattoman hauska ja vallaton ja suorastaan aika villi. Seuraavana lauantaina oli yhden tuttavani tupaantuliaiset, mutta aika ikävästi mulla oli juuri sinä viikonloppuna töitä. Päätin ottaa vaan pari lasia viintä ja sitten mennä puoliltaöin viimeistään kotiin. Jossain vaiheessa sen viinin innoittamana päätin, että nyt riittää ainainen tunnollisuus! ja yksi saikkupäivä ei maailmaa kaada. Niinpä jatkoin uudesta tuvasta nauttimista ja seuraavana aamuna soitin itseni kipeeksi töihin! Soitin kipeeksi, vaikken ollut kipeä vaan krapulassa! Luulen, että nää kokemukset ovat muokanneet mun persoonallisuuskehitystä suuresti ja tulevat vuodet näyttää, minkälainen hulivili musta vielä kehkeytyy.
Sit kanssa repäisin ja läksin lomamatkalle naapurimaan pääkaupunkiin. Tuntui hyvältä pakata muutaman päivän jutut laukkuun ja lähteä yksin haahuilemaan vieraaseen kaupunkiin; Lontoo oli ihmeellinen! Se oli kyllä rakkautta melkein ensisilmäyksellä ja meille kehittyi aika nopeasti aika intensiivinen suhde, mun kenkävaikeudet johtivat siihen, että joka päivä oli taivallettava jonkin matkaa ilman kenkiä. Tää paljasjalkainen lähestymistapa oli kovin välitön ja ehkä osasyynä siihen, että kaikesta laajuudestaan ja suuruudesetaan aion Lontooseen vielä uudestaan ja useasti. En vielä tiedä mun maisterintutkinnosta, mutta sanotaanko, ettei oo poissuljettu vaihtoehto suorittaa sitä toisaalla kuin Dublinissa... mutta en nyt kiirehdi asioiden edelle. Museohengaus, takeaway-ruoka Camden Townissa, puistossa lojuminen kirjaa lukien ja viinin lipittely iltaisin ei ehkä onnistu arkipäiväisinä toimina samalla tavoin kuin se oli äärettömän miellyttävää lomapuuhailua. Mut seuraavalla kerralla sit huvipuistoon kanssa! Nyt ei menty, tyytymätöntä tuhinaa.
Mun uus happy dance on tämänmoinen:
