Budjettikiirastuli

Mistä tunnistaa opiskelijabudjetilla elävän? Siitä, että se iltaisin istuu parsimassa kolmen euron Penneyksen sukkahousuja. (Puolustuksekseni sanon, että ne olivat aivan täysin käyttökelpoiset sukkarit, joissa vain sattui olemaan etuvarpaan mentävä reikä, joka ärsytti mua aivan hootanasti. Onko mitään pahempaa kuin varpaan kokoinen reikä sukkapöksyissä?) Ei tässä oikeasti niin hullusti ole asiat, etteikö uusiin sukkareihin olis varaa tarpeen vaatiessa. Eittämättä saan aika tarkkaan miettiä, mihin panen rahani - ostanko kalliilla pieniä yksittäispakattuja sipsipusseja vai yhden ison edullisemmin - ja uudenvuodenlistani 9. kohta olikin olla tuhlaamatta rahaa kuin ihan hullu. Mut on vähän kasvatettu sillä tavalla, ettei raha-asioista passaa julkisesti puhua, ja onko Internetsiä julkisempaa paikkaa maan kamaralla, tai missä lie taika-avaruudessa, alkuunkaan! Kuitenkin musta on melko nautinnollista valittaa, miten kaikki on opiskelijalle kallista (ja muutenkin ihan paskaa, eiks ni).

Tietysti ikäviä, väistämättömiä rahanmenoja on: vuokra, viini ja kukat sekä koulukirjat. Näistä viimeksimainitut on kyllä aivan oma lukunsa ellei peräti useampikin - ne ovat uutena nimittäin käsittämättömän hintaisia! Yksikin lingvistiikan oppikirja, jota viime lukukaudella tarvitsin, olis kampuksen kirjakaupasta maksanut jotain sadan rahan tienoilla. Sillä rahalla saa opiskelija jo aika monet viinit ja kukat. Tilasin sitten kyseisen kirjan Amazonista vähän yli kymmenellä punnalla ja katso! Sille on käyttöä myös tällä lukukaudella. Tunnen voittaneeni systeemin.

Kenties merkittävin lysti, johon tänä vuonna ja kahtena seuraavana tulen pistämään rahaa palamaan on lukukausimaksut. Irlantilaiseen yliopistoon hakiessani sain moneen otteeseen kohautella hartioita ja ohitella kysymyksiä lukukausimaksuista. En juurikaan viitsinyt vaivata aivosolujani etukäteen, mitä nyt sen verran, että selvitin millaisia yksiköitä ne pyytävät. Ajattelin irlantilaisen pankkiirin tyylillä, kuinka asiat kyllä aina jotenkin järjestyvät, opintolainanlajisetkin ja muut. Mitä sitä turhaan antaa sellaisen mitättömän pikkuseikan kuin rahan estää minua elämästä ulkomailla huimaa nuoruutta, jota sietää muistella vanhana ja katkerana, sanoin monesti.

Mulla on kyseenalainen taipumus olla ajattelematta tämäntyyppisiä asioita loppuun asti ja olen päättänyt pitää tätä hyvänä puolena itsessäni. Olisinko ikinä toteuttanut ainuttakaan hölmöistä päähänpistoistani, mikäli olisin miettinyt asiat loppuun asti? En, en olis - niinpä kun monet kehuvat, kuinka urheata oli muuttaa yksinänsä vieraaseen maahan asumaan, näytän nöyrää naamaa mutta röyhistän rintaani samalla hieman, vaikka todellisuudessa olin yksinkertaisesti kyvytön miettimään potentiaalisia seurauksia teoilleni. Vastaavalla tavalla kun olin saanut aatoksen ja idean, toiveen ja suunnitelman opiskelusta Dublinissa aivokuorelle ajelehtimaan toistuvasti, se oli toteutettava. Minkäänlainen variaatio kyseisestä suunnitelmasta ei tullut kuuloonkaan; se oli toteutettava välittömästi, sellaisenaan, raakileena, maksoi mitä maksoi.

Täältä!

Nyt se sitten maksaakin. Ei sillä, että päätöstäni millään muotoa katuisin: varmasti Suomessa nauttisin myös opiskelusta aivan yhtä lailla, mutta niin hirveän moni asia olis jäänyt kokematta! Olisin jäänyt suppeaksi, pienimieliseksi ja naiviksi mitä tulee ymmärrykseeni muusta maailmasta. Kukaties olen yhä edelleen kaikkia edellämainittuja asioita, mutta nyt sentään olen tietoinen niistä. En tarkoita, että kaikki Suomessa asuvat olisivat kapeita ja rajallisia; ehkä jonkun fiksun ei edes tarvitse lähteä mihinkään tekemään näitä havaintoja, joita varten mun oli matkattava likipitäen sattumanvaraisesti valittuun maahan. Vasta aivan lähihistoriassa mulle on alkanut kehittyä oivallus siitä, kuinka - miten sattuvaa! - lähdin nimenomaan pakoon jotakin Suomesta, ehkä itseäni... melko pelottavaa näin henkilökohtaisesta näkövinkkelistä, mä nyt kuitenkin joudun itseni kanssa tulemaan toimeen, tuota, lopun ikääni. Voi paska.

Tämä kaikki - huikeat onnistumisen tunteet, kun ulkomaalainen saa A:n Jane Eyre -esseestään ja itsetutkiskelun tavoittamattomissa olevat loppupäätelmät - maksaa loppu kädessä koko joukon rahaa ja mulla on eri typerä olo, kun en tätä aiemmin voinut käsitellä. Ei sillä, että olisin mitään muuta odottanut, mutta voi pojat, silti se kirpaisee maksaa niitä lukukausimaksuja. Se on tehtävä nopeasti ja ajattelematta, määrätietoisesti kuin salamurha. Täytyy ens vuotta varten selvittää, maksaisko kukaan muu taho mun lukukausimaksuja. Joillekin joku maksaa, tällaista villiä huhupuhetta on käytävillä ja tyttöjenvessoissa korviini kuiskauksina kantautunut. Kukahan se lienee ja mitähän perusteita siihen tarvitaan, siinäpä palkitsevaa ongelmanratkaisua vapaa-ajan ratoksi.

Nyt kun olen avautunut lukukausimaksujen karusta todellisuudesta ja myöntänyt olleeni vähän pölvästi niiden suhteen, voin siirtyä eteenpäin. Vuokraan menee rahaa ja bussilippuun myös, mutta vuokraakin voisin maksaa enemmän tai hullummasta kämpästä (vaikka täällä piakkoin tapahtuvaan tulevat remontit melko hulluilta vaikuttaakin, yksinkertaisesti koska tää on Irlanti), joten en valita, en - silloin tietysti ketuttaa, kun pitäis päästä pilatekseen mutta bussi ei tuu! Mä nyt kuitenkin maksan sekä bussista että pilateksesta.

Tämän kaiken jälkeen jäljelle jää vapaa-ajan vietto ja huvittelu eli viini, teatteri, Metro Cafen taivaalliset vaahtokarkkikaakaot - missään ei saa niin paljon vaahtokarkkeja kaakaoonsa kuin siellä -, Mes Amisin vegeaamiainen ja raitiovaunulla ajelu. Kuten tämä lyhyt luonnehdinta osoittaa, melko suuren osa vapaa-ajastani sekä rahavaroistani käytän ravinnon nauttimiseen eri muodoissa. Todennäköisesti voisin käyttää aikani ja dubloonani paremminkin, mutta mä olen kovin mieltynyt viiniin ja Mes Amisin vegeaamiaiseen. Kyllikki Villa eräässä runossaan mainiosti esittää, kuinka ajat ovat huonot silloin, kun on säästettävä myös kukissa ja viinissä, eikä vain ruoassa. Oon samaa mieltä K. Villan kanssa: mitä tässä elämässä jää jäljelle ilman ilahduttavia ja miellyttäviä harrastuksia? Ei opiskelijarahalla eläminen nyt niin mahdotonta ole; enemmän satuttaa se opintolaina kuin se, ettei voi Starbucksissa käydä kahvilla tai suorittaa vaateostoksia sellaisissa hienoissa liikkeissä kuin New Look (se on mun ikuinen Akilleen kantapää... mä en voi käydä siellä lainkaan, kun joka kerta löydän noin kolmekymmentä ostokelpoista myyntiartikkelia. Parempi täten kiertää se suosiolla kaukaa, kun se on mun periaatteiden vastainenkin, niin nättejä juttuja kuin se myykin).

Ei tosin käy kieltäminen, etteikö välillä saisi käyttää kekseliäisyyttä taloudenpidossaan - ketsuppi esimerkiksi on erinomainen perusraaka-aine ruokaan kuin ruokaan, mikäli tyhjän jääkaapin laatuinen ikävä hetki koittaa. Joku Tescon ketsuppi montaa maksakaan. Mun on itse asiassa tunnustettava, että nykyaikainen populäärikulttuuri ja media ovat tainneet maalata opiskelijalliset finanssit surkeammiksi kuin mitä ne todellisuudessa ovat. Se itse asiassa jossakin määrin ärsyttää mua: miten ihmeessä mä, kaikessa yksinkertaisuudessani, voin lukeutua pääasiallisesti "ihan tyytyväisten" joukkoon, kun taas jollekin toiselle se tuntuu olevan yksiselitteisen mahdotonta? Toki välillä vähän huolestuttaa metallisen armoton tulevaisuus, yhtä julma ja vääjäämätön kuin ryhmätyöt, mutta ehkä ihan hyvä niin. Huonommin olis asiain laita, jos ei kiinnostais yhtään, eikö totta?

Täältä!

Voi kuitenkin olla, että mua on vain pahanpäiväisesti huijattu tässä asiassa uskomaan ulkolaisia filmejä ja nuortenlehtiä. Tämä nyt kuitenkin ensisijaisesti on suhtautumistapakysymys ja itse kunkin mielikuvituksen ja amatööri-insinöörinkykyjen testausta. Opiskelijaeloa voi tarkastella monelta kantilta, taloudelliseltakin, kuten tässä parhaillaan demonstroimme, ja siltäkin kannalta sen voi todeta olevan hauskaa ja jännittävää aikaa. Eläköön luovuus arkipäivän askareissa!

Tiedättekö, minkä olen havainnut parhaimmaksi tähänastiseksi kokemukseksi opiskelijan elämästä? Se, kun voi selata Internetsiä suuren yhteisöllisyyden tunteen vallassa ja tuntea olevansa melkein yhtä cool kuin coolit tupakoivat parrakkaat miehet: minäkin olen opiskelija, minäkin katson brittiläisiä tieteissarjoja silloin, kun pitäisi lukea kokeisiin! Tietysti voi olla, että saman elämyksen kokis myös tuolla jossakin ihan reaaliajassa ja -avaruudessa. Uudenvuodenlistani kohta numero kolme olikin ryhtyä sosiaalisemmaksi, ja melko varmasti toteutankin sen. Onneks en kuitenkaan tehnyt mitään pähkähulluja lupauksia, niin kuin vähentää Internet-aikaani.

Kaiken opintolaina- ja lukukausimaksukitinän jälkeen voin hiljaisella äänellä kertoa, että sain ensimmäisen lukukauden alustavat arvosanat, ja niiden suhteen mulle ei ole mitään valittamista. Päinvastoin. Ei olis täysin aiheetonta esimerkiksi pitää pieniä hippoja kunniakseni. *Rumminpärinää ja aplodeja, ehkä jopa vislaamista* Kiitos, kiitos! En olisi pystynyt tähän ilman Google Translatoria!