Oon ollut laiska viime aikoina, hävettää ihan, ja laiska ihan perinpohjin eikä vaan sillä, etten olis mitään kirjoittanut. Yks osasyy kirjoittamattomuuteen on, ettei mulla nyt hirveesti paljoo mitään sanottavaa ole. Elämä on tylsää rutiinivoittoista arkea nyt, pääsiäisestäkään ei oo mitään kerrottavaa, hädin tuskin tiedostin, että mikään pääsiäinen edes oli. Töissä vaan oon ollut, iltavuorossa, enkä juurikaan oo muuta saanut aikaiseksi. Tänään illalla menin työtoverin kanssa pelaamaan biljardia, enkä kirjannut itseäni tauolle, lähinnä koska olin siihen mennessä jo kaikki taukoni pitänyt, höhö. Yritin mennä kyllä tässä yks päivä kenkäostoksille, ostin sen sijaan kaks mekkoa, mutta paha mut periköön, jos alan täyttää tätä blogia jollain vaatehullutuksilla ja asukuvilla ja muulla ärsyttävällä hölynpölyllä. Sen lisäksi oon vähän kipeä, flunssaa, flunssaa ja muita tauteja ohessa (poskiontelontulehdus, angiina) tai norovirusta. Minkään just mainitsemani asian välillä tuskin on minkäänlaista korrelaatiosuhdetta.
Sain varsin pirullisesti työtarjouksen paikasta, jossa ensinnä kävin haastattelussa ja josta luulin saavani töitä. Se haastattelu oli joskus helmikuun alkupuolella, melkein kaks kuukautta sitten, ja nyt niillä on sitten paikka mulle, loistavaa. Oikeesti mietin vähäsen, pitäiskö mun vaihtaa noin vaan työpaikkaa lennossa vaikka todennäköisesti tuun tuolla pysymään, missä nyt sitten aloitinkin. Ei siinä olis muuten mitään, mutta en oo oikein viihtynyt siellä, mutta kuulopuheiden perusteella oon nyt ojassa ja se toinen paikka olis sit allikko.
On tuolla nykyisessä työpaikassani hyviäkin hetkiä ollut. Muutamia, biljardin pelaaminen on hauskaa, työkavereiden kanssa tuun toimeen ja pari kertaa jopa nauttinut niiden kanssa rupattelusta. Pääsääntöisesti en kuitenkaan pidä tosta paikasta, vaikka joku yliminäni moittii mua kiittämättömyydestä ja lapsellisuudesta ja kärsimättömyydestä. Ei oo ikinä alkuun helppoa, missään, ja niin edelleen, mutta siitä nyt ei pääse mihinkään, että ei vaan oo kivaa. Tuskinpa missään muualla on sen hehkeämpää kuitenkaan, se itse työ. Tuolla en sentään joudu soittelemaan puheluita ja voin kyyristellä omassa nurkassani lukemassa uutisia, jos ei oo oikeita töitä tehtävänä. Asiat vois olla paljon hullumminkin, tuolla on melkomoisen rentoa oleminen kumminkin. Mutta. Siltikin. En aio toistaa sitä enää kertaakaan. Mutta.
Viis kuukautta, yritän ajatella, huhti touko kesä heinä elo, sitten Suunnitelman mukaan aloittaisin opiskelut. (En halua ajatella sitä vaihtoehtoa, että en pääsis kouluun. Jos niin käy niin vittu soikoon ja sit pitää laatia uus toimintasuunnitelma.) Se on suurin tekijä, jolla motivoin itseäni töihin, väliaikaisuus. Nyt kun en kuitenkaan aio olla töissä kuin tän kevään ja kesän, niin sillä ei ole niin väliä, missä oon. Tuolla oon kuitenkin jo aloittanut ja alkanen päästä jyvälle, mitä multa odotetaan, niin samantien voin sinne jäädäkin. En myöskään halua selitellä tulevaisuudessa oudonlyhyitä työsuhteita CV:ssäni vaikken tiedäkään, minkämoisiin töihin vielä päädyn.
Huomenna kun herään nukuttuani pitkään, vapaapäivä, otan puhelimen kauniiseen käteen ja soitan kiittääkseni työtarjouksesta, mutta jättäväni väliin. Melodramaattista ilmausta käyttääkseni, sinetöin siinä sitten kohtaloni seuraavaksi vajaaksi puoleksi vuodeksi. Ei passaa valittaa, ilta- ja viikonloppuvuorot kestän urheasti, oon samaa mieltä kaikesta umpikahjon team managerini kanssa ja juttelen mukavia työkavereille. Loppujen lopuksi viis kuukautta menee äkkiä, joka kuukaudelle on suunnitelmia ja jotain mitä odottaa. On mulla lomiakin jo tiedossa, eikä ensimmäiseen ole kuin kuukauden päivät ja toinen seuraa heti perään kesäkuun alussa.
Jos oon jotakin itsestäni havainnut, niin sen, että oon äärimmäisen kranttu ja mukavuudenhaluinen, eikä toi ole erityisen hyvä yhdistelmä. Huomattavan kielteinenkin olen, mitä työpaikkaani tulee, mistähän lie sekin johtuu, kun se ei nyt niin paha paikka kuitenkaan ole, en usko, noin niin kuin väliaikaistyöpaikaksi. Vuorotyö tietysti on raastavaa, mutta nyt ei oo niin paha kuin Suomessa töissäollessani, missä vapaapäivät oli ripoteltu miten sattuu, tuntimäärät saattoivat olla myös edellämainitun kaltaisia, puhumattakaan niistä miltei jokalauantaisista työpäivistä. Nyt työvuorot menee sentään siinä kahden viikon syklissä, joka toinen viikonloppu töitä ja joka toinen vapaa. Sitä paitsi oikeastaan tykkään arkivapaista, vaikka ne tietävätkin viikonlopputöitä, mutta on ihan hauska tehdä juttuja keskellä viikkoa, joita ei muuten tekis, sanokaamme soitella pankkiin.
Kaiken tän voisi kaiketi tiivistää siihen, että mua sietäis hieman potkiskella takamukseen ja ottaa niskasta kiinni ja suotuisinta olis, että itse ymmärtäisin ravistella itsestäni vähän tätä kaikkea vastahankaisuutta. Mun on vain pidettävä itseni kyllin kiireisenä vapaa-ajalla, muuten lähtee kyllä järki. Saatan alkaa nauttia viiniä tai ehkä viskiäkin ja pikkusikareita iltaisin töiden jälkeen. En vaan tiedä, kuinka pitkään jaksan tuttaville ja naapureille (no hyvä on, tuttaville pelkästään) vakuutella, että toki töissä menee hyvin - ei ole varsinaisesti pötypuhetta, eihän siellä huonosti mene. Oon saavuttanut targetteja aika hyvin, käynyt ilmi muutamista asiakastyytyväisyyttä mittaavista taulukoista, joita ovat sähköpostina lähetelleet.
Piupaupou, hyvää yötä. Kauheeta kun tuomitsen itseäni kovin jyrkästi aina ja kaikessa, mut välillä siihen on syytäkin. Eriäviä mielipiteitä? Mielipiteitä ylimalkaan? Ei mullakaan enää näin kahdelta yöllä ja samaan hengenvetoon voinkin todeta, että unirytmi se vasta onkin jännä juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti