1/6

Väsyttää ja oon edelleen kipeenä. Uus diagnoosi on tuberkuloosi, voi olla myös SARS tai se kiinalainen lintuinfluenssa. Töissä kykin viikonlopun taas, miten tuntuukin, että oon siellä joka viikonloppu vaikka se on vaan joka toinen viikonloppu. Mietin jo, että olisko sittenkin pitänyt hyväksyä se työtarjous sieltä toisaalta, olispahan ainakin viikonloput vapaat! (Vaikka kuulopuheiden mukaan sielläkin on hullusti asiat.)

Tänään kärsin töissä yhden ihan sietämättömän asiakkaan kanssa kaks tuntia, kaks hemmetin tuntia yhden paksupään kanssa. Hyvä etten itkupotkuraivarin vallassa heittäytynyt lattialle ulisemaan. Onneks on sentään muutamia kivoja työkavereita, joilta voi kysyä, mutta nekään ei kaikkea tiedä, ja sit on mentävä mentorien puheille. Kivoja kavereita ne, auttavaisiakin, Bellatrixiksi ja Lucius Malfoyksi niitä kutsun. Eiköhän se kerro jo kylliksi, että oon nimennyt ne kuolonsyöjien mukaan, tuskin tarvitsee sen enempää selitellä niiden persoonallista olemusta. Mua suututtaa edelleenkin miettiä koko typerää asiakasta ja typerää Luciusta, mä oon ollut siellä vasta kuukauden ja jos oon silminnähden ahdingossa ja pinteessä, niin vähintä, mitä vois tehdä, olis edes olla ystävällinen.

Onneks yks työtoveri sen sijaan oli ystävällinen ja ymmärtäväinen, kun avauduin tympeästä mentorista ja umpi-idiootista asiakkaasta. Sellaisia ne kuulemma ovat, mentorit, eivät halua auttaa, vaikka se on niiden työtä. Toisaalta ymmärrän, mäkään en mistään hinnasta haluaisi toimia mentorina tuolla, mutta jos nyt on sen verran pahviaivo ollut, että on moisen työn ottanut vastaan, niin vois yrittää edes. Ei oo niin yksioikoinen juttu, en usko, että meistä kukaan oikeasti tuolla haluaa olla, mutta sekään ei oo vielä mikään tae toverillisesta ryhmähengestä. Tai mitä minä mistään ryhmähengestä tietäisin, suomalainen epäluuloinen erakko.

Eilen kävin tovereilla sunnuntairuoalla, hyvä tapa viettää töidenjälkeistä sunnuntai-iltaa (hyvää pizzaa myös, omnonmn). Oli ensimmäinen kerta, kun pyöräilin Dublinin ydinkeskustan halki; en oo samanlaista kauhua tuntenut sitten autolla ajamisen opettelun jälkeen. O'Connell Brigden ja O'Connell Streetin kohdalla sydän hakkas aika montaa yksikköä. Jos heitän henkeni liikenneonnettomuudessa, se tulee tapahtumaan siinä risteyksessä, kun on sillan just ylittänyt eteläpuolelle. Yksisuuntaisia katuja en edes tohdi miettiä, niitä on liikaa yhden ihmisen ymmärryskyvylle.

Oon tosin myhäillyt itsekseni selaillessani tulevan yliopistoni nettisivuja ja sitten sitä kammottava Central Applications Officen nettisivua myös, jossa saattaa sitten olla joku tolkku, vaikka ensi näkemältä ei uskois. Olo kuin lapsella karkkikaupassa, niin paljon juttuja joista valita! Juttuja! Joita vois opiskella! Ei oo runsaudenpulaa aikaisemmin ollutkaan vaikeutuna tän opiskeluunpyrkimisen suhteen, tismalleen päinvastoin. Jännittää kovin monella eri tavalla, on semmoista miellyttävää, tulevaa ihmeellistä aikaa odottavaa jännitystä ja toisaalta taas jännitys on suoranaista kauhua, lamauttavaa, semmoista joka puristaa kaikki sisäelimet yhteen myttyyn eikä päästä irti: entä jos teen jotain väärin, entä jos oonkin liian myöhässä, entä jos en pääse kouluun vaikka olisinkin täyttänyt hakemuksen oikein ja postittanut oikeat liitteet?

Koin yhden kohtaamisen Suomessa, junassa jossain Helsingistä pohjoiseen, jotakuinkin jossakin Pasilan ja Tikkurilan välillä. Aikaa tästä taitaa olla vuos ja muutama kuukaus, se oli ennen joulua. Olin ollut ystävättäreni kanssa jotain asiaa toimittamassa pääkaupungissa ja sitten oltiin kuuliaisesti palaamassa kotiin. Valitin (ilmeisen kovaäänisesti) etten tiedä mitä elämässäni haluun tehdä ja mitä opiskella, kirjallisuuttako, vai oonko ihan varma kumminkaan ja etten oikeestaan haluis kuin maata kotona peiton alla, semmoinen tavanomainen valitusvirsi, kyllä te mut tiedätte. Ihan yllättäen yks vanha nainen siinä parin penkin päässä kääntyi ja kertoi opiskelleensa suomen kieltä yliopistossa, sitä en muista, minkä lajin uraa se teki, mutta jotakin kirjoittamiseen liittyvää, sen muistan että se oli opettanut suomea maahanmuuttajille. Loppuun se lisäsi suosittelevansa lämpimästi sitä kirjallisuudenopiskelua. Menin sanattomaks, sitten en voinut kuin kiittää kauniisti.

Oonko kertonut tän tarinan aiemmin? Se on niin hyvä tarina, etten yhtään ihmettelis, vaikka olisin. Olkoon sitten toistamiseen, en jaksa ryhtyä kaivelemaan arkistoja moisen selvittämiseks. En tiedä kuka se nainen oli, mutta muistutti mua Kyllikki Villasta - ei aavistustakaan, miksi, tommoiset henkevyydet eivät ikinä oo olleet mun juttu alkuunkaan - ja luulen, että se olis tyytyväinen, jos tietäisi, että eräs vikisevä tyttö lähijunasta muistaa sen neuvon ja on miettinytkin sitä tämän tästä aina toisinaan. Niin ja myös että se vikisevä tyttö on tehnyt vakaan päätöksen jatkaa sen jalanjäljissä, tai niillä main nyt ainakin. Haluisin hirveesti päästä kertomaan sille naiselle, että oon päässyt kouluun. Se nyt tietysti tuskin tulee tapahtumaan vaikkakin tässä on joitakin kertoja todettu, että maailma on pieni ja Dublin myös, mutta jos nyt edes jollekin pääsis kertoo, että oon päässyt kouluun. (Jos niin käy, niin siitä kuulee varmaan koko pohjoinen pallonpuolisko.)