Moskovaan, Moskovaan, Moskovaan!

Oon hieman pettynyt tällä hetkellä työtilanteeseeni, eri syystä tosin kuin aiemmin. Nythän on nimittäin niin, että aikaisemmin sentään oli aikaa pitää pidempiäkin taukoja jos siltä tuntui, lukea uutisia ja etsiä halpoja lentoja. Vaan jostain syystä pari viime päivää on pitänyt kiirettä, ihan siinä määrin, että saadakseen kaiken tehtyä aikarajojen sisällä, on pitänyt vähän päällekkäisestikin yrittää suoriutua niistä työtehtävistä. Kahta asiaa samaan aikaan! Mitä ihmettä sekin on olevinaan! Että täytyy toisella kädellä kirjoittaa yhtä asiaa ja toisella toista; tyrmistyttävää, ennenkuulumatonta, enkä oo edes niitä uutisia ehtinyt kahteen päivään töissä lukea, järkyttävää.

Kerrankin voin muuten todeta tehneeni jotain: käytiin vähän teatterissa katsomassa näytelmää, Kolmea sisarta. Se oli pienen teatterin amatööriproduktio, mut ei yhtään hullumpi, varsin hyvä oikeastaan. Kovin perinteinen ja alkuperäiselle tekstille uskollinen tosin, täytyy huomauttaa. Vaikken nyt mikään teatterin asiantuntija olekaan, niin pieni kokeellisuus ei oo lainkaan pahasta aina silloin tällöin. Oli miten oli, kyllä se sen verran vaikuttava oli, että kotiin päin kävellessä illalla mielessä pyöri sekavia ajatuksia Moskovasta ja Dublinista ja siitä miten tein sen, mitä Olga, Masa ja Irina eivät eli pääsin loppujen lopuksi Moskovaan (Dubliniin). Elämän piti olla helppoa, onnellista, täydellistä täällä; jotain täysin erilaista ja parempaa kuin Suomessa. Viininsekaisin ajatuksin olisin myös halunnut keskustella Tsehovin kanssa tarkemmin tästä aiheesta, Moskovasta, elämisestä, työnteosta, onnellisuudesta - millaista olis sisarten elämästä tullut Moskovassa? Omakohtaisten kokemusten perusteella arvelisin, että tytöille olis tullut karu pudotus maanpinnalle, vähän samantapainen, jonka itse koin (arki). Toisaalta, otan nyt hyvinkin naivilta kuulostamisen riskin, mutta Dublin itsessään on piskuisen kotikaupunkini jälkeen suuri ja jännittävä, vaikka hyvänen aika miten pieni se oikeastaan onkaan. Kuitenkin rakastan asua kaupungissa, ja tää on tällä hetkellä tismalleen täydellinen kaupunki mulle.

Syyt, minkä tähden pidän Dublinista niin kovasti, ovat varsin yksinkertaisia. Rakastan raitiovaunuja, täällä on Luas, vaikken sillä juuri koskaan ajelekaan. Ei mulla oo mitään syytä mennä sillä, mutta aina kuitenkin on se mahdollisuus. Sama pätee meren läheisyyteen: tuskin edes muistan, kuinka lähellä meri onkaan, mutta tiedän yhtä kaikki sen olevan. Voin mennä katsomaan merta ja laivoja, jos haluan. Voin ajaa raitiovaunulla, jos haluan. Verrattuna vaatimattomaan kotikaupunkiini, täällä on paljon enemmän tekemistä: voin mennä piirtelemään luonnontieteellisen historian museoon, jos haluan; voin lähteä kaupunkiin, kylille, keskustaan sanan varsinaisessa merkityksessä. Kotikaupunkini, tai kaupungin, josta oon kotoisin, kuinka vaan sen tykkää ilmaista, keskustassa ei oo keskustan tuntua.

Kohta tosin sinne oon menossa käymään, kotiin, Suomeen, siihen ensimmäiseen kotiini? Tasan viikon päästä tästä päivästä lukien äitini on jo yhden päivän täällä viettänyt puolentoista viikon mittaisella vierailullaan, ja pari päivää vapun jälkeen lennän Suomeen katsomaan vähän lisää teatteria ja vähän eri versiota Kolmesta sisaresta. Varattiin liput KOM-teatteriin jo viime syksynä, ja ihan sitä varten teen tän pikavierailuni Suomeen. Siitä kuukauden kuluttua tuun taas Suomeen osallistuakseni eräisiin suomalais-irlantilaisiin häihin. Nokkela kaveri, lentää edestakaisin kuukauden välein. Mut kuinkas teet, teatteriin on päästävä eikä häitä voi jättää myöskään väliin. Molemmat lomat on kyllä tervetulleita ja hartaasti odotettuja.

Teatterin lisäks vähän leivottiin eilen ja viettiin aika Suomi-painotteista päivää. Suomipop soi Internetsin kautta ja kardemumma tuoksui, leivottiin pullaa ystävättereni kanssa ja sämpylöitä myös. Varsinkin niitä suomalaisia biisejä oli hassua kuunnella, ne olivat tuttuja mutta tuntuivat kovin kaukaisilta silti, vaikken oo täällä kuin pari kuukautta ollut, kaks ja puol, melkein saman verran kuin viime syksynä olin poissa. Sit kun äitini tulee, mikä on myös kovin iloinen vaihtelu tähän elämään, se tuo mukanaan vaatteitani ja kirjojani. Mitä enemmän mulla on täällä tavaraa, sitä enemmän oon tässä paikassa kiinni, vaikeampaa lähteä jos niikseen tulis. Kuinkakohan kauan täällä oikein aion olla? Aionkohan mä ikinä palata Suomeen? Millaistakohan siitäkin tulisi? Muutankohan mä jonnekin toiseen maahan? Skotlantiin, miks just Skotlantiin, en tiedä, ehkä Australiaan esimerkiks?

Myös Nabokov läksi kotimaastaan. Olosuhteiden pakosta, tosin, bolsevikkivallankumouksen jälkeen. Olisko se lähtenyt, jollei mitään vallankumousta olis ollut? Mitähän sillä oli sanottavanaan tähän asiaan?

Avaa ikkuna ja kurkota ulos; nauttikaamme näkymästäni!

Mun lähiapteekki tarjoaa mainioita palveluja!