(Pako)matkoilla: Suomalainen ei ymmärrä

Uhomielisistä puheistani huolimatta taas oon blogini äärellä, luulen, että se johtuu siitä, että oon toisinaan vähän itsekeskeinen siinä mielessä, että mun omat jutut ovat musta tavattoman mielenkiintoisia ja haluan jaaritella niistä loputtomiin, eikä edes hävetä.

Herättiin äidin kanssa tänään aamulla puoli viiden aikaan ja viideltä sit otettiin taksi lentokentälle; se hyppäs Suomen-koneeseen ja minä Dublinin-linjuriin sen jälkeen, kun olin selvittänyt sille, minne on mentävä ja mitä kautta. Olinkin sit kaupungissa takaisin hiukan ennen aamuseitsemää, ja arvatkaa, onks täällä mikään kahvila auki siihen aikaan? Ei tietenkään, ilmiselvä vastaus. Halusin pistää elämääni risaiseksi ja ottaa kaiken ilon irti Kaupungissa asumisesta ja käydä fiinisti ulkona aamiaisella, mutta näköjään se ilo irtoaa vasta myöhemmin päiväsaikaan.

Eikä muuten ollut helppoa yrittää bongailla aukioloaikoja kaffiloiden seinistä. Kyllähän mun toki pitäis tietää jo tähän mennessä, että täällä asiat ei mee ihan niin täsmällisesti kuin suomalainen on tottunut ja toisinaan toivoiskin, mutta silti olin vähän tyrmistynyt. Suomalainen tahtoo aukioloajat, suomalainen tahtoo jonottaa, suomalainen tahtoo jääkiekkoa, suomalainen sen sijaan ei tahdo maksaa viittäkymppiä tai niillä main yhdestä lääkärikäynnistä (mistä tahansa käynnistä!). Suomalainen myös kerrospukeutuu ja odottaa liikennevaloissa punaisten vaihtumista vihreiksi. Tää on kuin jokin kummallinen sisäpiirivitsi, joka on hauskaa sen tähden, että se on totta, mutta kuitenkin se on kaikesta vitsailusta huolimatta otettava vakavasti. Toi on kuin suomalainen ruotsalainen norjalainen -vitsit, paitsi että ne on vaan suomalainen-vitsejä. Merkillistä erottautua näin selkeästi irlantilaisista alkuperäisasukeista - tai pikemmin olla näin selkeän tietoinen erosta, siitä että on toisesta maasta, toisenlaisilla tavoilla ja vallan jopa toisenlaisella mentaliteetilla varustettu.

Liekö mulla nyt sitten jokin kulttuurishokki edelleen, vai mistä on kyse, kun oon oikeasti aikeissa katsoa jääkiekkoakin. En oo ikinä sitä oikeestaan seurannut, mutta oiskohan tää nyt sit jotain maasta- ja maahanmuuttoperäistä kansallisidentiteetin tutkiskelua. Viime vuonna lojaaliudesta Suomen maajoukkueen maalivahtia kohtaan pelasin tosin vähän muistaakseni Pitkävetoa jääkiekon MM-kisoista, mutta en tainnut voittaa mitään. Ei uhkapelien julmassa maailmassa näemmä lojaaliuskaan enää merkkaa mitään!

Viime viikko oli mitä suurimmassa määrin hysteerinen kouluunhakemisen suhteen. Sain hakemuksen täytettyä, taisin loppuun sysätä sellaisenkin epämääräisen ja epätodennäköisen aineen kuin law with philosophy jossain ihan ihme mielenhäiriössä. Vois tosin olla ihan kiinnostavaa, ja täällä voisinkin lakia opiskella. Suomessa mun sukunimi poikis liikaa mukahauskoja Hullunkuriset perheet -tyyppisiä vitsejä, siitä ei tulis kuin fiasko ihan pelkästään tän nimiasian takia. Sit vielä enemmän sydämentykytyksiä aiheutti, kun laitoin yhden postimerkin liian vähän kirjekuoreen, jossa lähetin kopiot koulutodistuksistani (niidenkin saaminen oli sitten taas oma lukunsa, se jääköön kuitenkin nyt, ei vanhan naisen hermot kestä liian montaa hysteriaan johtavaa tarinaa kerrallaan). Juoksin sit hädissäni perjantai-iltapäivänä kahteen eri postitoimistoon, joissa molemmissa tähdensin erityisesti paitsi lähetettävän kuoren tärkeyttä, myös epätoivon ja paniikkini asteita.

Vainoharhaisena sieluna olin ilman muuta pistänyt mukaan omalla nimelläni ja osoitteellani ja postimerkillä varustetun postikortin, kun ohjeistettiin, että semmoinen on mukaan laitettava, jos mielii saada vahvistuksen todistusten saapumisesta. Tänään sitten se Irish Writers -turistipostikortti Central Applications Officen leimalla tuli takaisin ja sit heräs mitä suurin mieltä hämmentävä kysymys: mitä nyt? Ilmeisesti nyt ei auta kuin odottaa - hermoja raastavaa! Viime keväänä, kun hain Helsingin yliopistoon, koko kevään luin pääsykokeisiin kuin vailla huomista, oli jotain mitä odottaa ja mihin tähdätä. Eikö mun todella tarvitse tehdä mitään muuta kuin täyttää hakemus Internetsissä ja lähetellä postissa vähän papereita? Oikeesti? Eikö mitään muuta? Kyllä kai sitä jotain nyt pitäis vielä, eihän tässä oo likimainkaan tarpeeksi nähty vaivaa! (Suomalainen epäilee tehneensä jotain väärin, kun on päässyt näin helpolla.)

Lauantaina pidettiin äidin kanssa museopäivää: käytiin Hugh Lanessa, National Galleryssa ja Dead Zoossa, yksissä lempparipaikoistani Dublinissa, ja toistamiseen Mes Amisissa aamupalalla, niiden vegeaamiainen, omnomnom, hy-vää. Sit sunnuntaina hypättiin muiden turistein kanssa bussiin, joka vei meidät kieroajelulle Wicklow'n vuorile (eivät ne taida oikeita vuoria olla kumminkaan, aika pikkuisia vuoriksi, mutta sillä nimellä niitä joka tapauksessa kutsuttiin) ja Glendaloughin, mahdoinkohan edes oikein kirjoittaa, kansallispuistoon tai metsään tai vanhalle hautausmaalle, meni vähän noi metsät ja puistot sekaisin jo. En oo itse ikinä hirveesti perustanut tommoisista ohjatuista ja opastetuista retkistä, mut ei kyllä ollut yhtään hullumpi päivä kumminkaan.

Haluaisin tähän päätteeksi vielä seuraavanlaisen jännittävän uutisen julkaista: ensimmäistä kertaa pyöräilin töihin! Se oli yllättävän nopeata ja kyllä se ihan helppoaki oli. Aamulla, kun olin niin varhain jalkeilla ja toimintakykyinen, siivosin vähän ja sit päätin käydä uudestaan Dead Zoossa, Natural History Museumissa. Sinne polkiessani tunsin niin suunnatonta pyöräilyn riemua, että päätin jatkaa sitä sit siihen samaan syssyyn. En oo koskaan ollut erityisen urheilullinen ja rehellisesti sanottuna vähän laiska ja mukavuudenhaluinen ja näin ollen tosi kranttu sen suhteen, millaisia liikuntamuotoja voin harrastaa. Pyöräilyn on itsellenikin tuntemattomista syistä kelpuuttanut, ja toi kuus seitsemän kilometriä yhteen suuntaan on vielä ihan siedettävä matka polkea. Sit kun vielä jaksaisin ottaa tän tavaksi - tarkoittaa, että sit kun mulla vielä olis itsekuria ottaa tää tavaksi bussilla kulkemisen sijaan. Tosin tänäänkin olin pyörällä aikaisemmin kotona kuin mitä olisin bussilla ollut, hö hö!