En osaa sanoa varmasti, onks Dublinissa paljon vai vähän suomalaisia todellisuudessa, toiset sanoo paljon ja toiset vähän, mut tuntuu kuin niitä olis pirun vähän ja kaikki tuntis toisensa tai vähintään jollain tavalla tietäis toisensa. Itse tunnen kovin vähän suomalaisia - kun ei mulla niitä tuttuja kaiken kaikkiaan oo ihan hirveesti, mutta suomalaiset ei kyllä muodosta siitä enemmistöä. Ei sillä oo niin väliä, mitä kansallisuutta uudet tuttavuudet edustavat, mutta ihan suoraan sanottuna mua karmii ajatus siitä pienestä suomalaisyhteisöstä, jossa kaikki asuu toistensa kanssa, seurustelee toistensa kanssa, tuntee kaikki toisensa, piiri pieni pyörii. Oon diplomaattinen enkä sano halkaistua sanaakaan eräästä iibeeämmäläisestä Suomi-hengauksen toimintamuodosta.
Jostain syystä tää asia assosioituu mun mielessä mun blogiin. Niitähän riittää, blogeja suomalaisista Irlannissa. Osa on ihan mielenkiintoisia ja osa sit ei. En kuvittele, että tämä mun blogi olis jotenkin poikkeuksellinen siinä suhteessa; jälleen yksi suomalaisneiti Dublinissa ja senpä takia oonkin viime aikoina hieman kyseenalaistanut, onko mun mitään syytä tätä jatkaa. Bändeillä on elinkaarensa, laulaa Samuli Putro, ja sama pätenee blogeihin. Olisko tän elinkaari ollut tässä? Tämmöinen lyhyt? Joulusta vappuun? Nythän on niin, että mulla ei paljoa sanottavaa ole, ei mitään semmoista, jonka kokisin tarpeelliseks jakaa. (No okei, ei valehdella, ainahan mulla asiaa on. Tänään töissä esimerkiks olin tikahtua, kun kuuntelin Aulikki Oksasta ja Kansainvälistä työnväenluokkaisessa vappuhengessä eikä ollut ketään, joka olis mun senhetkiset mielenkiinnon kohteet voinut jakaa. En kyllä tiedä jakaako niitä paljon kukaan ylimalkaan. Ei sillä, että mulla olis mitään erityisiä sosialismisympatioita, mun mielestä vanhat taistolalaislaulut on kiinnostava yksityiskohta Suomen lähihistoriassa. Vaikka kyllä mä enemmän sympatiseeraan sosialisteja kuin oikeistolaisia porvarisikoja.)
Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen blogin kirjoittamisen mielekkyydestä, kirjoittaminen sinänsä on mielekästä. Asian vois niinkin muotoilla, että tulisin hulluksi, jollen kirjoittaisi. Mut kannattaako mun jaaritella loputtomiin tylsistä työpäivistä, satunnaisista seikkailuista kaupungissa ja epäloogisista ja epäjärjestelmällisistä ajatuksenkuluistani? Internethän tosin on vapaa maa, eläköön sananvapaus!, ja sitä, joka kokee arvolleen sopimattomaks, ei pakoteta lukemaan. Mut ihan oikeesti nyt kumminkin, en halua ajautua taikka lukeutua yhdeks niistä suomisuomalaisista, jotka käy torstaikaljoilla suomisuomalaisten kavereiden kanssa ja sit menee suomisuomalaiseen asuntoonsa nukkumaan herätäkseen kuudeks töihin. Kirjoittaessani niitänäitäisiä kuulumisia musta tuntuu tismalleen semmoiselta suomisuomalaiselta, joka lähtee jännittävään vihreään satumaahan elääkseen suomielämää meren toisella puolen vain. Tosin satunnaiset torstaikaljat nöyrästi myönnän, vähän oon tekopyhä toisinaan.
Tämän kaiken sanottuani paljastan vappufiilikseni alkuperän: ollaan menossa jonkun Suomi-Irlanti- tai Irlanti-Suomi-seuran tai jonkin vastaavan järjestämiin vappukekkereihin (there's gonna be Finnish people there!). Söin töissä suklaarullan munkin korvikkeena ja romantisoin työnväenluokkaa kunnon sosialistin silmälasein, vappu on yks mun ehdottomia suosikkijuhlia ja oon aina liittänyt sen väkevästi myös opiskelijoihin, herra tietää minkä tähden. Töistä kotiin lähtiessä huusin ovella: Työn orjat, sorron yöstä nouskaa!
En huutanut, mutta olis ollut komeata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti