Ah turismia

Eilen oli kovin toiminnantäyteinen päivä, en muista milloin viimeks olis yhden päivän aikana tapahtunut niin paljoa! (Kyllä, mun elämä toisinaan on vähän tylsää.) Toissapäivänä otin itseäni niskasta kiinni ja soitin yhteen rekryfirmaan, josta sitten soittivat seuraavana päivänä uudestaan. Se oli siis ihan sovittu kellonaikaa myöten, ja tänään kävin treffaamassa sitä kaveria ihan naamakkain. Huomenna haastattelu, ihan oikea työhaastattelu! Vähän jänskättää, mut yllättävän vähän ottaen huomioon menneisyyteni ihmiskunnan hysteerisimpänä olentona. Aion aivan piakkoin irtautua tietokoneesta ja ruveta harjoittelemaan täydellisiä vastauksia ja itsevarmaa olemusta.

No niin, puhelusta selvittyäni läksin uusien hostellitovereiden, saksalaistytön ja amerikkalaistytön, kanssa Guinness Storehouseen. En oikeestaan missään vaiheessa oo ollut mitenkään erityisen innoissani mokomasta nähtävyydentekeleestä, mut kerrankos sitä ja miksei, ajattelin ja liityin iloiseen joukkoon. Olihan siinä sitä, oluen valmistusta ja muuta, kerrosta kerroksen perään. En oikeestaan voi sanoa, et olisin pettynyt, koska mun odotukset alun alkaenkaan eivät olleet erityisen korkealla, koska kuten sanottu, en oo tuntenut mitään intohimoa tota Guinnessia kohtaan. Sitä Storehousea siis, varsinaisesta juomasta pidän kyllä intohimoisesti, tai no, pidän siitä, intohimoisesti kalskahtaa vähän alkoholistiselta.

Siellähän oli joku seitsemän kerrosta, ne pari ensimmäistä, joissa kerrottiin siitä oluenvalmistuksesta, kipiteltiin läpi vähän mitensattuu ja niinjanäin. Oli siellä sit kaikkea hauskaa puuhastelua, niin kuin semmoinen DrinkIQ -testi, kymmenen kysymystä alkoholista, ja sit semmonen kun sai itse kaataa oman pintin Guinnessia. Saatiin jopa todistukset siitä, "has crafted the perfect pint of Guinness", nyt vois hakee johon pubiin töihin. Mut sit se ylin kerros, minkälie Gravity Barin nimellä kulkikaan, se oli mahtava! Se koko pytinkihän on pyöreä, jäljitteli kai tuopin muotoa, ja siellä ylimmässä kerroksessa seinät olivat pelkkää ikkunaa joten sieltä näki joka suuntaan Dublinin yli. Mitä pidempään Dublinissa oon, sitä syvemmäksi meidän lämmin ja rakastava suhteemme kehittyy, ja oli ihmeellistä nähdä tämä rakas ystäväni linnun perspektiivistä.

Oltiin myös niin turistimaisia kuin kukaan ihminen voi olla. Otettiin kuvia kaiken aikaa ja kaikesta, vuorotellen jokainen pönötti milloin minkäkin hökötyksen edessä. Luulis, että moinen ilmiselvä turisteilu hävettäis, mutta se ei ollut vielä mitään siihen verrattuna, että otettiin heppakärrykyyti sieltä Guinnessilta takas Temple Bariin. Se oli ihan spontaani tempaus ja hulvatonta siinä kaikessa mauttomuudessaan, sitä paitsi tuskin enää koskaan elämässäni tuun hyppäämään hevoskärryn kyytiin joten tää yks kerta annettakoon anteeks!

Temple Barissa vaihdoin seuruetta lennossa, iloisten ihmisten kanssa käytiin pizzalla ja oluella ja sitten katsomassa vähän komiikkaa. Se oli mun ihkaensimmäinen kerta irlantilaisella comedy clubilla, ja olin ihan varma, et päädyn silmätikuks ja yleiseks naurunaiheeks kuten vois hyvin kuvitella mulle käyvän. En päätynyt, joten ehkä voin uskaltautuu sinne uudestaankin. Yks niistä esiintyjistä, ainoo tyttö, oli aivan mahtava. Se oli vähän senoloinen, että jäi mietittymään, onkohan sillä vintti jotenkin pimeänä tai hämäränä vähintäänkin, mutta hyvällä tavalla, tai hauskalla ainakin. Niin ja olivat sen jututkin hauskoja, se vertasi itsensä ja jonkun kiinalaisen raflan välistä suhdetta Rihannaan ja Chris Browniin ja esitti käsittämättömän demonstraation sen päänsisäisistä ristiriitaisista äänistä.

Tulin sitten takas hostellille, vähän hiprakassa ja väsyneenä toiminnallisesta päivästäni. Uus huonetoveri oli saapunut, tais olla brasialialainen tai joku vastaava. En tiedä, mitä oli ollut tekeillä ennen mun saapumistani, ilmeisesti mielipiteet olivat olleet eriäviä ainakin soitettavan musiikin suhteen ja oltiin liittouduttu jo vastakkaisiin joukkueisiin. Jonkun mutkan kautta yläsängyn saksalaistyttö kysyi, minkälainen puhelin sillä uudella pojalla oli, ja se kertoi omistavansa Nokian Lumian. Olin siinä vaiheessa jo sängyssä ja hyvää vauhtia nukahtamassa, mutta päätin silti osallistua keskusteluun: "Oh, it's Finnish." Sillä lumianomistajalla oli nokkela vastaus: "No, it just started." En tiedä yrittiks se olla hauska, oliko se kuullut väärin vai olinko mä mumissut epäselvästi, mutta siitä riitti hupia ja paljon. Väsyneenä ja hieman maistissa kaikki on hauskaa, niinpä aloin nauraa. Siitä ei tullut loppua, ei millään, se oli semmoinen hillitön ja hallitsematon naurukohtaus, jossa kaikki vaan kumpuaa ulos, koko päivä ja muutama edellinenkin.

Kävin aamupalalla tänään sen saksalaisen tytön kanssa Queen of Tartsissa. Aaaa omnomnom, Queen of Tartsin juustokakku, sairaan hyvää mutta yhteen siipaleeseen juustokakkua ei kovin usein viitsi viittä euroa pistää (mitä hulluja puhunkaan!). Aamupala täällä hostellilla ei oo aplodien arvoinen millään muotoa, joten melkomoista ylellisyyttä käydä ulkona aamupalalla, eikä tarvinnut tiskatakaan jälkikäteen. Tekis kyllä mieli käydä siellä useamminkin, sieltä saa sairaan hyvää ruokaa eikä se oo kuin kivenheiton päässä täältä hostellilta. Pitäis tietysti vähän miettiä miten paljon ulkona juoksee noissa riennoissa ja muissa kahviloissa, kun tulot on sattuneesta syystä nolla. Oon kuitenkin toiveikas sen huomisen haastattelun suhteen, ehkä siinä olis se kauan kaivattu työpaikka

Dublin korkeuksista käsin: