Kahden viikon jälkeen

Sain yhden uuden työpaikkamahdollisuuden, tai kaksi jos ihan tarkkoja ollaan, mutta toinen olisi ollut puhelinmyyntiä Maltalla. Sanomattakin selvää, ettei se erityisemmin saanut mun mielenkiintoa nousemaan. Oon myös tehnyt hairahduksen sivuraiteille työnhausta ja tutkiskellut taas yliopistotarjontaa täällä. Ennen joulua tai niillä main vakaa aikomukseni oli hakea tänne kouluun mutta sitten syystä tai toisesta koin sen tilanteeseen sopimattomaksi. En tosiaan enää muista, miksi tällaiseen lopputulemaan päädyin, joten yritän taas ottaa selvää, kuinka yliopistoon pääsy onnistuis, laitoin ihan sähköpostia asianomaisille tahoille, oon aivan tosissani tästä tällä kertaa! Luulen, että opiskelu täällä saattais olla parhaita ideoita, joita oon aikapäiviin, miesmuistiin suorastaan, saanut. Aika usein mun ideat on melko kyseenalaisia kumminkin, niin kuin suunnitelma lähteä yksin Marokkoon, mistä en oo muuten vielä luopunut! (Saatan kyllä harkita jonkun mukaan ottamista.)

Voin jälleen kerran todeta, että melkomoisen ihmeellistä tää hostellielämä. Istuin perjantaina aivan muina naisina common roomissa, kun yks henkilökunnan edustaja tuli kysymään multa, tunnenko tarvetta vaihtaa huonetta, kun sinne olis tänään asettumassa sisään viis miespuolista kaveria ja näin ollen olisin ainoa tyttö siellä. Kerroin ettei haittaa, en oo kumminkaan jäämässä viikonloppuna erityisemmin hostellille hengaamaan (hehhe, mulla on sosiaalista elämää!). Ehdin jo ajatella, kuinka ystävällistä kysyä, joku toinen ehkä paniskin pahakseen vaikka mulle se on yksi lysti, keitä muita samassa huoneessa nukkuu. Ei kuitenkaan montaa minuuttia ehtinyt kulua, kun se samainen henkilökuntalainen palasi takaisin ja kertoi, että niitä herrasmiehiä onkin viiden sijaan kahdeksan (vaikka kyseessä oli kuuden hengen huone, ehkä ne respassa ajattelivat, että siitä huoneesta tulee niiden juhlinnan päämaja tai jotain) ja että ne tulevat juopottelemaan siellä pitkin yötä ja että tässä nyt olis uuden huoneen avain, ja lisäsipä se vielä että "for safety reasons". Olin vähän hämmentynyt, mutta myönnän, ettei sensorttinen ilmapiiri varmaankaan olis se kaikkein otollisin ja miellyttävin. Sitten tämä sama ystävällinen asiakaspalvelija tuli vielä kolmannen kerran takaisin ja antoi mulle toisen avaimen ja sanoi, että siinä olis nyt sitten vieläpä oikea avain ja ei kiirettä vaihtaa huonetta.

Kuten sanottu, olin vähän ihmeissäni tästä kaikesta, etenkin tovin kuluttua, kun eri henkilökuntalainen tuli kertomaan, että ne juhlivat poikalapset olivat siellä jo, ja että se voisi auttaa mua siirtämään tavarani. Se oli ystävällinen tarjous, mutta siinä piili semmoinen erittäin kehottava sävy jossain taustalla, joten edelleen hämmentyneenä ja orastavaa ärsyyntyneisyyttä nieleskellen läksin suorittamaan huoneenvaihdon. Ymmärrän kyllä niiden näkökulman tähän asiaan, "we're not comfortable with you sleeping there alone", jotenkin noin ne laittoivat sen asian, mutta taivaan tähden, kyllä mun pitäisi voida saada jäädä varaamaani huoneeseen, sukupuolesta viis! Minä olin siellä ensin, miksi minun piti siirtyä, vihaista jupinaa. Inhoan yli kaiken sitä, kun mua kohdellaan tyttönä. Ei yksittäisenä ihmislajin edustajana ilman erioikeuksia tai velvollisuuksia, vaan tyttönä.

Perjantaina oli myös tarkoitus lähteä kiertelemään kauppoja, mutta kävinkin yhdessä ainoassa kaupassa, minkä jälkeen kipitinkin suoraa päätä takaisin hostellille. Se kauppa oli Tower Records, josta ostin J. M. Barrien Peter Panin, jonka oon halunnut lukea jo varsin pitkään! Vähän epäselvää on, miksi etupäässä kaiketi levykaupassa myytiin myös kirjoja, mutta onhan tommonen diversiteetti hyvä liikeidea. Peter Pan oli mulle pienenä ihan suunnattoman kova juttu, vähän niin kuin Phileas Fogg, ja samalla tavoin kuin koin huikeita hetkiä lukiessani Around the World in 80 Days, veikkaan että tosta Peter Panista tulee samanmoinen kokemus. Siltä ainakin kovasti vaikuttais muutamien ensimmäisten sivujen perusteella.

Viikonloppu menikin sit Dublinin yössä, jossa havaitsin uuden ihmetyksen aiheen Irlannissa. Oon kyllä pannut sen merkille aiemminkin, ja vaikka tää periaatteessa on aika yhdentekevä seikka, niin mulle se aiheuttaa merkittävää päänvaivaa ja hämmennystä. Sehän on ilmeisesti niin, että pubissa istuskellessa kuka joukosta ikinä sattuukin menemään tiskille, tuo kaikille juotavaa, jokainen vuorollaan tarjoaa kierroksen. Sehän on hyvätapaista ja ilahduttava käytäntö, mutta käsitteenä ylittää mun ymmärryksen. Ei meillä Suomessa vaan, jokainen käy tiskiltä itse juomansa ja kaiken muunkin tilaamassa. En oo lainkaan moiseen sanotaanko paremman ilmauksen puutteessa vieraanvaraisuuteen lainkaan tottunut, en tiedä miten suhtautua siihen. En tykkää yhtään siitä, jos joku maksaa munkin ruoan taikka juoman ulkona käydessä, joten jostain syystä tuollainen vastavuoroisuuskin on mulle jotenkin kiusallista. Pidän kyllä ajatuksesta, että kukin vuorollaan tarjoaa jotakin, sehän on tosi kätevää ja käytännöllistäkin ja haluan kyllä mitä pikimmiten omaksua sen tavan.

Ehkä eniten mut saa hämmennyksiin, hmm, sanottaisko kohteliaisuus täällä. Ihmiset ovat kohteliaita, piste, aivan erilaisia kuin Suomessa. Kaupan kassallakin kysellään et mitä kuuluu ja ollaan huomaavaisia ja niin edelleen. Koen tässä suuria valaistumisen hetkiä, kun tajuan, kuinka sisäänpäinkääntyneitä suomalaiset osaavatkin olla. En voi olla ajattelematta yhtä entistä kaveriani, josta en oo vuoteen kuullut mitään, eipä me toisaalta mitään sydänystäviä oltukaan (ystävättären entisen poikaystävän toveri - ilmeisesti kaverin eksän kaverin kanssa ei enää eron jälkeen kaveeratakaan). Se oli hiljainen kuin mikä, vuosikausia me sitä houkuteltiin avaamaan sanaista arkkuaan. Humalassa puhetta tuli tietysti ja paljon, sisällölliseltä arvoltaan aika merkityksetöntä, ikävä kyllä. Se on ehkä stereotyyppisin suomalainen, jonka kuunaan oon tavannut, ulkonäöltäänkin; hailakanvaaleat silmät ja hiukset. Ei se sentään mitään suomileijonakoruja käyttänyt, mutta oli se armeijan toki käynyt ja veikkaan, että sitä se jaksais muistella maailman tappiin saakka. Kauheasti se oli aina naisten perään, mutta ei se tainnut ikinä ketään oikein saada, vähän semmoinen reppana mutta ritarillinen kuin mikä sille päälle sattuessaan. Se ei ole pelkästään kehu, välillä sitä suojelevaisuutta sai silmät päästään hävetä ihmisten ilmoilla, kun taustatuelle ei olis edes ollut mitään tarvetta. Ajoittain se oli suunnattoman ärsyttävä, esimerkiks just edellämainittujen piirteiden takia, mutta oli se kumminkin ihan hauska veikko, noin loppujen lopuks, kaikessa suomalaisuudessaankin, hahhaa.

Oon vähän miettinyt, kuinka paljon mussa on niitä tyypillisiä tai ainakin stereotyyppisiä suomalaisia piirteitä. Ovatko ne piirteet hyviä vai huonoja ja olisko syytä ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin? Ihastelen sitä rennonlupsakkaa ilmapiiriä, joka täällä vallitsee ja joka on aivan toista kuin Suomessa, jossa oon koko ikäni näitä muutamaa kuukautta lukuunottamatta elänyt. Ei oo niinkään kyse siitä, että mun pitäis äkkiä päästä eroon suomalaisista tavoista ja piirteistä, vaan oppia uusia juttuja ihan yleisen elämässä eteenpäin pääsyn nimissä. Mulle ei nimittäin tule äkkiseltään mieleen paljon pahempaa tragediaa kuin paikalleen jumiutuminen (first world problems). Niin, piti sanomani jotenkin sensuuntaisesti, että taidan olla jurompi kuin olisin itse arvannut saati sitten halunnut myöntää, mut ainakin voin pyrkiä tekemään asialle jotain.