(Pako)matkoilla: Aika lakata olemasta liian suomalainen

Aaaaa kauheesti kaikkea tapahtunut ja muutenkin oon ollut menossa tukka putkella varmaan viikon verran nyt. Merkittävintä taitaa olla siirtyminen hostelliasumisesta oikeaan asumiseen, sain nimittäin oman pienenpienen yksiön täältä! Pienenpieni on ymmärrettävä kirjaimellisesti. Kaikki alkoi lauantai-illasta, jolloin menin kavereitten luokse istumaan iltaa ja se ilta sitten vähän venähti. Pakottivat mut katsomaan kauhuelokuvan, Paranormal Activityn, mutta nukahdin aika äkkiä sen alettua enkä muuten ollut ainoa. Sen sijaan olin ainoa, joka heräs ihan viimeisen minuutin aikana, mutta jatkoin uniani siinä sohvalla sitten aamuun saakka. Aamulla jostain syystä tuli puheeks mun asunnonetsintä, selailtiin vähän daft.ietä ja siellä sitten oli ilmoitus yksiöstä lähellä keskustaa. Soitin sinne, niillä oli näyttö illalla, käytiin kaupungilla aamupalalla ja oluella ja sitten heti suoraan kyliltä menin sinne näyttöön. Tämä kaikki oli siis samaa reissua, jolle olin edellisiltana lähtenyt, ja tuskin viisitoista minuuttia oli ehtinyt kulua siitä, kun läksin näytöstä, kun ne jo soittivat mulle, että saan sen asunnon. Seuraavana päivänä kävinkin sit hakee avaimet ja muutin maallisen omaisuuteni hostellista joen toiselle puolelle uuteen asuntooni. Tadaaaa!

Tilannekuva keittiöstäni; keitän makaronia.

Joku lätäkkö parin askelman päässä kotiovestani, Blessington Basin tarkkaan ottaen!

Aikuisten sänky ja robolakanat <3

Nyt tosiaan näyttäis siltä, että mun kohtalo on seuraavan vuoden ajaksi sinetöity; tänne jään. Ei sillä, että se olisi huono juttu, Hugh Lane on tossa ihan vieressä! Yritin olla hauska, ei, en tarkoittanut vain tätä asuntoa vaan koko Dublinia ylipäänsä. Nyt mua itse asiassa jännittää enemmän kuin koskaan tää ulkomaille muutto, nyt mulla on täällä oikea asunto, tää ei ole enää semmoista väliaikaista hostellileikkiä vaan ihan oikeata elämistä. Oon sitä paitsi tainnut jo hieman unohtaa, millaista on asua yksin omassa asunnossa. Vois tehdä vaikka mitä, ja nyt en sit kumminkaan tiedä, mitä tekisin!

Tapasin perjanaina sattumalta yhden orastavan tuttavan jouluaedeltävältä Dublinin-seikkailultani. Se oli tosi kiva kaveri ja kaikkea, ja kuvittelin kuulevani siitä vielä ennen lähtöäni - tapasin sen siis jotain viikkoa ennen kuin palasin kotiin. No, enpä kuullut ja se oli masentavaa. En tiedä mikä siitä erityisesti teki niin masentavan, ehkä en ollut pitkään aivan tavannut uusia ihmisiä ja vallankin unohtanut, kuinka helposti uudet tuttavuudet voi feidata tyystin ja tapani mukaan yksinkertaisesti innostuin liikaa. Yhtä kaikki, tähän samaiseen kaveriin sitten törmäsin perjantaina, mentiin oluelle ja oli oikein mukavaa. Sitten se ja veljensä kertoivat olevansa menossa johonkin African drumming workshopiin ja kysyivät, haluanko lähteä mukaan.

Pahaa-aavistamattomana ajattelin, että miksei, ja se oli kyllä kardinaalivirhe. Ajattelin, että olisin voinut jostain nurkasta kurkkia varsinaisesti osallistumatta (suomalaista), mutta jouduinkin sitten mukaan piiriin rummun kanssa. Rytmitajua ja ylipäätään musikaalisuutta mulla on yhtä paljon kuin kuolleella kampelalla, joten se oli hieman nöyryyttävä kokemus. Olin ihan pihalla kaikesta, eikä mulla edes ollut mitään mahdollisuuksia pysyä mukana, kun tultiin paikalle tunnin verran myöhässä (irlantilaista? Kaikki ovat alinomaa myöhässä täällä). Sitä oli kyllä ihan mahtava kuunnella, kävinhän sentään kolme vuotta afrikkalaisessa tanssissa, mutta sekään ei näköjään pelastanut siinä rumpuasiassa.

Nyt sitten panikoin siitä, haluavatko ne nähdä mua enää, ne joihin sattumalta törmäsin. Yritän ajatella, etteivät ne olis pyytäneet mukaan mihinkään tai kysyneet mun numeroa tai ylipäätään mitään, jos eivät sietäisi mua silmissään, mutta silti rupean neuroottiseksi omaksi itsekseni. Edelleenkään en osaa selittää edes itselleni, mistä se kaikki neuroottisuus ja hysteria johtuu tässä tapauksessa. Mahdollista on, että oon vain niin takertuvaista sorttia ja epätoivoista myös. (Tuosta ajattelutavasta on kyllä opittava pois mitä pikimmiten. Vaikuttaa järjettömältä. Ei nyt semmoisia tarvita tähän elämänaikaan.)

Iloinen loppukevennys, tuherteluja matkan varrelta! Niin, ja puhelimen kameraa ei voi kuin rakastaa!