Dublinilaiset

Irlanti on muuttanut mua. Ehkä pysyvästi. Mulla on päätöksiä tehtävänä, kun palaan kotiin; yksinkertaisista asioista on tullut monimutkaisia täällä. Oon joutunut sopeutumaan uusiin tilanteisiin ja omaksunut uudenlaisia tapoja ajatella ja toimia; suomalainen identiteettini horjuu irlantilaisten vaikutteiden alla. Enkä ole ollut täällä kuin pari hassunlyhyttä kuukautta, mitähän tapahtuisi, jos jäisin pidemmäksi aikaa? Puoleksi vuodeksi? Vuodeksi? Kahdeksi, kolmeksi, kymmeneksi? Entiseen ei ole paluuta, sen tiedän, mutta kuinka laajoissa mittasuhteissa pysyvää muutosta on tapahtunut, sen näkee vasta ajan kanssa. Yhtä kaikki vääjäämätön totuus on, että juon tälläkin hetkellä pikakahvia mustana ja se on oikeestaan aika hyvää!

Oon lähetellyt sohvapyyntöjä suuntaan jos toiseenkin, yksi vastasi! (Vain yksi miljoonasta, kiroan nämä penteleen dublinilaiset!) Jäi vähän epäselväksi, löytyykö mulle yösijaa, mutta osallistuin pienimuotoisiin matalan profiilin syntymäpäivähippoihin. Ihmisseuraa, olen innoissani, vaikka kaikkeen keskusteluun en osannut ottaa millään muotoa osaa, minkä johdosta tein vakaan päätöksen alkaa katsella pontevammin elokuvia. En pidä televisiosta, mutta elokuvia voisin ryhtyä katselemaan itseni sivistämismielessä ja sosiaalisen kanssakäymisen edistämisen nimissä. Ei siitä miellyttävää tule, elokuvien katselusta sentään kyse!, joskus on vain tehtävä uhrauksia pitkän tähtäimen hyvinvoinnin nimissä. Joskus yhdentoista aikaan lähdettiin kotiinpäin - sanon kotiinpäin, koska suunta oli taloon, jossa kaksi viiden jäsenen seurueestamme asui. Soittivat kitaraa ja banjoa ja lauloivat, yksi asia johti toiseen ja neljältä aamuyöllä huomasin käyväni yhden australialaisen ja yhden irlantilaisen kanssa hysteeristä keskustelua siitä, millaista tulee olemaan, kun paahtoleivät hyökkäävät. "We'll all be dead in the morning." "If we're lucky."

Aika täällä hupenee pelottavan äkkiä. Yritän ottaa rennosti ja tehdä mitä mielin siinä järjestyksesä kuin sattuu huvittamaan, mutta silti kontrollinhimoinen yliminäni paniikinomaisesti muistuttaa alinomaa, että mun pitäisi ottaa kaikki irti täälläoloajasta. Ei pakonomainen suunnittelu tarkoita, että saisin koettua mahdollisimman paljon, pikemmin päinvastoin, mutta välillä seikkailuihin joutumista on hieman edistettävä, vaan miten se onnistuu? Yksi ensisijaisimmista tavoitteistani on kyllä keskittyä orastavien uusien toverisuhteideni vaalimiseen, hyvä alku, rakentaa vähän pohjaa elämälle täällä siltä varalta, että palaan tänne!

Oon vetelehtinyt suhteellisen tyytyväisenä Dublinissa, en tiedä, pitäisikö tehdä retki tai pari muuallekin Irlantiin. En voi sanoa, ettenkö olis kiinnostunut muustakin Irlannista, melkein tuntuu hölmötä matkata meren toiselle puolen toiseen maahan ja nähdä kuitenkin vain pieni siivu siitä. Toisaalta turistinähtävyydet ja muut samansortin houkutukset eivät mitenkään erityisemmin vetoa muhun. Se jos mikä tuntuu hölmöltä, mennä jonnekin vain koska se on nähtävyys, elämys, kokemus. Toki oon täällä tunnollisen turistin tapaan ravannut museot läpi ja kuuluisat pubit, pari niistä nyt ainakin, mutta sykähdyttävimmäksi oon kokenut uusien ihmisten kohtaamisen. Vaikken oo ystävyyssuhteita eliniäksi täällä solminut (vielä ainakaan, kuka tulevasta tietää!), on silti hienoa jakaa edes lyhyt yhteenkuuluvuuden tovi jonkun kanssa.