Mulla on enää neljä (!) päivää jäljellä jännittävässä Dublinissa. Turistijutut ei enää ihmeemmin innosta ja oon oikeestaan aika lailla tehnyt kaiken, mitä oon halunnut. Epäilen tosin vahvasti, että täällä olis vaikka mitä kiinnostavaa, mutta en vain ole tietoinen siitä. Miksi en ole tietoinen siitä? Koska kukaan ei ole kertonut, koska en tunne ketään, joka kertoisi mulle Dublinin kätketyistä ihmeistä! Tosin törmäsin kadulla siihen uuteen mukatuttavaani, jonka kanssa piti mennä oluelle, mutten mennytkään, ja se kyllä sanoi soittavansa viikonloppuna, kun on saanut koulujuttunsa tehtyä. Nyt on tehtävä pieni hairahdus sivuraiteille ja pois itse asiasta, ihan kuin mulla nyt olis joku punainen lanka tahi muu fokus tässä tajunnanvirtamaisessa avautumisessa. Milloin törmää sattumalta just siihen tiettyyn persoonaan, jota on miettinyt ankarasti samana tai edellispäivänä tai välittömässä lähimenneisyydessä nyt ylimalkaan? Ei koskaan. Siinä on jotakin luonnonvastaista, niin ei vain tapahdu. Paitsi tän yhden ainoan kerran, tasan yksi ainoa kerta koko maapallon olemassaolon historiassa alkuräjähdyksestä lähtien. Joskin epäilen osittain, että saatoin vain kuvitella tuon epätodennäköisen kohtaamisen. Yritän siirtyä taaksepäin: uskon (koska haluan uskoa) kuulevani uudesta toveristani viikonlopun aikana, ehkä silloin jotakin uutta siis! Muuuuutta: mitä iloa siitäkin, lähden maanantaina! Hyvä on, en noin pessimistinen ole, olis huomattavasti parempi tapa päättää (tältä erää) oleskeluni tällä eriskummallisella vihreällä saarella kuin sanokaamme yksin ja yksinäisenä jossakin satunnaisesti valitussa pubissa.
Oon taas tilanteessa, jossa ihmiset kerään mielipiteitä, mikä joku muu tässä tilanteessa tekisi. Oon valitettavan altis vaikutuksille ja mieleni muuttuu yhtä herkästi; kuin Irlannin sää, mun mielenliikkeet! Aamulla yhtä, parin tunnin päästä toista, sitten taas yhtä ja sen jälkeen kolmatta. Voi varautua kaikkeen, mutta aina silti jokin yllättää! Tiettyyn pisteeseen asti on hyvä idea antaa ajan kulua ja katsoa, tuoko sattuma eteen mitään inspiroivaa, mutta toiveikasta ajelehtimista ei jatkaa loputtomiin. Jotenkin siitä päätyy vain päämäärättömäksi haahuilijaksi ja sen jälkeen moni- ja päihdeongelmaiseksi. Olen yrittänyt ottaa selvää irlantilaiseen yliopistoon hakemisesta, monimutkaiseltahan se vaikuttaa (Kelan ja muiden vastaavien tahojen papereiden täyttely kalpenee sen rinnalla) mut se on kuitenkin mahdollista ja aion tehdä sen. Tällainen päämäärätietoisuus on mulle kovin epätavanomaista, en varmaan osaisikaan olla sellaisessa tilanteessa, jossa tietäisin mitä haluan tehdä ja kuinka saavutan haluamani. Siispä tälläkin hetkellä vellon jonkinasteisessa mitämäteen-kriisissä: mitä mä teen joulun jälkeen. Palaisinko tänne, jäisinkö Suomeen, lähtisinkö jonnekin muualle, minne? _______________.
Eloni ja oloni täällä on toki muutakin kuin henkilökohtaisessa eksistentiaalisessa angstissa vellomista! Palasin ensimmäiseen hostelliini, tää on viihtyisä paikka ja aamupala varsin erinomainen. Päätin, että jossain on säästettävä, otin riskin ja varasin 18 hengen huoneen. Sitä voi sitten itse kukin miettiä, onko toi oikea kohde yrittää pihistellä rahojensa kanssa, siinä huoneessa ei tosiaan edes kuin pari vapaata vuodetta ollut. Mutta ensimmäinen yö meni hyvin, ensimmäinen ja myös viimeiseksi jäänyt. Seuraavana iltana huoneeseen asettui joku keski-ikäinen mies, Pohjois-Irlannissa kävi myöhemmin ilmi. Seuraava repliikki tulee lukea selkeällä mutta vivahteikkaalla kertojanäänellä: seuraavaksi kuvailtavat tapahtumat sijoittuvat kello kahdeksan tietämille, jolloin tarinan minäkertoja oli vain pikaisesti käymässä huoneessa aikomuksenaan lähteä vielä kaupungille iltakävelylle ja ehkä -oluelle. Sillä miehellä siinä sitten oli jotain suunnattomia vaikeuksia päästä sänkyynsä, yläpeti, ja pyysi mua tukemaan sitä selästä. Erittäin hämillisenä yritin olla avulias ja toimia kuten pyydettiin, siinä tilanteessa oli jotakin käsittämättömän absurdia ja kummallista ja hämmentävää. Aikansa pyngerrettyään se mies pääsi määränpäähänsä ja alkoi selittää, että sillä on epilepsia (miten se vaikuttaa sänkyyn kiipeämiseen?) ja jotain alasänkyyn vaihtamisesta. En aivan kaikesta saanut selvää, nyökkäilin vain mukana kohteliaisuutta tavoitellen. Tilannetta todistamassa oli yksi kroatialainen tyttö, jonka kanssa päädyin päivittelemään tapahtunutta loppuillaksi ("what the fuck just happened, what the fuck just happened", loputtomiin), sekä eräs italialaisnainen, joka otti tallensi tapahtumat kuvallisessa muodossa puhelimeensa. Miksi se sen teki, en tiedä, olihan se tilanne kaikessa outoudessaan suorastaan hysteerinen mutta ei se oikeastaan ollut hauskaa - mun kävi sitä miestä sääliksi aika tavalla, siltä vaikutti oikeasti puuttuvan niitä inkkareita kanootista. (Tuollainen pölhö vertauskuva sen tähden, että oon äärettömän viehättynyt sanasta "inkkari", siitä tulee mieleen lapsuuden huolettomat ajat!) En käsitä, miksi se mies halusi hostelliin ja 18 hengen huoneeseen, mutta ilmeisesti koska se oli tehnyt varauksen netissä jo, sitä ei voitu käännyttää poiskaan. Tämä selvis, kun menin sen kroatilaisen tytön kanssa raportoimaan respaan tosta hämmentävästä välikohtauksesta ja mainitsemaan, miten se mies ehkä saattais tarvita alasängyn. Ensin luulin olleeni erittäin väärässä paikassa erittäin väärään aikaan, mutta voi olla, että olinkin juuri oikeassa. Leppoisa kalju ja kielitaitoinen kaveri, osaa kiittää jopa suomeksi, siirsi paitsi sen kroatialaistytön ja sen matkakumppanin uuteen huoneeseen ja minut myös, ja näin päädyin miellyttävimpään hostellihuoneeseen tähänastisessa matkailuhistoriassani! Neljän hengen huone, siihen oli jopa panostettu oikein, yöpöydän ja kahden tyynyn per sänky verran. En yöpöydällä mitään tee, mutta pieni kalustus tuo aina kivasti sivistyksen tuntua huoneeseen kuin huoneeseen. Oon yhä edelleen yhtä hämmentynyt tapahtuneesta, mut hostelleisssa kai likipitäen kaikki on mahdollista.
Ton eriskummallisen selkkauksen lisäks ei oo ihmeempiä tapahtunut. Oon ollut aika innostunut piirtelystä, yrittänyt jopa olla hieman kokeellinenkin kuolleiden elikoiden piirtelyssä. Tuskin ikinä opin täydellisen realistiseksi piirtäjäksi, en oo varma haluaisinko edes. Olkoon menneksi, olen pyrkinyt aika realistiseen ilmaisuun viime aikoina, mutta se on ollut lähinnä harjoituksen nimissä, hion ensin tekniikkani niin hyväksi kuin se mulle on mahdollista ja sitten ryhdyn niin kokeelliseksi kuin se mulle on mahdollista! Oon täällä tutustunut lähemmin moniin taiteilijoihin, joiden olemassaolon ja aikaansaannokset oon aina jollakin tavalla tiedostanut mutta jättänyt noteeraamatta. Francis Bacon esimerkiks, oon vieraillut The Hugh Lanessa useampaankin otteeseen, sinne siirrettiin Lontoosta Franciksen studio niine hyvineen. Se on, sotkuineen päivineen, ja tunnen itse asiassa sen studion täydellisen kaaoksen hyvin tutunoloiseksi, itsekin mieluusti maalaisin kaiken sen keskellä. Toinen on Jack B. Yeats, toivottavasti meni oikein, tota Yeatsin väkeä on kuin heiniä heinäsuovassa etten tahdo muistaa kuka on kuka. Sen töitä oon tainnut pällistellä samaisessa Hugh Lanessa ja National Galleryssä, jos hatara muistini ei minua petä tässä asiassa. Molempien kavereitten töissä yhteistä on ronskihko tapa maalata, juuri siitä pidän, juuri sitä teen itsekin, he he.
On pakko vielä loppuun ilmaista sellainen huomio, miten haluaisin sekoittaa englannin ja suomen keskenään. Toisinaan mieleen tulee täydelleen kulloiseenkin tilanteeseen ilmaus englanniksi ja toisinaan suomeksi, ja kielet ja tilanteet menevät aivan ristiin, englantia puhuessa mietin suomea ja suomea kirjoittaessa englantia. Sitten on vielä unet, jotka on osin englanniksi ja osin suomeksi vailla mitään logiikkaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti