Oon nyt toista viikkoa Dublinissa ja saatan olla rakastumassa. Mua varoitettiin, etten saa löytää elämäni miestä täältä ja jäädä sen takia, näin ei olekaan käynyt ja kovin epätodennäköistä on, että niin käviskään. Mutta kaupunki itse, näin lyyriseen, kaunopuheiseen ja romanttiseenkiin muotoon puettuna, se on vastustamaton. Törmään täällä alinomaa enemmän ja enemmän asioihin, joista oon aina pitänyt ja vasta nyt osaan liittää niiden alkuperän Irlantiin. Jouluksi menen kotiin, väistämättömästi, mutta joulunjälkeisistä suunnitelmista ei ole tietoa. Matkustella aion, en vain tiedä minne, mitä tekemään ja kuinka pitkäksi aikaa. Tajusin vasta miettiessäni täältä lähtöä, kuinka tykästynyt oon tähän paikkaan; en haluaisi lähteä, täällä on niin mukavaa! Voisin ääriesimerkin avulla kuvailla haluttomuuttani lähteä: tää on sama kuin lojua hyvässä asennossa pehmeässä ja lämpimässä sängyssä mutta tyyny juuri käännettynä, jotta poski lepää viileätä puolta vasten. Vaikka pitäisi nousta ylös, pukea päälleen ja lähteä kohtaamaan maailma, sänky pyytää jäämään luokseen ja tuntuu houkuttelevammalta kuin koskaan. Dublin on se sänky mulle ja herääminen kotiinpaluu.
Monimutkainen mieleni on kuitenkin innoissaan joulunvietosta kotona! Tää on pisin aika, jonka oon ollut poissa kotoa ja yksin vielä, kaksi kuukautta. En uhrannut juurikaan aikaa joulunviettämiselle, ennen kuin varasin lennon kotiin, ja sitten yhdellä rykäisyllä alkoi muistua mieleen, millainen tapahtuma joulu oikein onkaan. Suklaata, juustoja, pipareita, viiniä pitkin päivää ja yötä, Suomen Turku joka julistaa joulurauhan ynnä muut jouluohjelmat, Lumiukko ja niin edelleen sekä jouluelokuvat, minun tapauksessani tarkoittaa laatufilmejä sarjassa Bridget Jones ja Love Actually. Vaikka suklaan mainitsinkin ensimmäisenä, on myönnettävä, että jopa enemmän kuin suklaata, odotan tuttujen kilttisilmäisten ja ystävällismielisten kasvojen tapaamista. Ero ei ole kyllä turhan suuri.
Palatakseni Dubliniin ja seikkailuihini täällä, voisin hieman kertoa eksymisistäni. Tiesin kyllä, ettei mun suuntavaisto ole kovin hyvä, mutta olen itsekin ihmeissäni, kuinka huono se on. Yhtenä päivänä olin menossa Writers Museumiin, yhtä keskustan isoimpia katuja suoraan eteenpäin ja se on yhdellä poikkikadulla, heti risteyksen tuntumassa, niin että kissankokoiset kirjaimet "Writers Museum" näkyvät pääkadulle jo. Minä kuljin kahdesti sen ohi, ennen kuin löysin sinne. Toisen kerran halusin käydä Trinity Collegessa, se on vaaanhavanha yliopisto täällä, jossa on myös näyttelyitä ja muita vierailijoille. Seisoin sen edessä selin ja yritin tihrustaa kartasta, kuinka pääsen sinne. Trinity College, Irlannin vanhin yliopisto, valtava, pramea rakennus, ei sitä voi olla huomaamatta. Tämänhetkisessä hostellissani on jonkinsortin pesutupa, sepä vain ei ole käytössä tällä hetkellä, joten asukit voivat käydä pyykkäämässä eräässä toisessa hostellissa. Se on viitisen minuuttia kävelyä teoriassa, ihan O'Connell Streetin (pääkatu keskustassa, vois luonnehtia) tuntumassa. Kävelin eilen tunnin reppu täynnä pyykkiä löytämättä milloinkaan perille. Hostellille palatessani ystävällinen asiakaspalvelija respasta tiedusteli, löysinkö perille. Nielin ylpeyteni ja kerroin totuuden, ja nyt kun katsoin täsmälliset reittiohjeet, ymmärsin, että olin kyllä kulkenut ohi mutta luullut sitä eri hostelliksi.
Natural History Museumissa oon jo muutamaan otteeseen käynyt piirtelemässä. Kammottava paikka, haiseekin kummalliselle, mutta mitä parhain paikka harjoitella piirtämistä! En oo ikinä ollut kovin hyvä piirtämään eläimiä, johtuen ehkä siitä, etten oo tuntenut mitään kovin suurta innostusta sitä kohtaan. Nyt alan kuitenkin innostua! Valitettavasti toi museo on myös lapsiperheiden ja koululaisjoukkioiden suosiossa, joten kersoja parveilee siellä loputtomiin. Osa niistä on ollut ihan sydämeenkäypiä: yksi tyttö, noin kahdeksanvuotias, aika määräilevän oloinen (kielsi muita lapsia tulemasta mun tielle, kun olin piirtämässä) sanoi, että ansaitsen kultaisen tähden. Toinen hellyttävä tapaus oli noin viisvuotias poika, joka tosi ujosti tuli kysymään josko se sais nähdä, mitä piirrän. Sen äiti parin askelluksen päästä kertoi, että poika tykkää itsekin piirrellä. Myttyynmenneen au pair -kokemukseni jälkeen suhtautumiseni lapsiin on totta vie muuttunut. Pidän lapsista yleisesti ottaen ehkä enemmän, mutta en missään nimessä enää haluaisi työskennellä niiden kanssa tai vielä vähemmän saada omia.
Eilen illalla selasin tuntikaupalla Couchsurfingissa potentiaalisten hostien profiileja ja lähettelin pyyntöjä. Alan kyllästyä hostelleihin, haluan tavata ihmisiä, oikeita ihmisiä, joista olis mulle seuraa täällä! Viimeviikkoisessa hostellissa on pari ihan mukavaa toveria, yhden amerikkalaisen kanssa kävin pubissakin eräänä iltana. Se olikin hauska ilta se, viintä, olutta, laulua, tanssia, ilmaisia matkamuistoja (Guinness-tuoppi sukkiin käärittynä matkalaukussani). Suuri osa viime viikon sekä tämän hetken hostellin asukeista on aika sisäsiittoisesti omissa ryhmissään, mitä lie ranskalaisia tai espanjalaisia, niiden englanti ei ole mitään maailman parasta. Ei sillä että mun olis. Yhtä kaikki, haluan pois hostelleista (niistä joutuu maksamaankin...) ja ihmisten pariin! Tosin yhden soffapyynnön johdosta taisin saada kutsun joihinkin kemuihin tahi illanistujaisiin keskiviikkona, hiihii, oon innoissani!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti