Kotona siis, ollut jo kolmen päivän verran. Ensi töikseni sain karmeen räkätaudin, alkaa helpottaa jo, meni ohi onneks yhtä äkkiä kuin alkoikin. Jos en olis viimeiset kolme viikkoa ja vähän päälle nukkunut joka yö vähintäänkin yhden ihmisen kanssa samassa huoneessa, parhaimmillaan nukkujia oli mun lisäkseni toistakymmentä, epäilisin, että toi äkillinen sairastuminen on jonkun sortin fysiologinen reaktio Suomeen paluuseen. Tää on nimittäin on ollut järkytys.
Ilmiselvin ja silmiinpistävin muutos on ilmanala. Herra mun vereni miten kylmä täällä on! Tänään pakotin itseni liikkeelle, joululahjat joululahjat, moniin kerroksiin, tuplakaulahuiviin ja villaan verhoutuneena. Siitä ei ole kuin puoli viikkoa, kun onnellisena pistelin menemään ballerinoissa ja takki auki (ihmekös kun oon kipeä, ei Dublinissakaan kumminkaan mikään kesä enää vallinnut vaikka tähän verrattuna siltä melkein tuntuukin) ja nyt hytisen täällä entistä hämmentyneempänä mitä tulee identiteettiini kaukaisen pohjoisen asukkina. Oli hauska nauraa ihmisille, kun ne valittivat tappavaa kylmyyttä plus viidessä asteessa, ja oli hauska esiintyä siellä jonkinlaisena kylmyyden karaistamana muukalaisena, mutta sitä se nimenomaan oli, esiintymistä. Oikeasti oon ulkotiloja ja vaivannäköä välttelevä ja alituiseen valittamiseen taipuvainen nynny, joka ei tahdo etenkään talvisaikaan liikkua ja poistua talosta ellei äärimmäinen pakkotilanne sitä vaadi.
Toinen järkytyksen aihe on vanha kotikaupunkini. Kaupunki, jossa elin ensimmäiset 21 vuotta ja vähän päälle, joka tuntui pieneltä, ahtaalta ja ikävystyttävältä lähtiessäni ja nyt palatessani, se on sitä entistäkin enemmän. En käsitä, miten ihmiset pystyvät asumaan täällä, miten ne pysyvät täällä, miksi ne pysyvät? Mulle täällä ei ole mitään, minkä tähden jäädä, edes perhe tai ystävät ei oo mulle riitä mulle yksistään syyksi jäädä tänne tarpomaan upottavassa arjen rämeessä. (Nautin suunnattomasti, kun uskallan esittää moisen itsekkään ja julkean ajatuksen ääneen, eikä edes hävetä.) Tää on ahdistava paikka pienuudessaan, tuttuudessaan ja mitään tarjoamattomuudessaan. Kyllä! Poden klassista kotikaupunkiahdistusta enkä aio muuttaa kantaani, yrittänyt kyllä totta vie olen, mutta en saa muutettua mieltäni, johtunee pitkälti siitä, etten yksinkertaisesti tahdo.
Sitten on vielä järkytyksen aiheuttaja numero kolme, kulttuurishokiks sitä vois kai nimittää. Vähän hölmösti muotoiltu, ei mulla pitäis olla mitään kulttuurishokkia, täähän on aivan tuttu kulttuuri enkä oo ollut poissa kuin sen vajaan kolme kuukautta. Silti ehdin jo tottua vähän erisorttiseen elämään, ei sillä että irlantilainen nyt niin kauheasti eroais suomalaisesta, mutta ne on ne pienet yksityiskohdat, jotka tekee sitä eroa, asiat joita ei oikeestaan yleensä huomaa saati sitten ajattele. Ilmapiiri on aivan erilainen! Täällä ihmiset on juronmutruja ja hiljaisia, ja ne muutamat pirtsakat, joita aina jostain kuitenkin löytyy, tuntuvat teeskentelevän, liioittelevan tai syövän väärän määrän vääriä lääkkeitä. Ennen lähtöä Dubliniin mulle sanottiin, etteivät ihmiset oo niin ystävällisiä Dublinissa kuin siellä etelämmässä Irlannissa, jossa au pairina toimin. En kyseenalaista sitä yhtään, koska koin vähän samansuuntaisia elämyksiä itsekin, mutta silti ihmiset Dublinissa tuntuvat jotensakin leppoisilta ja lupsakoilta, useimmilla niillä oli sentään vallan käytöstavat ja kaikki.
Niin, nyt vaikuttais vähän siltä, että lähden takaisin Dubliniin. Tällä kertaa aion oikeasti hakea töitä ja asuntoa, en anna johtaa itseäni hukkateille. En oo vielä lentoa varannut, mutta luulen, että realistinen aika lähteä olis tammikuussa, ehkä kuukauden kuluttua. Tuntuu sietämättömän pitkältä ajalta kärvistellä täällä, mutta ensin on joulut sun muut uudetvuodet, ja kolmisen viikkoa pitäis riittää lähtövalmisteluihin. (Tällä kertaa oikeasti hoidan asiani kuntoon ennen lähtöä!) Hankkiudun eroon tavaroista, selvitän asia-asiat Kelan ja työkkärin kanssa mitä töidenhakuun ja työttömyysminkälietukien saamiseen ulkomailla tulee, semmoista. Ja sit lähden taas. Scandinavian Music Groupin Näin minä vihellän matkallani on muuten ollut melkoisen inspiroivaa matkamusiikkia, näin mihinkään varsinaisesti liittymättömänä sivuhuomatuksena, kunhan kerroin. "Lusikka kauniiseen käteen/takaisin satulaan/vannon kiven ja kannon kautta/vannon kiven ja kannon kautta/teen kaiken uudestaan"! (Teenkin.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti