Jane Eyre ja käytöstavat

Mulla on sangen monimutkainen suhde Kotiopettajattaren romaaniin. Ensisijaisesti se ärsyttää mua tavattomasti, mutta yhtä paljon kiinnostaa, mahdollisesti juuri sen tähden. Aion laatia esseeni kirjallisuudenkurssille Jane Eyrestä, mutta koska aiheet eivät anna mulle vaihtoehtoa kirjoittaa, mistä oikeasti haluaisin - valittaa miten ärsyttävä vikisijä Jane Eyre on - päätin valjastaa blogini vaihtoehtoisena kanavana sille toiminnalle.

Mikä Jane Eyressä sitten niin ärsyttää? Kaiken järjen mukaan sen pitäis olla nimenomaan sankaritar mun makuun; feminismin puolustaja, itsenäinen ajattelija, vallitsevaa, patriarkaalista kulttuuria vastustava ja omista periaatteistaan kiinni pitävä. Se puhuu puhumisen puolesta, se julistaa maailmalle kuinka tavalliset, mitättömät, syrjäänvetäytyvät (-vedetyt) tuntevat samalla tavalla kuin ne, joita yhteiskunta kohtelee suopeammin. Mähän rakastan kapinoivia hylkiösankarittaria, mutta Jane Eyressa on sietämistä paljon. Eniten ehkä siksi, että oon siihen niin pettynyt: "Reader, I married him." Jaha. Vai niin. No niin.

Olisin halunnut nähdä Janen kunnolla pistävän kaiken ranttaliksi ja mullin mallin ja lähtevän Jamaikalle selvittämään onnettoman kohtalon kokeneen Berthan juuria tahi perustavan oman koulunsa. Olisin halunnut nähdä Janen toden totta olevan oman elämänsä neiti piittaamatta yhteiskunnan kohmeista kahleista. Mikään ei olisi tehnyt mua onnellisemmaksi, jos Jane olisi haastanut itsensä tässä ikävässä maailmassa, lähtenyt matkustamaan ja tutkimaan ja oppimaan. Vaan ei - Jane lyö hynttyyt yhteen Mr Rochesterin kanssa, joka kauniista sanoista huolimatta on aika kyseenalainen kaveri. Kuka lukitsee ja sitten hylkää järkensä, mielensä ja normaalin ymmärryksensä menettäneen vaimonsa ullakolle tai tarkemmin sanottuna kolmanteen kerrokseen, mikä hiton ullakko sekin on?

(Tähän kohtaan kuuluis alaviite: olenko mä ainoa, jolle "kolmannesta kerroksesta" puhuttaessa tulee mieleen Potta ykkönen eli yleisesti tunnetulla nimellä Harry Potter ja viisasten kivi? Tää on toinen aihe, josta juttua riittäis. Oikeesti Dumbledore, pistä kolmipäinen koira vartioimaan viisasten kiveä valtavan linnan kolmanteen kerrokseen. Ei johonkin kaukaiseen torniin taikka tyrmään, vaan kolmanteen kerrokseen, jonne joku Neville varmaan väistämättä olis ennemmin tai myöhemmin eksynyt kumminkin.)

Puhumattakaan siitä, että ylipäätään on mennyt koko tsirbulan kanssa naimisiin, Mr Rochesterista ja Berthasta puhe siis, vaikka toisaalta kukapa meistä ei nuoruuden hurmiossa tekis tyhmiä juttuja ja näin ollen meidän ei pitäis tuomita Mr Rochesteria siitä syystä liian kiivaasti. Viriilinvilli poikamieselämän vietto Manner-Euroopassa on jo jotensakin epäilyttävää puuhaa, puhumattakaan täysin mielivaltaisista päähänpistoista, mitä tulee tulemisiin ja menemisiin tai ylipäänsä, herranjestas, perusluonteeseen. Ymmärrän, ettei Rochesteria ihmeemmin innostanut järkensä menettänyt vaimo, mutta mitä se kertoo, kun tyyppi lukitsee toisen kolmanteen kerrokseen yksinänsä, vartijanaan alkoholivetoinen (irlantilainen? Haha) Grace Poole. Perjantaina tutoriaalissa käsiteltiin Jane Eyrea, ja tutorimme esitti seuraavanlaisen ajatuksen: Kuinka Bertha Rochester (johon Mr Rochester viittaa alituiseen Bertha Masonina) voisi olla olematta hullu? 1800-luvun vaatimukset ja odotukset vaimon roolista ovat kylliksi ajamaan kenet tahansa hulluksi. Rochester pakenee hullua vaimoa. Rochester ei tahdo naista, joka ei kykene täyttämään odotuksia vaimoudesta. Rochester itse on hullu sovinisti, joka väkipakolla kahlitsee naisen vankilaan siinä vaiheessa, kun tästä ei enää ole tottelevaiseksi ovimaton muotoiseksi koriste-esineeksi kotona. Hyvän tähden, Rochester sanookin seuraavanlaisesti (kursiivit alkuperäiset):

"'That is my wife', said he. 'Such is the sole conjugal embrace I am ever to know - such are the endearments which are to solace my leisure hours! And this is what I wished to have' (laying his hand on my shoulder): 'this young girl, who stands so grave and quiet at the mouth of hell, looking collectedly at the gambols of a demon. I wanted her just as a change after that fierce ragout.'"

Ja sit Jane ottaa ja menee kuitenkin sen kanssa naimisiin. Olkoonkin, että Rochesterin täytyy ensin menettää näkönsä, mikä antaa Janelle vähän etulyöntiasemaa (joskin Charlotte Brontë lievittää rangaistusta hieman). Silti. Silti Rochester tässä sanoo, että se tahtoo Janen vaihtoehtona Berthalle, "just as a change". Toistaisinko itseäni? Onko tarpeen? Kaikesta huolimatta mun mielestä Rochester on ihan kelpo heppu, mitä nyt siinä hieman nilviäismäisiä piirteitä onkin, mutta sensorttisia keffeleitä aina löytyy. Hyvänen aika, kyllä mäkin lähtisin Pariisiin elämään huoletonta joutilaseloa, jos vain voisin. Mutta Jane ja Rochester yhdessä, ehei.

Kyse ei ole siitä, että olisin kyyninen inhottava ihminen, joka inhoaa niitä sen takia, ettei itse ikinä saa rakkautta (no, ei vain siitä). On paljon ihmeellisiä rakkaustarinoita, jotka mua liikuttaa syvästi kerta toisensa jälkeen. Mestari ja Margarita, Kyllikki Villan runot, ermh, varmaan jotkut muutkin vaan tähän hätään ei tulekaan mieleen. Mutta en mä ole mikään läpimätä vain sen tähden, että Humbert Humbert ja Dolores Haze kiinnostavat mua enemmän kuin Jane ja Rochester.

Yhtä minä en kyllä ymmärrä: miksi Jane on niin kireä, jäykkä, jähmeä, muodollinen? Haluan päästä käyttämään sanaa uptight; jos Janea pitäis yhdellä sanalla kuvata, tämä se olisi. Jane on hiljainen ja vaatimaton, se äänettömästi hyväksyy ja sopeutuu tilanteeseen kuin tilanteeseen. Mä näen tässä jonkinmoisen ristiriidan: Jane on kasvanut välinpitämättömässä, halveksivassa ympäristössä ja oppinut olemaan puhumatta, jollei ole mitään miellyttävää sanottavaa. Luulis, että semmoisista olosuhteista selviytynyt olis neuroottinen ja hermostunut, alistettu arkajalka? Kuitenkin Janella on käsittämättömän vahvoja mielipiteitä tasa-arvosta ja vaatii sitä ynnä kunnioitusta itsellensäkin mutta säilyttää tavattoman tasaisen, rikkumattoman maskinsa. Oliko Charlotte Brontë kenties itse sen verran tukalassa tilanteessa, että sen oli piilotettava Janen voimakkaat käsitykset tyynen olemuksen taakse?

Bertha sen sijaan, se on mielenkiintoisimpia hahmoja, ellen peräti sanois, että mielenkiintoisin. Mitä me, lukijat, edes tiedämme Berthasta? Tasan sen verran, mitä sovinisti-Rochester siitä kertoo. Bertha oli kaunis ja eksoottinen kaukomaiden neito - kaukomaihin liittyen oon lukenut muutamia mielenkiintoisia artikkeleita liittyen imperialismiin Jane Eyressa, joka aluksi tuntui niin kaukaahaetulta teorialta, että aloin melkein itkeä mutta sitten asiaa tutkittuani ymmärsin siihen jonkin totuuden jyväsen kylvetyn. Vaan nyt ei mennä sinne, poukkoilen kylliksi muutenkin. Mikä tarkkaan ottaen ajoi Berthan hulluuden partaalle? Olenko mä ainoa, jonka mielestä Bertha on todellinen uhri tässä, ei Jane? Tai no - annettakoon Janelle nyt vähän sääliä. Oli se tietysti aika ikävä yllätys, tulevan siipan kolmanteen kerrokseen piilottama järkipuoli vaimo.

Ei toisaalta Rochesterinkaan tilanne ei oo mikään helppo, kuinka huolehtia 1800-luvulla aggressiivisesta ja arvaamattomasta mielipuolesta vaimosta? Lähettää jonnekin laitokseen? Ei sekään järin hyvä vaihtoehto olis ollut, mun käsityksen mukaan mielisairaalat 1800-luvulla eivät varsinaisesti olleet mitään lepokoteja eikä erilaisten mielenterveyden häiriöiden ymmärtäminen ja hoito ollut kovin asiantuntevaa taikka ihmisarvoja kunnioittavaa. Mutta olisko Bertha ollut toisenlainen, järkensä menettäneenäkin, jos Rochester olisi kohdellut sitä suopeammin? Ehkä Bertha ei olis tuntenut tarvetta hyökkäillä kimppuun ja hiippailla pyromaanin elkein pitkin taloa, jos sitä ei olis lukittu neljän seinän sisään. Sanoisin, että suureksi osaksi Rochester loi Berthasta sen, mitä se loppujen lopuksi oli - tosin voiko sitä sanoa varmasti? No ei voi, ei niin, koska emme me, lukijat, tiedä Berthasta paljon mitään!

Jane, joka on niin innokas puolustamaan väheksyttyjä, ei kuitenkaan tunnu ymmärtävän Berthaa - Janelle Bertha merkitsee pelkästään Rochesterin petosta. Kuitenkin joku kaveri, josta en saa päähäni kuka (koska tämä on blogi ja Internet ja täysin epätieteellinen ympäristö kaiken kaikkiaan, voin kirjoittaa ilman liikoja murheita lähteistä ja viitteistä. Tää on Internet, täällä on muitakin kyseenalaisia juttuja! Mä olen epäluotettava!) esitti, että Bertha on jonkinlainen Janen kaksoisolento tahi alter ego. Bertha tekee sen, mitä Jane ei voi ja pysty. Se toki vihjaisis Janen pimeämmän puolen olemassaolosta. Nimenomaan se tekee mun mielestä ihmisistä mielenkiintoisia, niin kirjoissa kuin oikeassa elämässäkin, vaikka jälkimmäinen käsitteenä on mulle jotensakin tuntematon. Bertha on ehkä juuri sen tähden kiintoisampi kuin Jane, sehän on ihan täysin pimeä. Kuitenkin Jane pitää Berthan kaukana itsestään - ehkä Jane ei halua käsitellä tätä pimeätä, intohimoista, primitiivistä raivoa hillityssä persoonassaan? Miksei?

Miettikää jos Jane olis päästänyt kaiken sisällään muhivan valloilleen ja pistänyt viilipytyn pirstaleiksi. Olis ollut hienoa, se olis tuntunut hieman inhimillisemmältä. Vaan kenties asiaa vois tarkastella siltäkin näkökannalta, että viktoriaanisten naisten tuli olla juuri sellaisia, hillittyjä, hiljaisia, huomaamattomia ja Jane vastaa tätä kuvausta, koska sillä ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Se ei voi näyttää tunteitaan tai tahtoaan, vaan sen on pidettävä kaikki sisällänsä; sellaisia naisten tuli olla. Vaan miten se voi kuvitella, että jatkamalla hiljaista nurkkaolemista mikään muuttuisi? Miten se saa kenetkään vakuutettua siitä, että naiset tuntevat samalla tavoin kuin miehet, jollei se ikinä näytä tunteita? Eritoten jonkun sellaisen kuin Mr Rochester, joka vaikuttaa vähän nilvikseltä ja en usko, että siihen on luottamista. Jane, pölkkypää, silti luottaa siihen, vaikka tietää paremmin kuin hyvin, mitä se tekee käyttökelvottomille vaimoille. Ugh. Tyhmä nainen. Naiset on tyhmiä. Mäkin oon tyhmä. Välillä toivon, et en olis nainen. Kasvattaisin viikset ja pitäisin rusettia kaulassa ja henkseleitä. Olis hauskaa, olisin varmaan tosi tyylikäs mies.

Ah. Nyt tuntuu hyvältä. On viime aikoina muutenkin ollut taipumusta passiivis-aggressiiviseen raivoon. Tuli mieleen viikolla lingvistiikanluennolla suffikseista puhuttaessa Tammiston Teboilin kaakaomasiina, joka ainakin reilu vuosi sitten kertoi: "Teidän kaakao valmistuu." Possessiivisuffiksi! Possessiivisuffiksi! Possessiivisuffiksi! Sanoo myös mun luentomuistiinpanojen marginaalit. Jotkut asiat ei unohdu.