Herään aamulla enkä haluais nousta. Yks maailmankaikkeuden selittämättömimpiä mysteerejä on, miksi vuode on aamuisin noin sataviiskymmentä kertaa mukavampi kuin iltaisin. Haluaisin toden totta tähän jonkin tieteellisesti pätevän selityksen, mutta siihen saakka meidän kaikkien on vain tyydyttävä siihen karuun todellisuuteen, että aamuisin aina vaan on hyljättävä sänky ellei satu olemaan kylliksi kekseliäisyyttä ja huoletonta asennetta jäädä sinne (suomalainen syyllisyys on ollut lähtölaukaus monenmonille tuskallisille päiville, jolloin intuitio on kehottanut jäämään kotiin).
Kuuntelen Nooaa ja valasta yrityksenä piristyä. Otan puhelimen mukaan vessaan tehdäkseni hampaidenharjauksesta rattoisampaa ja pudotan sen lattialle. Pukeutuessani huomaan, että neuletakki on yhä hieman kostea toissapäivän pesusta. Puen sen silti päälle siinä uskossa, että se kuivuu päivän aikana. Huomaan, että yhtäkkiä on tullut kamala kiire ja aamupalalle ei ole aikaa; otan soijajugun mukaan ja syön sen linjurissa.
Koska olen ollut talonvahtina, koulumatka on taittunut sillä viisiin, että oon ottanut yhden bussin keskustaan ja sieltä toisen kouluun. Jään Trinity Collegen kulmalla bussista ja köpöttelen kohti seuraavaa pysäkkiä. Niitä pysäkkejä on pitki rivi vieretysten ja ensimmäisellä saattoi bussia odottaa yks kirjallisuuden ryhmätyöryhmästä tuttu heppu. (Se näytti siltä, mutta en voi olla varma; hyvä kun oman naamani tunnistan peilistä.) Hämmennyn; salamannopean havannoinnin jälkeen huomaan, että kyseiseltä pysäkiltä menee 27X UCD:lle. Tulen siihen tulokseen, että näyttäisin ihan ääliöltä, jos jatkaisin matkaa, etenkin kun se bussi näytti tulevan parin minuutin kuluttua. Lievästi häkeltyneenä tapahtuneesta jään pysäkille.
Se 27X menee ihan ihme reittejä ja olen jäädä väärällä pysäkillä pois. Jään oikealla pysäkillä pois ja olen taas hämmentynyt kun huomaan joutuneeni ihan ihme puolelle kampusta. Seuraan ihmisjoukkoa ja pääsen normaaliympäristööni. Koska mun ajantaju on melko heikkoa, olen roimasti etuajassa ja käyn palauttamassa yhden kirjan kirjastoon ja ostamassa kahvin. Sit istahdan luentosalin ulkopuolelle juomaan kaffiani ja lukemaan sähköpostejani vain havaitakseni, että palauttaman kirjan olis ollut määrä olla takaisin kirjaston huomassa eilen.
Luentosalin ovet aukeavat ja tyytyväisenä pääsen hyväksi havaitulle paikalle istumaan: keskelle kolmatta tai neljättä riviä, ei ihan edessä mutta kyllin edessä, jotta näkeminen ja kuuleminen ei vaikeudu liikaa. Alan kirjoittaa luonnosta tälle postaukselle ennen luennoitsijan saapumista ja läikytän kahvia muistivihkon sivuille. Mun edessä istuu poika, jolla on tosi kaunis tukka, tumma ja kihara. Mietin miltä se näyttäis viiksekkäänä. Mun vieressä istuva tyttö sanoo kaunishiuksiselle jotakin, mikä saa sen kääntämään päätänsä. Hiukset eivät enää näytä yhtä kauniilta sivusta katsottuna.
Luennoitsijalla on erikoinen tapa painottaa sanoja ja hätäisin elkein vilkuilla joka puolelle. Se ehkä toteuttaa sitä puheenpito-ohjetta, jossa kehotetaan katsomaan yleisöön. Pari kertaa se huomauttaa, kun joku ei kiinnitä huomiota luentoon. "Are you here to learn or... ah, I don't care", se mumisee lauseen lopun kuvaannolliseen partaansa. Ookoo sit! Tunti käsittelee Alicen seikkailuja ihmemaassa, olen pettynyt, kun luennoitsija puhuu nonsensesta vain pikaisesti tunnin päätteeksi. Alan epäillä, että haisen hieltä, kun siirryn luentosalista toiseen.
Lingvistiikan luennolla ei saatu parin viikon takaisia testejä takaisin, vaikka niin oli luvattu. Tunnen pettymystä jälleen, mutta sitä lievittää, kun kuuntelemme irlantilaista näyttelijää puhumassa brittienglantia Tudors-sarjassa ja havaitsemme muutamia virheitä. Tämän innoittamana muistan, miten kamalan vaikeata mun on tunnistaa eroavaisuuksia aksenteissa ja ylimalkaan (englanninkielisen) puheen eri vivahteita, painotuksia ja muita. Mietin, johtuuko se siitä, ettei englanti ole mun äidinkieli ja näin ollen en ole yhtä herkkä havaitsemaan sen erilaisia piirteitä vai voiko mulla olla jokin neurologinen häiriö johtuen esimerkiksi siitä, että muutaman vuoden ikäisenä rikoin vasemman tärykalvoni tökkäämällä vanupuikon korvaani.
Filosofian tunnilla luennoitsija siteeraa George Bernard Shawia: "Youth is wasted on the young." Mietin sanoiko G. B. S. tosiaan noin, vai oliko se Oscar Wilde. Epäilen O. W:n sanomaksi, päätän selvittää asian kotona. (Nyt olen kotona, ja valtaosa Googlen ensimmäisistä hakutuloksista näyttää hyväksyvän sen Shaw'n sanomaksi. Joku muukin kuitenkin tuntuu Internetsissä kuvittelevan, että Wilde sanoi niin. Outo juttu.) Luennon lähetessä loppua vakuutun haisevani hieltä ja yritän muistaa, laitoinko aamulla deodoranttia. Uskoisin niin. Mistä tää sitten johtuu.
Kaksi tuntia aikaa ennen seuraavaa luentoa: päätän käyttää ajan hyödyllisesti ja hakea koulutodistukseni Student Deskiltä, jonne vein ne jotakin vahvistusta varten. Student Desk ei ole auki, vaikka aukioloaikojen mukaan pitäisi olla. En ymmärrä ja päätän palata seuraavana päivänä asiaan. Menen kirjastoon stressaamaan tulevista esseistä ja ryhmätyöstä.
Koulun jälkeen käyn vihdoin ja viimein liittymässä kuntosalille ja jumppatunneille, alkuun vaikeuksia muistaa, missä kohtaa katua kuntosali sijaitsee. Kävelen oikeaan suuntaan, epäilen sitä vääräksi, lähden vastakkaiseen suuntaan, alan epäillä sitäkin vääräksi, palaan alkuperäiselle reitille. Itse liittyminen, sekin on yllättävän monimutkainen toimenpide, jota varten vaaditaan seuraavia: henkilöllisyydentodistin, kaksi passikuvaa, opiskelijakortti, koululta todistus, jossa kerrotaan mun olevan täysipäiväinen opiskelija, vakuutus siitä, ettei mulla ole mitään sairauksia (jos olisi, tarvittais lääkäriltä lupa kuntoiluun) ja luonnollisesti tilinumero ja sort code sekä pankin nimi ja konttorin osoite. Mullahan ei ole aavistustakaan konttorini nimestä, en mä moisia muista, onneks se sentään selviää sort coden avulla. Pikaisen laiteperehdytyksen jälkeen olen viimein valmis, ulkona muistan, että unohdin kysyä, minä päivänä mua tullaan veloittamaan tästä lystistä.
Siivoan vahtimaani taloa hieman huomenna kotiin palaavien iloksi. Sainhan sentään siellä katsoa telviisiota muutaman päivän, soffalla on ollut mukavat oltavat. Tämän jälkeen löhöän vähän aikaa; niin mukavaa! Niin tavattoman mukavaa! Sit juon kupin kahvia, koska mikään ei oo iltayhdeksältä parempi idea kuin annos kofeiinia. Sen innoittama ryhdyn ajattelemaan Shakespearea. Deadline uhkaa ja pahasti; mä en ole päässyt alkua pidemmälle ryhmätyössä, jonka pitäisi olla viimeistelyä vaille valmis perjantaina. No. Monta päivää aikaa, öistä puhumattakaan, opiskelun kulta-aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti