Haallooo, ystävät ja toverit! Tarkoitus oli kunnostautua kirjoittamisen kanssa ja muutenkin ottaa ryhdikäs ote elämästä koululaisena, mutta ei sitten ottanut onnistuakseen. Syy varmaan jossain muualla kuin minussa; epämääräinen passiivin käyttö kunniaan, oon tainnut sanoa saman ennenkin. Syyskuussa tuntui olevan aika paljon aika vaikeita päiviä, sellaisia kun mikään ei ottanut onnistuakseen, kaikki väsytti ja vaikeata oli keskittyä juttuihin ja unetkin oli hulluja. Taisin pistää yliopiston alun vähän liian stressiksi, mutta nyt oon tarmokkaan itsetutkiskelun jälkeen tullut siihen tulokseen, että pitäis varmaan vähän rentoutua ja pyrkiä jonkinlaiseen sisäiseen tasapainoon ja normaaleihin ajattelu- ja käyttäytymismalleihin. Oon mahdollisesti ajattelut liian kieroutuneesti yhdestä jos toisestakin seikasta, mutta eihän me nyt jakseta niihin paneutua sen kummemmin.
Mitä muuta kouluun kuuluu? Kiitos kysymästä, seuraavan parin kolmen viikon sisään kolme esseetä, yksi pirun ryhmätyö Shakespearesta, jossa ollaan päästy niinkin pitkälle kuin että tämän viikon tutorialissa esitetään meille osoitettu näytelmäkatkelma sukkateatterina. Idea juontaa juurensa Harry Potter puppet pals -hulvattomuudesta. Mitä teit tänään koulussa? Esitin Shakespearea sukilla. Shakespearesta puheenollen, siinä oli aika taitava kaveri. Enkä sano tätä nyt sen tähden, että pyrkisin vaikuttamaan fiksulta ton sukkaselkkauksen jälkeen. Oon aivan vakavissani: tyyppiä äkkisältään eritoten englanniksi lukiessa tekis mieli vaan ulista ja ehdottomasti pitäytyä Shakespearen sukkaversioissa, mutta sit kun raahaa takamuksensa kirjastoon ja tekee hieman taustatutkimusta, niin on siinä jotain tavattoman mielenkiintoista ja nerokasta. Tunsin itseni äärettömän onnelliseksi tänään repliikkien tavuja tavatessa, metaforia miettiessä ja loppusointuja laskiessa. Jopa siinä määrin, että rupesin Facebookissa erinäisiä tilapäivityksiä vilkuilemaan sillä samalla silmällä.
Vaan mitä huomasinkaan, edellisestä kirjoitelmastani on niin hyvä tovi ehtinyt vierähtää, että siihen maailmanaikaan en ollut vielä liittynyt koulussa societyihin. Nyt ovat asiat edenneet sellaiselle tolalle, että tätä nykyä voin ylpeänä kertoa liittyneeni paniikin ja hermostuksen saattelemana Russian Societyyn ja Amnesty Societyyn. Oon ollut vähän laiska osallistumaan tapahtumiin, mutta huomenna vastaväitteitä huomioimatta suuntaan askellukseni Russian Societyn järjestämälle venäjäntunnille. Spasiba! ...Spasiba! Se on ainoa, mitä osaan sanoa. Oon saanut koulusta kaksi melkein-kaveria, mikä ei oo kovin hyvä saldo, vaan ken tietää, jos venäjäntunnilla saisin uusia tuttuja tahi muissa tulevissa tapahtumissa, joihin aion osallistua kuin nainen ja kahlita luontaista taipumustani hermoiluun ja nynnyilyyn ja ihmispelkoon. Ei pidä liikaa kuitenkaan antautua sosiaalisen elämän vietäväks; ilman ajankääntäjää mun ei auta kuin tyytyä rajalliseen tuntimäärään, joka vuorokauteen mahtuu, ja tylysti määriteltävä kylliksi aikaa Shakespearen, Jane Eyren, Noam Chomskyn ja muiden parissa vietettäväksi. Mä nyt kuitenkin ensisijaisen niiden tähden olen koulussa. Jane Eyrestä en ole aivan varma, se ärsyttää mua niin paljon (edelleen), että se on noussut yhdeksi mun lemppariaiheistani hyvin nopeasti. Ihan rehellinen ollakseni, en malttais odottaa ens vuotta, jolloin pääsen valitsemaan vähän laajemmalta skaalalta ja vapaammin kursseja. Varastin vähäsen ja kiirehdin etukäteen kurkkimaan, mitä on tarjolla.
Viime perjantaina opintotuen voimin pistin elämän ranttaliksi ja lähdettiin Hard Working Class Heroes -festivaalille. Oon saattanut useamminkin väittää, että oon pistänyt elämän ranttaliksi; nyt meno oli niin railakasta ettei vähään aikaan oo ollutkaan. Guinness on hyväksi sinulle, minulle, teille ja meille. Katsottiin bändejä x, y ja z, nähtiinpä Tieranniesaurkin ja arvatkaa kuka vaati päästä katsomaan Moscow Metro -nimistä bändiä tämän jälkeen. Pettymys oli suuri, kun lompsin kysymään yhtyeläisiltä, ovatko ne ikinä olleet Moskovassa ja kävi ilmi etteivät. Se ei kumminkaan estänyt mua alkamasta höpöttää Kolmesta sisaresta, ihan luonnollinen keskustelunjatke, mutta ne eivät näyttäneet innostavan. Pyh. Kutsuvat itseään vielä Moskovan metroks. Kamalan vaikeata muistaa metroa nimessä, kun sen sijaan valot tulee mieleen itsepintaisesti.
Vaan mitä mä Moskovasta höpäjän, kun Dublinissa oon. Syksy on tuntunut hyvältä, sukkahousutkaan eivät enää tunnu niin ahdistavilta kuin joitakin viikkoja sitten, kun kesä alkoi meitä hyljätä ja paljaskoipisin ei enää tarjennut. On miellyttävää kääriä huivi kaulaan ja heittää viitta harteille. Mmm-hmm, viitta, ostin eräästä charity shopista syysviitan. Tai minkä lie ponchon. Miksi niitä nyt sanotaankaan. Näytän mielestäni tosi päheeltä kun pistelen menemään viitassani ja koulusalkussani. Mene ja tiedä, miltä todellisuudessa näytän. Syksy on ehkä täydellinen vuodenaika: paitsi viitta-aikaa, se on myös villasukkakauden aloitus. Mulla on viha-rakkaussuhde sukkia kohtaan, tavallisia sukkia vihaan ja villasukkia rakastan ja Shakespeare-sukkia... En oo aivan varma niistä.
Dublinlaissyksyn lämpötila on just passeli kaikenlaiselle viittailulle - on kyllin vähän asteita, että viitta on sovelias asuste, muttei kuitenkaan niin kylmä, että pitäis kääriytyä lukuisiin kerroksiin ulos mennessä ja olla sitten niin kankea, ettei pysty noukkimaan väistämättä maahan tippuvaa irto-omaisuutta. Pimeä ei tule vielä liian aikaisin, mutta se kuitenkin tulee niin, että Spiren valoa O'Connell Streetilta voi iltaisin yrittää tihrustaa.
En nyt halua äityä romantisoimaan liikaa. Ei tää ole kuin kaupunki, mutta on varsin ymmärrettävää, että James Joyce kirjoitti Ulysseuksen juuri Dubliniin. Mulla on ihan sellainen mielikuva, että se olis isohkon lohkon elämästään asunut jossakin muualla, mahdollisesti Pariisissa, James Joyce. Nyt kun olemme päässeet kiehtovaan keskusteluun eksoottisesta Dublinista, kerronpa erään merkittävän virstanpylvään minun ja Irlannin yhteisessä historiassa: se alkoi vuosi sitten. Vuosi sitten olin innokkaannaivi au pair -yritelmä reppu selässä ja matkalaukun vetokahva käpälässä matkalla kohti Corkia. En silloin olis osannut uskoa, että tähän tultais. Rehellinen ollakseni, en ehtinyt kauaakaan tässä maassa viettää, ennen kuin jostain alitajunnan ja ulkomaailman ristivedosta syntyi ajatus ulkomailla opiskelusta. Vaikka ymmärsin tän mahdollisuuden olevan olevassa, en osannut kuvitella, että olisin oikeasti ryhtynyt tuumasta toimeen. Yhtä kaikki, vuotta myöhemmin istun samojen luentosalien hankalilla penkeillä ja kurottelen samojen kirjastohyllyjen yläosastoja kuin James Joyce. Suokaa historiallinen epätarkkuus anteeksi kirjallisen vaikutelman luomiseksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti