Pilvi mekossa

Tänään oli hyvä päivä, vaikka toivoin jo ennen kuin olin päässyt ylös sängystä, että päivä olis ohi, vaikkei tarvinnut herätä kuin puoli kymmeneltä vasta. Reiluuden nimissä täytyy kai mainita, että siltä musta tuntuu kyllä useimpina aamuina heräämisprosessin aikaan, mutta aika pian se ahdistus ulkomaailman kohtaamisesta karisee. Tänään haikailin sänkyni perään vielä linjuripysäkilläkin, ja kaks ensimmäistä luentoa olin ihan unessa. Sit join vähän kahvia, opiskelin kirjastossa huvikseni vähäsen - sen sijaan, että avaisin koulukirjoja vasta, kun essee on määrä kirjoittaa tai kokeet lähestyvät, kokeilen uudenlaista metodia, jossa luen vähän joka päivä. Oli ihana istua kirjastossa ja keskittyä kokonaan psykologian ihmeelliseen maailmaan, etenkin kun aihe on mulle yllättävän paljossa määrin ennestään tuttu, Introduction to Psychology palauttaa vaan mieleen unohtuneita juttuja lukioajoilta. Wilhelm Wundt perusti psykologian ensimmäisen koelaboration Leipzigin yliopistossa, Saksassa, vuonna 1879.

Joka tapauksessa, parin tunnin kirjastohengauksen jälkeen olin menossa viimeiselle luennolleni. Jäin rakennuksen ulkopuolelle tutkimaan Internetsiä, ilmeisesti mun tapauksessani Threen 3G ei oo kyllin tehokas läpäisemään kouluni tiiliseiniä ja silloin tapasin uuden ystäväni. Se ei vielä tiedä olevansa mun kaveri, mikä ei näytä mua kovin hyvässä valossa. Oon stalkkeri, nyt se on julki, voidaan siirtyä eteenpäin. Tapahtumasarja oli seuraavanlainen:

Mun vieressä oli yksi tyttö polttamassa piippua, aivan muina naisina. Se tuoksui tosi hyvälle, se piippu, ja päätin jakaa tämän havainnon. Se tyttö oli tosi mukava ja kertoi rakastavansa Suomea, sillä on kuulemma online-ystäviä Suomesta. Se kysyi, aionko liittyä mihinkään societyyn, ja kerroin etten oikein tiedä mihin edes liittyisin ja lisäsin, josko mahtais olla jotakin Socially Awkward Clubia. Toi käsite on koko lailla pinttynyt mun päähän. Sanoin sen vähän puolihuolimattomasti enkä oikeastaan odottanut edes varsinaista vastausta. Täysin yllättäen tää tyttö vastasi mulle sekunnin murto-osassa: Game Society. Ilmeisesti niillä on lauta- ja korttipelejä, ja ne ovat mukavia heppuja, vähän semmoista sakkia, joka lukiossa oli vähemmän suosittua. Social outcast, se kuvaili.

Luento alkoi ja tiemme erkanivat, joskin oon melkein täysin varma, että näin saman tytön myöhemmin iltapäivällä George's Streetillä yhdessä charity shopissa, kun piipahdin koulun jälkeen etsimässä vähän syyskenkiä. Se oli vähän semmoinen epämääräinen tilanne, missä se oli selin muhun kun olin jo poistumassa liikkeestä, semmoinen jossa olis ollut tosi vammaista kääntyä koputtelemaan olkapäätä ja kyselemään, puhuttiinko me aiemmin päivällä kymmenen minuuttia. Luulen, että se oli sama kaveri kuitenkin, ja siellä oli aika hyvä kokoelma pinssejä sen repussa, yksi oli esimerkiksi Reilua Kauppaa mainostava.

Kaiken tän perusteella päättelin, että tää tyttö vaikuttaa oikein mainiolta tyypiltä. Polttaa piippua, oli sopivassa määrin omituisen oloinen, käy charity shopeissa ja keräilee pinssejä - ja sillä on ystäviä Internetissä. Viimeisen vuoden aikana on tavannut hämmästyttävän määrän ihmisiä interwebsissä ja yksi mun suosikkitarinoita kertoa on, aivan sattumoisin: "We met on the Internet." Mun mielestä olisi aivan täysin luontevaa ystävystyä sellaisen ihmisen kanssa, joten saatan liittyä Game Societyyn, itse asiassa näyttää aika vahvasti siltä, että liityn. Kai siitä voi erota, jos niikseen tulee, ja pelit on kivoja, kai niillä on Trivial Pursuit ja mahdollisesti Smartass ja vitsi jos olis Cards Against Humanity ja jos ei oo, niin voin tutustuttaa ne siihen! ja ehkä siellä on lisää piippua polttavia, pinssejä kerääviä ja charity shopissa asioivia persoonia. Ehkä kasvissyöjiäkin jopa! Mä tunnen oloni aika epämukavaksi tietynsorttisessa seurassa, tuntuu, että tietyn lajin ihmisten kanssa en vaan saa kommunikoida. En edes osaa tarkemmin määritellä, minkälaisia nää ihmiset ovat, varmaan yleisesti ottaen ihan mukavia normaali-ihmisiä, mutta sellaisia, joiden kanssa mulla on hyvin vähän jos ollenkaan yhteistä. Semmoiset vähän erikoisemmat ja eriskummallisemmat oon kokenut aina vähän helpommin lähestyttäviksi, paitsi jos ne on ylimielisiä snobeja. Tähän jääköön tää päätön ajatusketju tältä erää.

Minkä tähden tätä näin yksityiskohtaisesti selostin... No, musta on tähän saakka tuntunut satavarmalta, etten takuulla tutustu yhtään keneenkään ja oon seuraavat kolme vuotta yksin kuin Severus Kalkaros. Ontuva vertaus, mutta menköön tän kerran. Tää oli ensimmäinen vihi siitä, että ehkä näin ei käykään sittenkään. Ehkä liityn Game Societyyn ja saan kavereita, muita outoja hiippareita. Ehkä saan jopa ilmaista tavaraa, kun liityn. Mistä pääsenkin eteenpäin: luulin, että nyt on meneillään Freshers' Week ja olin jälleen kerran pettynyt, kun en vieläkään ole saanut mitään ilmaista (paitsi kynän, joka on myös USB-tikku - "a pen that's also a clock", haha). Ei, se on vasta ens viikolla. Fiksu fiksu, fiiiiiksuuuu.

Sit kun pääsin kotiin, mua odotti mitä iloisin yllätys: äiti oli lähettänyt Suomesta koulutarvikkeita ja vähän karkkia ja Le Monde Diplomatique ja Nojava Gazetan ja pari aiemmin ostamaani muistitikkua, jotka joka kerta unohdin ottaa, kun olin Suomessa lomailemassa. Äiti on vähän kahjo nainen tämän tästä - tämäkin, halus lähettää koulutarvikkeita, koska me käytiin lukioaikoina aina ostamassa kirjoja ja muita Akateemisesta. Oon kuitenkin syvästi otettu ja sydänjuuriani myöten onnellinen koulutarvikkeistani: pari muumisarjakuvakantista vihkoa, yksi retrohenkinen Jaffa-vihko, yksi kovakantinen vihko, jossa on kaupungin Stockmann ja sit pari Akateemisen vihkoa, joissa on jokin pätkä oletettavastikin Seitsemää veljestä.

Näin päivä, jonka luulin olevan tuhoon tuomittu, osoittautui mitä miellyttävimmäksi, eritoten kun löysin To Kill A Mockingbirdin 1,50 rahalla. Mulla on se vanhempieni kirjahyllyssä suomeksi, mutta ensinnäkin koska se on aikamoisen hyvä teos ja toiseksi koska epäilen, että se saattaa tulla puheeksi jossakin kirjallisuusopintojeni vaiheessa, tuumin, että siihen kannattaa se yks ja puol investoida.

Yhden ajatuksen haluaisin vielä jakaa. Oonkohan mä emigrantti? Jostain syystä liitän ton termin venäläisiin ja mahdollisesti vieläpä kaikenlaisia poliittisia sotkuja paenneisiin, ehkä aristokraatteihin vallankumouksen jaloissa, mutta tykkään ton sanan kauiusta. Ehkä kun se tuo mieleen ulkomaille lähtevät venäläiset ja sitä kautta muiden muassa Nabokovin. Ai niin, lainasin koulun kirjastosta varmaan kymmenkiloisen opuksen venäläisiä runoja. Mielenkiintoisimmat on Vladimir Majakovski ja Velimir Hlebnikov, mut en sano ei esimerkiks Anna Ahmatovalle. Mistä mä puhuin. Niin. Haluaisin tietää, voinko viitata itseeni emigranttina. Majakovski teki itsemurhan, mutta Stalin ylisti sitä loistorunoilijana. Oon Stalinin kanssa samaa mieltä kahdesta asiasta: Majakovskista ja viiksistä. En tiedä, mitä haluaisin enää sanoa. Kutsukaamme tätä postmoderniksi surrealismin alitajuntaa käsitteleviä ajatuksia lainaavaksi ekspressionistiseksi tajunnanvirraksi.