Oon koululainen tätä nykyä. Mulla on suhteellisen luottavainen olo sen suhteen, että kaikki on tähän saakka mennyt jotakuinkin kuten pitääkin, kursseja ja aineita ja juttuja valittuna. Lyhyen kriisin hetken jälkeen päätin pitäytyä aiemmin valitsemassani ohjelmassa, englannissa ja lingvistiikassa; sain paikkatarjouksen pelkästä englannista, joka olis ollut mun ensimmäinen vaihtoehto, mutta loppujen lopuksi järkeilin asian niin, että tällä viisiin mulla on enemmän valinnanvaraa ja vaihtoehtoja. Ja kuinka kävikään - näin onkin! Pistin ensimmäisen vuoteni aivan ranttaliksi ja valitsin psykologiaa ja filosofiaa varsinaisten aineitteni kaveriksi. Psykologia saattaa vielä menetellä, rämmin jokusen kurssin lukiossa läpi kohtuullisella menestyksellä ja kirjoitinkin sen vallankin ämmän arvoisesti, mutta filosofia, mitä hittoa! Mulla oli tasan yksi kurssi sitä lukiossa ja sekin oli tosi vaikeata mun yksinkertaiselle aivorakenteelle. Mikä ihmeen idea on ryhtyä opiskelemaan sitä yliopistossa nyt aivan yhtäkkiä? Taidamme kaikki tosin tietää vastauksen: koska oon pätemistarpeinen ja koska voin. Se oli yks vaihtoehto. Valkkasin sen.
En oikein tiedä, kuinka paljon irlantilainen yliopisto eroaa suomalaisesta, en oo suomalaista käynyt ikänä. Tutkinnot ynnä muut vaikuttaa aika vastaavilta, samansorttiset määrät creditsejä, jotka kai Suomessa toimivat opintopisteiden nimikkeellä. Täällä ei harrasteta haalareita tai fuksiaisia mitä ilmeisimmin, joskin sain koulun huivin - raidakas, musta, sininen, tummansininen, keltainen, ihan kuin jostain Pottereista - ja kaikensorttista sosiaalista aktiviteettia on ollut tarjolla koko viikon ja ens viikko kulkee Freshers' Weekin nimellä. Silloin on Freshers' Ball ja toivottavasti saa ilmaisia juttuja - en oo saanut vielä mitään, hootana sentään! Löysin kyllä teltan, jossa niitä ilmaisuuksia tarjottiin, mutta olis saattanut joutua liittymään johonkin yhdistystoimintaan, enkä mä ole ihan varma, onko musta siihen vielä. Ellei sitten olis jotakin Socially Awkward Clubia.
Yhdelle englannin - tai siis kirjallisuuden, fiksuna tyttönä English muuntuu englanniksi - kurssilleni tarvittavat kirjat julkistettiin jo, ja ilokseni huomasin, että muutaman niistä jo omistan ja oon lukenut. Yks niistä on Kotiopettajattaren romaani, jonka hylkäsin viime syksynä, kun se alkoi käydä hermoon. Olis pitänyt arvata, että se tulee kummittelemaan! Parin viikon päästä pitäisi olla lukenut joku puolet Dickensin Great Expectationsista (mikä se on suomeksi? En saa millään päähäni), saman tien kun luin tästä, ryntäsin päätäpahkaa Chaptersiin. Ei tarvinnut pettyä, löysin painoksen kyseisestä romaanista yhdellä ja puolella rahalla. Opiskelijan lompakko on tyytyväinen, etenkin kun Kelan kanssa asiointi ei ole, tietenkään, niin suoraviivaista ja yksinkertaista kuin muuan saattaisi toivoa. (Tavoittelin tässä sivistynyttä ja älykäs one-passiivin suomenkielistä vastinetta... En tainnut onnistua.)
Sit yks juttu on, joka mua hermostuttaa ja aika paljon. Koko pirun koulu tulee olemaan englannin kielellä! Sillä on pakko pärjätä, piste, ei oo vaihtoehtoja. Ei auta heittäytyä lattialle kiljumaan suomeksi, jos ei ymmärrä. Ei mua niinkään kuunteleminen ja lukeminen hermostuta, tähän mennessä ei oo ollut mitään ongelmaa ja englannin ymmärtäminen on oikein sutjakkaa. Ei edes normaali kanssakäyminen ja jutustelu tuota vaikeuksia. Uumoilen, että vaikeudet alkavat siinä, kun mun on ryhdyttävä kirjoittamaan 1000-sanaisia esseitä tai osallistumaan ryhmätöihin tai mihin lie muihin hirvityksiin. Pitäiskö mun osata hienoja sanoja englanniksi? Sivistyssanoja? Akateemisia käsitteitä? Tieteellisiä ilmauksia? Mistä mä nyt sellaisia opin tähän hätään? Nippa nappa opin courgetten ennen koulun alkua ja päinvastoin kuin äkkiseltään ajattelisi, se osoittautui hyödylliseksi: sain opiskelijan keittokirjavihkosen, jossa on ohje Courgette & Carrot Chilliin. Mmhh. Niin. Niin.
Oon tähän mennessä ehtinyt viidellä luennolla istua, ja oon pysynyt kärryillä aika hyvin. Muistiinpanojen laatiminen taitaa olla kyllä sellainen luku, johon täytyy erikseen tottua, mutta sama kai se olis ollut suomalaisessakin yliopistossa. Yksi ainoa kurssi mua hirvittää: se filosofia. Opettajanani on parrakas vanhempi herrasmies, joka ilmoitti vastustavansa nykytekniikkaa siinä määrin, että sen tekisi mieli pistää AK-47:lla tuusannuuskaksi älypuhelimia. Näin ollen se ilmoitti kieltäytyvänsä käyttämästä minkäänmaailman Powerpoint-esityksiä tai muita, joten niiden muistiinpanojen ottaminen on ihan oman korvan varassa. Yritä siinä sitten samanaikaisesti kuunnella, poimia puhepaljouden seasta ne olennaisimmat seikat ja ehtiä vielä kirjoittaa ne ylös. Etenkin kun, kuten edellä mainittu, filosofia ei oo mulle niitä helpoimmin ymmärrettäviä alueita.
Ilmeisesti kursseilla harrastetaan myös jonkinlaisia ryhmätöitä ja tutorialseja (ah Finglish, mun lemppariaiheitani tällä hetkellä). Alkuun olin kauhuissani myös niistäkin; tuntemattomia ihmisiä, joutua esittämään mielipiteitä - englanniksi vielä - ja tekemään yhteistyötä ja entä jos ne pitää mua ihan tyhmänä? Ratkaisin tämän ongelman sillä, että opettelen vaan kaiken etukäteen ulkoa. Käyn läpi kaiken mahdollisen materiaalin ennen näitä ryhmätuokioita niin, ettei tarvitse miettiä, mitä sitä suustaan päästäis ja missä edes mennään. Mua inspiroi tämänpäiväinen psykologianluento, jolla kehotettiin neuvottelemaan vierustoverin kanssa, mitkä biologiset, psykologiset ja sosiaaliset seikat voivat vaikuttaa masennukseen. Se oli likipitäen kertausta lukiosta ja miltei suoraan oppikirjasta ja ei tarvinnut kauaa miettiä, kun jo alkoi kaikennäköisiä termejä ja käsitteitä palata mieleen unholasta. Siinä kohtaa kyllä hieman kompastelin, kun yritin selittää serotoniinia ja muita välittäjäaineita, mutta mitäs noista, pienistä. Siinä hetkessä ymmärsin, että aivan turha stressata, kun vaan tiedän, mitä on tekeillä. Joskin tämä on vähän liitoksissa toiseen hermostusta aiheuttavaan seikkaan, ja se on seuraavanlainen:
Sosiaalinen kanssakäyminen opiskelijatovereideni kanssa. Ensimmäinen, orientaatioviikko ei kamalan lupaavalta vaikuttanut ystävystymismielessä. En tiedä, mistä tää ihme nössöily on lähtöisin, mutta mä oon ihan kauhistunut, lamaantunut suorastaan ihmisseurassa. En oikeastaan haluaisi olla sellainen, mutta en tiedä osaanko olla mitään muutakaan, tuntuu kuin olisin elefantinkokoinen ja kömpelö kuin selälleen kellahtanut kilpikonna ja suusta tulee vain yksittäisiä sanoja, jotka eivät vastaa millään tavalla esitettyihin kysymyksiin: crochet, courgette, mediterranean, exaggerate. Kaikkialla painotetaan, miten kannattaa mennä mukaan, erm, kaikkeen. Societyihin ja urheilemaan - niin kuin olisin menossa - ja kaikkeen. Varmaan se pitääkin paikkansa, mutta silti näen itseni seisomassa yksin jossakin nurkassa epätoivoisena ja hämmentyneenä ja aika pian siitä sitten luikkivani kotiin katsomaan Sherlockia.
Mut kaikesta tästä hermostuksestani huolimatta oon innoissani ja tyytyväinen ja onnellinen, että vihdoinkin oon koulussa. Jossain mielessä ehkä teki hyvää kärvistellä tän asian kanssa näin kauan: nyt tiedän selkeesti, että tuolla tahdon olla, oon valmis näkemään vaivaa ja haluan nähdä vaivaa! Siinä määrin, että oon jo nyt kirjoittanut sivukaupalla muistiinpanoja Great Expectationsista, vaikken oo edes siinä puolessavälissä vielä. Kukaan ei kehottanut tekemään niin, se oli vain omaksi huvikseni. Olisinko ottanut yliopisto-opiskelun näin vakavasti vuos tai kaksi sitten? Mene ja tiedä, ehkä en, ehkä mun paksulle päälle teki hyvää joutua vähän odottelemaan ja opettelemaan kärsivällisyyttä. Yhtä kaikki, opiskelu on ihmeellistä! Aamuisin bussissa myhäilen itsekseni, että oon menossa yliopistolle. Bussi menee aivan keskustan läpi etelään päin, ja kouluun menevän bussin ikkunasta läpi kaupunkikin näyttää erilaiselta, melkein kuin olisin taas vasta saapunut tänne.
(Käsittämätöntä, että vihdoin sain sen, mitä niin pitkään haikailin. Tuntuu aika hyvältä ryhtyä tekemään uusia suunnitelmia, kuinka tästä eteenpäin!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti