Kävin Suomessa ja kävin teatterissa, pitkäkestoinen sekava mielentilani vahvistui entisestään eikä sille varmaan loppua ihan heti näy. Kaikki alkoi, kun käytiin täällä Dublinissa katsomassa Kolme sisarta sen amatööriteatterin esittämänä, ja sit mielessä alkoi liikkua Moskova-aiheisia ajatuksia vailla alkua tai loppua. Sen jälkeen lyhyehkön mutta sitäkin intensiivisemmän etsinnän jälkeen löysin Chaptersista kyseisen näytelmän, oikeastaan semmoisen painoksen, johon on koottu paitsi Kolme sisarta, myös Lokki, Vanja-eno ja Kirsikkatarha (vai Kirsikkapuisto? The Cherry Orchard joka tapauksessa). Luin sen Kolme sisarta sit just passelisti ennen Kom-teatteria, mikä sit sekoitti mun ajatukset ihan lopullisesti.
Tungeksin innoissani heti toiseen riviin istumaan (ensimmäinen rivi oli varattu kokonaan) ja itkin vuolaasti. Olisin itkenyt varmaan siinäkin tapauksessa, jos koko näytelmä olis ollut huono kuin saapas, voin vakuuttaa, ettei se sitä ollut, mutta mulle riitti Olgan, Masan ja Irinan kaipuu Moskovaan itkun aiheeksi. Kuvittelin itse lähteväni Moskovaan lähtiessäni Dubliniin, piti päästä pois ja kiireesti, elämän oli määrä olla ihanaa ja ihmeellistä Dublinissa. Onkin, osittain, mutta se on myös tavallista arkista arkea. Nimenomaan, Tsehovhan sen sanoi, täytyy elää ja tehdä työtä. Mä elän ja teen työtä, mutta työnteko ei ole sitä, miksi Irina sen nimipäivänään maalailee. Nuorisolaisen hölmöt, naivit kuvitelmat itse kullakin, sanoisin, ne sitten osoittautuvat aikaa myöten juuri niin epätodellisiksi. Ei sekään tosin oikealta olemassaololta tunnu, kun herää kahdeltatoista ja pukeutuu kaksi tuntia, mikään ei ole hyvä (paitsi Kulyginin elämä omien sanojensa mukaan, luokanopettajaksi siis), nälkäinen henki aina ja kaikessa!
Tuzenbachan keuhkoaa, miten työläiset varmaan nukkuvat hyvin ja kuinka
mukavaa oliskaan heittäytyä sänkyyn pitkän päivän jälkeen. En oo ihan
varma, allekirjoitanko tota väittämää; yleensä itse pitkän päivän
jälkeen lysähdän mitä pikimmiten nukkumaan toki, mut kaikki päivän
tapahtumat pyörii edelleen mielessä, etenkin kaikki mokat ja muu, mikä
on mennyt pieleen, sit mietin, miksi tein niin taikka näin, miks en
sanonut sitä taikka tätä ja mikään ei sitten tietenkään ikinä riitä. En
sanois sitä varsinaisesti siksi mielenrauhaksi, jota Irina ja Tuzenbach
työnteolla haeskelivat. Mut olishan se melkomoista, jos työpäivän
jälkeen vois tuntea tehneensä jotain oikeata ja hyödyllistä, jotain
millä olis peräti jopa tarkoituskin. Jalo aate toki, mutta
kyseenalaistan sen toteutumisen vaikkei siitä montaa päivää olekaan, kun
työnväenluokkalaispäissäni julistin innoissani vapun sanomaa ja senhän
Irina joutui sitten huomaamaan, ei se ole niin hohdokasta kuin helposti
kuvittelis, se työ.
Mutta niillä on aikaa, niillä ei muuta olekaan kuin aikaa!
Henkilökohtainen kokemukseni liiasta vapaa-ajasta on, että siinä vain
ajautuu ylianalysoinnin syövereihin ja sitä virtaa myöten sitten angstin
ja itsesäälin syvään mutaiseen lampeen. Vaan minkähänlaisesta työstä tässä mahtaa olla puhe? Tänään oli ensimmäinen päivä töissä huikean neljän päivän lomani jälkeen, ja yritin viritellä itseni työnteosta inspiroituneeseen mielentilaan, mutta ei siitä kyllä mitään tullut. Olin hermoheikko, hajamielinen ja sätkyilin milloin mistäkin. Ei oo kivaa istua umpihullun ja umpi-idiootin team managerin välittömässä läheisyydessä. Mutta ajasta piti puhua - ei se kirjoitusten jälkeinen aika työttömänä, huhtikuusta heinäkuuhun, varsinaisesti hilpeetä ollut. En ihan muista tarkkaan edes mitä tein, mut veikkaan että semmoista synkeää itsetutkiskelua ainakin harrastin, pidän aika mahdollisena myös sitä, että olisin tuntenut tarvetta johonkin pois.
Mietin sitä toista ääripäätä, työnteon täyttämää elämää, jossa ei ole aikaa filosofeerata. (Joo, en aio edes yrittää kieliopillisesti oikeansorttista taivutusta.) Se supistuu pieneks ja mitättömäks, unohtaa minkä tähden sitä edes pakertaa, kun päivä toisensa jälkeen on samaa. Täytyy olla uskoa ja täytyy tietää miksi kurjet lentävät, täytyy löytää jokin järjellinen tasapaino. Kannattaako sitä Moskovaan lähteä etsimään? Ehkä? Oon vakaasti sitä mieltä, että välttämättä ei pikkukaupunki tarjoa semmoista, mitä halajaa, ja silloin on kyllä lähdettävä Moskovaan. Itse kukin on kuitenkin viime kädessä vastuussa omasta hyvinvoinnistansa (ainakin näin tuntemissamme länsimaissa, joissa kehnommankinpuoleisesta taloustilanteesta huolimatta loppujen lopuksi on aikaa ajatella liikaa), ja jos jokin tila tai kaupunki ei tunnu sopivalta, niin mitä sinne sit jäämään.
En kyllä usko siihenkään, että ankea pikkukaupunki olis ollut sisarten suurin turhautumisen syy. Ehkä osasyy, ja osittain elämä olis Moskovassa ehkä ollutkin helpompaa, mutta eivät ne olis mihinkään sillä kadonneet, perimmäiset mieltä kaihertavat elämän hankaluudet, joku kyynikko nimittäisi niitä varmaankin itsekehitetyiksi ongelmiksi. Senhän taisin just itsekin tulla sanoneeks, kiertoteitse ja karua totuutta väistellen. Ajatteluun kuluvan ajan toki voi käyttää työntekoon ja muutenkin kaikin keinoin vältellä sitä ajattelemista ja joillekin se tuntuu sopivan oikein hyvin. Ne käyvät yhdentekevissä töissä, iltaisin syövät lihapullansa (puolitosissaan puhistu tuhahdus: kansanmurhaajat) sen kummemmin ajattelematta ja sitten viikonloppuisin lähtevät viihteelle, baarissa tapaavat kanssaheimolaisen, menevät naimisiin, hankkivat lapsia, syöttävät lihapullia lapsille. Koska oon perinpohjainen ongelmienkehittäjäluonne, on suorastaan kadehdittavaa, kuinka nämänsorttiset ihmiset tyytyvät niin yksinkertaisiin asioihin. Kaipa niilläkin on jokin henkilökohtainen elämänfilosofia, mutta sekin vaikuttais olevan jo nuoruusiällä ympäristöstä omaksuttua, ne ovat siihen tyytyväisiä eivätkä koe tarvetta kyseenalaista sitä taikka lihapullia. En kyllä vaan itse pystyis tuommoiseen lihapullaelämään.
Palatakseni alkuperäiseen aiheeseen, miten onnistuinkin taas jaarittelemaan noin perinpohjaisen kauaksi Kolmesta sisaresta, Vershininin mukaan eivät olis sisaret enää sitten koko Moskovaa huomanneetkaan, jos olisivat siellä eläneet, ja siihen haluaisin esittää eriävän mielipiteen. Huomaan Dublinin, oon siitä kaiken aikaa tietoinen ja jollei mulla pariin päivään tai puoleen viikkoon ole asiaa kaupungille, tekaisen sellaista päästäni - ja mä en edes asu missään kaukaisilla peräkylillä jossakin Blanchardstownissa esimerkiks. Jokainen sisarista on omilta osin elämäänsä kyllästynyt ja eritoten pettynyt, elämä ei olekaan, millaiseksi sen kuvitteli. Loppujen lopuksihan ne sopeutuvat kohtaloonsa - täytyy elää ja tehdä työtä. Aina ei olosuhteet toden totta suosi, ja silloin on otettava irti kaikki, mikä vain on mahdollista, mutta entä jos Olga, Masa ja Irina olisivat itsekkäästi hylänneet kaiken, ottaneet ja lähteneet? (Täytyyköhän tässä muuten ottaa huomioon jokin historiallinen kuilu - elämä 1800- ja 1900-luvun Venäjällä ollut hieman toista kuin Suomessa vuonna 2012, jolloin itse sain päähäni hyljätä kaiken.
Niin ja sit on se toivoton rakkaus ja yhtä toivoton rakkaudenkaipuu. Myönnän, että aina silloin tällöin oon rääkynyt kaipaavani rakkautta ("Mä taitaisin tarvita sitä rakkautta enemmän kuin koskaan", kuten Henninen kertoo Pussikaljaromaanissa), mutta mulla on semmoinen olo, etten oo aivan täysin tosissani sen kanssa ollut kuitenkaan. Valitettavasti mulla ei ole juurikaan mielenkiintoa paneutua tähän rakkausaiheeseen sen enempää, kun mieluummin siihenkin kuluvan ajan käytän itseni ajatteluun, oon sen verran mielenkiintoinen hahmo omasta mielestäni. En kerta kaikkiaan osaa sanoa tohon rakkausasiaan mitään, käsittämätöntä sinänsä, mut en ymmärrä sitä alkuunkaan.
Niin ja sit oon tosi onnellinen kun näin Eero Milonoffin, joka kanssa sitä rakkauttakaipaavaa Hennistä näyttelee Pussikaljaelokuvassa. Sitä on kuulkaa Hulluilta päiviltä moneen otteeseen etsiskelty, Eero Milonoffia, vaikka jokunen entisistä työtovereistani sen on sieltä bongannut (niitä aikoja, huoletonta nuoruutta maitokaapissa). Harmi kun sillä ei ole viiksiä. Eero Milonoff, voitko kasvattaa viikset!
Haluan myös selventää, että oon ratkaissut yhden henkilökohtaisen ongelman ja kehityn siinä kaiken aikaa paremmaksi ja paremmaksi. Pakkasesta otettu ruisleipä, tätä nykyä osaan sulattaa sen mikrossa polttamatta sitä pohjaan. Sekin on mahdollista, näet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti