Olla taas vastuuton eli vanhoja hyviä aikoja

Meemmememmööö. En ookaan vähään aikaan saanut mitään kirjoitettua. Mitään paljoa tapahtunutkaan sen puoleen. Oon ollut töissä ja töissä, hohhoijaa. Käsittämättömällä tavalla koin työnilon ja itsetyytyväisyyden hetkiä tänään tosin, kun kirjoitin sähköpostia asiakkaalle. Se on mun tähänastisen työuran mestariteos, pitkä ja yksityiskohtainen sähköposti, joka tihkui asiantuntevuutta ja ammattimaista tietotekniikkatukea ja kulutin siihen jotakuinkin ensimmäiset kolme varttia työpäivästäni. Eniten mä kuitenkin nautin päästessäni laatimaan sitä konkreettista kirjoitusosuutta. Hyvät ihmiset, mä olin suorastaan onnellinen kirjoittaessani sitä typerää sähköpostia, ihan sen kirjoittamisen tähden, ja luulen, että viihtyisin hyvinkin sellaisessa työssä, jossa voisin kirjoittaa enemmänkin. Ei välttämättä niitä tukisähköposteja tosin. Tunsin oloni loppupäivän likipitäen mukavaksi, ilmiömäistä sinänsä, mutta eikös vaan se päivä sitten kuitenkin loppunut tavanomaisen kaaosmaisesti mun osaltani. Turhautunutta ja sarkastista silmien pyörittelyä loppuun.

Eilen oli mahtava ilma täällä, paras naismuistiin! Töiden jälkeen jatkoin pysäkinvälin pidemmälle O'Connell Streetille ja päätin tehdä pienen kävelylenkin. Kävelin Smithfieldin halki raitiovaunukiskoja seuraten Heuston Stationille saakka, ja mietin niitä huolettomia aikoja, kun Dublin oli uus ja jännittävä, koskaan ei ollut kiire mihinkään ja päivät saattoi kuluttaa miten mieli, museoissa luuhaten ja olutta juoden. Tänhetkinen työtilanteeni on sanalla sanoen masentava, ja yleinen apeustila tahtoo vallita myös vapaa-ajalla, kun oon yksin ja on aikaa kuunnella omia ajatuksiani. Kuitenkin siinä auringonpaisteessa kävellessäni - ei voinut pitää jakkuakaan päällä, kun oli niin kuuma! - muistin jo miltei unhoon jääneen elämänfilosofiani, joka mulle kehittyi joskus Dublin-hengauksen alkuaikoina: jos ei tiedä minne mennä, kannattaa seurata hevosia tai raitiovaunuja, ja jos suinkin mahdollista, hypätä kyytiin. En oo muutenkaan aikoihin ehtinyt samalla tavalla nauttia Dublinista kuin sanokaamme ennen joulua, sekin aika on kuin jonkun toisen elämästä, joka on mulle tuttua vain siitä tehdystä elokuvasta.

Dublinissa vietetystä ajasta puheenollen, huomenna on mun ja Dublinin nelikuukautispäivä. Vähän ontuva ilmaisu, mikä olis kuukausittainen vastine vuosipäivälle? Voisko neljä kuukautta ilmaista myös kolmannesvuotena? Huomenna on mun ja Dublinin ensimmäinen kolmannesvuosipäivä? Yhtä kaikki, tuli varmaan selväksi, mistä on kyse. Ihmiset valittaa täällä milloin mistäkin, ja mulle on suorastaan pilkallisesti hirnuttu, kun oon kertonut pitäväni Dublinista. Alan myös epäillä, että siinä on totuuden hiven, kun ulkomailla asuneet suomalaiset palaavat takaisin emämaahansa ja sanovat, miten Suomessa kuitenkin asiat on hoidettu hyvin ja kaikki toimii niin kuin pitääkin. Niin vittumaista kuin vaikka Kelan tai Vantaan maistraatin tai minkä tahansa muun byrokraattisen tahon kanssa toimiminen onkin, asiat kuitenkin tapahtuvat niin kuin pitää, ainakin pääsääntöisesti. Rikkoutunutta laattaa lattiassa ei korjata pistämällä laattakuvioista muovimattoa päälle. Irlantilainen logiikka joissakin asioissa on uskomatonta. Oonko esimerkiksi kertonut, kuinka vuokranmaksuni tapahtuu? Jätän joka lauantai viikkovuokran käteisenä asuntooni, josta vuokraemäntä sen käy hakemassa. Oon jo alkanut tottua siihen, mutta vasta kyllä ihan viime aikoina.

Yksi huomioonotettava asianhaara on, että ehkä mä en ulkomaalaisena ymmärrä englanninkielisiä toimintatapoja kunnolla ja siks asiat vaikuttaa niin hullunkurisilta. Tai ehkä kyse on vain tottumuksesta, oon tottunut suomalaiseen tapaan käyttää kuivauskaappeja ja olla syömättä sipsejä joka ruoan kanssa (edit: tarkoitin ranskalaisia, mut en ajatellut sitä suomeksi vaan mieleen tuli ainoastaan chips ja fiksuna tyttönä sit ajattelin et suomeksihan se on sit sipsit! Vasta oikolukuvaiheessa tajusin) ja maksaa veroja (tunnustan, etten edes tiedä tarkkaan, paljonko täällä maksan veroja, se on niin merkillistä. Oon täyttänyt jonkun paperin ja saanut siitä hyvästä toisen paperin, joka ilmeisesti toimii jonain verokorttia vastaavana... ehkä?). Oli miten tahansa, vasta viime aikoina oon kunnolla alkanut ymmärtää, että toden totta oon ulkomaalainen täällä, ja ehkä tuntenut jonkinlaista juurettomuutta siitä hyvästä. Riippuu vähän päivästä, aiheuttaako se levottomuutta ja kriisinpoikasta vai ei. Hyvänä päivänä tunnen olevani seikkailulla, huonona päivänä ihmiset ovat outoja, vrt. The Doorsin People are strange.

Kaikesta huolimatta en edelleenkään vaihtais olinpaikkaani tällä hetkellä mihinkään. Vaikken viihdy töissä tippaakaan, oon korviani myöten ihastunut Dubliniin. Vaikka olis kuinka vastamäkeä ja identiteettikriisejä ja eksistentiaaliongelmia, oon aina vaan onnellinen siitä, että oon tässä kaupungissa. Lauantai-iltana kävelin kotiin Euroviisuinkatsojaisista, olin just sen neuvokkaaksi tekevän määrän viiniä juonut ja koin tarvetta nimenomaan kävellä, sen sijaan että olisin ottanut taksin tai edes bussin. Kävelin Camden Streetiä korkeakorkoisten ja lyhytmekkoisten tytärten lomitse, söin hapankorppua matkaeväänä ja kuuntelin Scandinavian Music Groupia. Sen viinihyöryisen kävelyretken aikana tulin siihen tulokseen, että ei voi olla kuin onnellinen tepastellessaan George's Streetiä kotiin, vaikka töihin olis herättävä seuraavana aamuna ja vaikka koko päivästä muutenkin tulis ihan kauhea kun on riekkunut kaupungilla vaikka olis pitänyt jo käydä nukkumaan. Odotusten vastaisesti ei muuten tullut.

Toi biisihän ei nyt sillai varsinaisesti liity mihinkään mitenkään, mut se on letkee ja muistuttaa mua niistä australialaisista sieluista, jotka matkani varrelle ovat osuneet. Lisäksi pakoilun ja paikallapysymättömyyden ajatus jollain perverssillä tavalla viehättää mua.