Jos pubin ovi on kiinni, koputa!

Olipahan aika jännä viikonloppu tossa pari viikonloppua takaperin, ei edellinen vaan sitä edellisempi. Perjantaina syöksyin kauheella kiireellä linjuriasemalle suoraan töistä, oli muuten just se ainut päivä koko viikolla, kun piti töissä istua täsmällisesti siihen puoli viiteen saakka. Puoli kuudelta alkoi iloinen matka Dublinista Leitrimiin, jonnekin tonne toiselle puolelle tätä saarta. Matkan teki iloiseksi just ennen töistälähtöä nautittu kahvi, jolla pyrin kompensoimaan väsymystä ja Fanta, jota en yleensä juo, joten sokeri meni heti päähän. Meitä oli kolmen matkalaisen seurue melko täydessä bussissa, ja suuren osa matka yksi kolmesta teeskenteli, ettei tuntenut meitä kahta muuta; mua kovasti nauratti yks jos toinenkin juttu, vähän lipsui hyperaktiivisuuden puolelle, mutta vähän vaan. Kanssamatkustajat varmaan arvosti kovaäänistä suomenkielistä hysteeristä höpötystä.

Bussi jätti meidät Carrick-on-Shannoniin, vaikutti ihan viehättävältä pikkukylältä, ilmeisesti polttariseurueiden suosiossa kovasti ja kyllähän siellä seuraavana päivänä tepastelikin iso joukkue sairaanhoitajahengessä pukeutuneita naisihmisiä. En sen kummemmin ehtinyt tutustua kyseiseen paikkakuntaan, mutta joku joki, Shannon, siitä meni halki tai muuten vain sivuitse, ja innostuin kamalasti veneistä siinä rannassa. Ehdotukseni veneen vuokraamisesta tai muusta vastaavasta toiminnasta eivät saaneet kumminkaan hirveästi kannatusta. Mut en luovuta, tää ei jää tähän, veneilemään on päästävä!

Carrick-on-Shannonista kyyti nouti meidät sitten Drumshanbon kylään, edellistäkin pienempi paikka mutta aika sympaattinen! Viikonlopun aikana aika konkreettisesti kävi ilmi, kuinka kaikki tuntevat toisensa. Kaupan ovella tervehdittiin ja esiteltiin vierailija paikallisille, pubeissa omistajan kanssa juteltiin pitkät tovit ja ylipäänsä kovasti kerrattiin yhteisiä tuttuja, mistä aika paljon meni ihan ohi ymmärryksen kun en tiennyt alkuunkaan, kenestä on kyse. Olin kumminkin kovasti innoissani, tuntui kuin olis tehnyt reissun jonnekin kauemmaskin kuin parin kolmen tunnin ajomatkan päähän, niin erilaista se maaseutu- ja/tai pikkukyläelämä oli Dublinista.

Drumshanbo - kuulemma liput oli asennettu ihan mun kunniaks!

Vaihdettiin sitten kuulumisia matkatovereideni sukulaisten kanssa ja sit suunta olikin pubiin. Se jos mikä oli tismalleen sellainen, mitä tulee mieleen, kun on katsellut liikaa telkkuria ja elokuvia ja ajattelee jotain tosi perinteisentyypillistä irkkupubia. Erikoista oli, että siellä oli hiljaista kuin missä - jotain musiikkia tais olla taustalla, mutta hiljaista sekin on. Jälkeenpäin alkoi suorastaan hävettää, kun hihkuin niin kovaäänisesti biljardia pelatessa aina kun osuin sillä kepillä johonkin oikeaan palloon ja vielä äänekkäämmin, kun sain pallon menemään sinne koloseen minne pitääkin. Termistö on vähän hakusessa, mut yhden pelin kahdesta voitin (tosin se voitto ei ollut niinkään selkee voitto kuin semmoinen, että yhdessä sovittiin niin, muuten oltais siellä varmaan edelleenkin huitomassa niillä kepeillä. Toinen peli loppuikin sit niin nolosti ettei siitä puhuta).

Yhdet tai kahdet siellä istuttiin, ennen kuin siirryttiin seuraavaan pubiin. Kello oli varmaan jo aika lähellä puoltayötä tai niillä main, eikä asiakkaita ollut muita kuin me. Istuttiin baaritiskillä ja keskusteltiin jälleen omistajan kanssa, se oli semmoinen pikkuriikkinen vanhanpuoleinen nainen kävelykepillä varustettuna. Muut olivat jotensakin tuttuja naamoja siellä, mutta mut oli tietysti jälleen esiteltävä siinä, ja ilmeisesti oikea nimeni on liian monimutkainen irlantilaisille (siihen sanon pyhpah, entäs ne irlantilaiset nimet sitten, niin kuin Caoimhe kirjoitettuna, suunnilleen Quiva lausuttuna, mitä sekin on olevinaan), joten erinäiset Drumshanbon kyläläiset tuntevat mut Jojon nimellä.

Tää pubinomistaja jossakin vaiheessa kaivoi esiin valokuvia, joita alkoi esitellä. Epäselväks jäi, keitä kuvissa esiintyi, mutta innolla niitä katseltiin. Puoli yhdeltäkö vai monelta pubin oli määrä mennä kiinni, mutta siellä vain istuttiin johonkin kahteen saakka tai vähän yli. Oli tosi karmivaa mennä vessaan, kun joutui kulkemaan semmoisen loungen läpi, se oli vain hämärästi valaistu ja autio ja kuin mistä tahansa kauhuelokuvasta. Pubinpitäjä kehotti tupakoijia tupakoimaan takan vierustalla, joten eivät noi aukiolo- tai tupakkalait näemmä turhan tarkasti päde siinä Irlanninkolkassa. Eikä myöskään anniskelulaki, jonkun mutkan kautta päädyin yhden toverini kanssa baaritiskin toiselle puolelle kaatamaan tuoppeja. Päihitti mennen tullen typerän Guinness Storehousen, sanon vaan!

C'est moi (rehellisyyden ja tekijänoikeuksien nimissä kiitän kuvasta erästä matkatoveriani, joka ei irlantilaisena tätä kuitenkaan lue)

Tarkoitus oli hakea vielä pizzaa iltapalaksi, mutta se paikatti noudatti niitä aukioloaikoja ja täten oli jo sulkenut ovensa, kun sinne saakka päästiin. "Sinne saakka" tosin on vähän turhan suureellinen ilmaus tässä yhteydessä, nyt kumminkin puhutaan noin seitsemästä askeleesta yhdestä ovesta ulos ja viereisestä sisään. Pienessä kylässä ei tarvi liikoja kävellä päästääkseen paikasta A paikkaan B! Syötiin jotakin ennen nukkumaanmenoa, tosin kaks neljästä tais hieman torkahtaa lattialle ja sohvalle. Ettei elämästä puuttuis jännitystä, en kerro ketkä nukkuivat ja ketkä eivät! (Vitsit et oonkin hauska!)

Seuraavana aamuna sit nukuttiin kiitettävän pitkään. Iltapäivästä lähdettiin etsimään jonkinsortin lamppuviritelmää pullolamppuun, jota matkatovereideni anoppi ja äiti parhaillaan askarteli. Istuttiin autossa kuin sillit suolassa ja ihmeteltiin maisemia, tai lähinnä minä ihmettelin. Jossain määrin se maaseutu ja pikkutiet muistuttivat Mallow'ta, kotipaikkakuntaani au pairina ollessani vaikka tuntuu hölmöltä nimittää sitä kotipaikkakunnaksi, vaikka siellä pari kuukautta asuinkin (mikä tuntuu nyt tosi kaukaiselta ajalta, vaikkei siitä oo edes puolta vuotta!). Käytiin Carrick-on-Shannonissa syömässä ja koska rybgya pelattiin jälleen, sitä oli mentävä katsomaan.

Näin tie vei jälleen uuteen pubiin, missä oli taas hiljaista kuin kirkossa ja vastaavalla hartaudella sitä rygbya seurattiinkin. En oo koskaan ollut erityisen innostunut mistään penkkiurheilulajista, mutta kun siihen puuhaan ryhtyy, niin yllättävän paljon hupia rygbyn katselemisesta saa. Se on hullua, isot miehet juoksee ja painii ja heittää palloa. Istuttiin siinä leppoisasti takan vieressä pahaa-aavistamattomina, kun yks pariskunta tuli sisään koira mukanaan, semmonen iso ja musta ja karvainen. Se kävi tyynesti joskin mahdollisesti hieman aran oloisesti pöydän alle makaamaan, ihan nätisti se siinä oli. Siteeraan tähän yhtä ystävätärtäni, joka esitti seuraavanlaisen kommentin Englannissa käydessään: "Mistä tietää että on maaseudulla? Koirat saa tuoda ravintolaan." Pitänee paikkaansa!

Rygbyn jälkeen (Irlanti - Ranska, tasapeli) päätettiin siirtyä seuraavaan paikkaan, vaan tarkoituksenmukaisen pubin ovi oli kiinni eikä ketään vaikuttanut olevan paikalla. Jatkettiin sitten muina naisina ja miehinä matkaamme eilisillan ensimmäiseen pubiin, siihen jossa oli sitä biljardia tarjolla ja tikanheittoa myös. Heitettiin pari erää tikkaa, oltiin jälleen ainoat asiakkaat, mutta ilta oli siinä vaiheessa vielä nuori. Juteltiin pubinpitäjän kanssa, ja siinä syssyssä taisi selvitä syy, miks se pubi oli sulkenut ovensa (saattoi myös olla niin, ettei se yksinkertaisesti ollut auki).

Sanaa gypsies ne käyttivät, en oo nyt aivan varma minkäsorttisista matkaajista tai mustalaisista tai mistä ikinä on kyse, mutta joitain reissulaisia ilmeisesti aina silloin tällöin vaeltaa kylään ja silloin paikalliset pistävät ovet kiinni. Joku pubi ehkä päästää niitä sisään, mutta toiset eivät, ja kun joku bongaa niitä kylässä, niin se sitten ottaa puhelimen käteen sanan levitysmielessä. Ymmärrän, että joku iäkkäämpi yksinäinen nainen ei paljoa mahda ja pelottavaakin on, jos 20 remuajaa marssii sisään. Eipä siinä yksin oikein mitään voi, jos uhkaavat pistää paikan matalaksi jolleivat saa palvelua ja marssivat tiehensä maksamatta tai mitä nyt sitten tekevätkään. Poliisiasema olis aivan tien toisella puolella, mutta sekään ei sitten kauheasti kai auta. Keskiaikaista, herranjumala miten keskiaikaista, ja poikkeaa täysin siitä maailmasta, jonka mä tunnen ja johon oon tottunut. Ymmärrettävää kuitenkin niiden paikallisten pubinpitäjien näkökulmasta, ja ehkä paikallistenkin, vaikka mua ahdistaakin toi miten joku tietty ihmisryhmä leimataan jonkinlaiseksi. En ota tähän mitään kantaa, kun en tästä ton enempää tiedä, voihan ollakin joku ihan aiheellinen syy siihen leimaamiseen, mut toi on yks erikoisimmista ja hämmentävimmistä asioista, joihin oon koko Irlannissa törmännyt.

Päiviä myöhemmin tuli sitten samat matkalaiset taas puheeksi, ja mua viisaammat tiesivät kertoa, että tällä sakilla ei yleisesti ottaen oo mitään henkilöllisyydentodistusvälineitä, passeja taikka muita ja että ne eivät kouluakaan kovin pitkään käy. En oikein tiedä, tekevätkö ne paljon mitään, ilmeisesti eivät ainakaan hirveästi. Jostakin syystä tää askarruttaa mua suuresti. Miten tuollaisia ihmisiä voi olla olemassa? Oikeesti? Tässä maailmanajassa? Kuulostaa joltain, mitä vois tapahtua satoja vuosia sitten tai miksei useita kymmeniäkin, mutta että vielä nytkin, ei sentään! Vaan mun on nyt toistettava itseäni: minkä minä tästä tiedän, mutta merkillistä!

Tarinaa jatkaakseni: siinä sitten istuttiin ja jatkettiin oloamme, jossakin vaiheessa omistaja pisti ulko-oven lukkoon. Sisään pääsi kyllä, jos oli tarpeeksi fiksu koputtaakseen, ja paikalliset kai aika hyvin tunsivat käytännön ja niinpä sitä väkeä sitten vaelsi sisään illan mittaan. Yhdessä vaiheessa luettiin ääneen pelattujen golf-pelien tulokset, kuka oli voittanut ja sillä tavalla, pelaajat ilmeisesti kokoontuivat pubiin sitä varten, tai ehkä vain ylipäänsä ajanviettoon. Edellisen pubin koira ei ollut ainoa kohtaamamme eläin pubissa, tänne nimittäin vaelsi kissa jostakin. Se oli kai joku ulkokissa, joka aina palasi sen pubinomistajan Monican luokse syömään ja semmoista. Siellä se tassutteli ja luonnollisestikin sai huomiota osakseen.

Siinä se hengas meidän kanssa baarijakkaralla!

Tällä kerralla lähdettiin ajoissa kotiin ja käytiin hakemassa sitä pizzaa, jota olin koko päivän himoinnut kuin hullu puuroa. Siinä vaiheessa oli väsymys ehtinyt iskeä ja päänsärky myös, mutta piristyin jo siinä vaiheessa, kun vasta tilattiin sitä pizzaa. Se oli kylän ainoa pizzapaikka, taisi siellä jokunen muukin ruokapaikka olla, kiinalaisia ravintoloita oli myöskin tasan yks, pubeja sen sijaan seitsemän - täytyy sitä nyt jotkut prioriteetit olla! Sen pizzapaikan nurkassa oli pelikone, joka herätti mussa muistot Tuplapotista ja huolettomista uhkapelaamisen päivistä, Onnensanoista ja muista (raaputtaminen on niin jännittävää, että se on voitto jo sinänsä). Innostuin kauheesti tästä uudesta ja jännittävästä rahapelistä, kun en oo semmoisia pahemmin täällä nähnytkään. Kasinoita täältä tosin löytyy aika runsain mitoin sanoisin jopa - niitä tuntuu olevan vähän joka puolella. En kyllä tiedä, mitä mahtavat sitten pitää sisällään.

Miksi halusin kuvata - eeeen tiedä. Enää en.

Sunnuntaina olikin sit äitienpäivä, mitä oli aika hassua viettää maaliskuussa, mutta mikäs siinä sitten jos silloin sen tahtovat pitää. Ostettiin kukkia ja kokattiin oikeata ruokaa, mut melkein se päivä siinä sit menikin, kun neljän aikoihin lähti bussi takaisin Dubliniin (kotiin!). Vielä yks ihmeellinen asia jännittävästä viikonlopustani Irlannin pikkukylässä: jollain parilla hassulla sanalla mua kovasti viisaampi toverini sai mut tajuamaan, ettei semmoisiin huithapeleihin ja kehveleihin kannata tuhlaa aikaa, jotka ei vastaa viesteihin. Ensimmäinen tapaamani ihminen, joka onnistui puhumaan nälkäisen hengen hiljaiseksi! (Jos nälkäisen hengen teoria ei oo tuttu, voin nopeesti kertoa, että siinä on selitys, miksemme voi koskaan olla onnellisia. Nälkäinen henki ei oo koskaan tyytyväinen, sen on aina saatava lisää ja varsinkin jos se ei jotakin voi saada, sen se tahtoo. Huomiota ja rakkautta, sitä se ainaisesti halajaa, mutta vaikka saiskin molempia roppakaupalla, niin se ei kuitenkaan ikinä riitä. Sen takia nimitys nälkäinen henki. Tää on hyvä teoria.)