Freddie ja minä, me haluamme ajaa polkupyörällä

Errmh, tovi vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta, lähinnä kun työnteko on uuvuttanut mut täysin ja sitten kun sitä vapaa-aikaa olis ollut, oon ollut jossakin ihan muualla kuin kotona raportoimassa siitä. Oli viikonloppua maalla ja oli St. Patrick's daytä, mut niistä sit myöhemmin enemmän. Tää on nyt kolmas viikkoni uudessa työpaikassa, ensimmäiset puoltoista viikkoa oli koulutusta joten oo, öööö, nopeesti laskettuna viis päivää tehnyt oikeita töitä (=ollut tekevinäni).

Se on tismalleen mitä vois kuvitellakin. Vähän tylsää, ahdistavaa kun joutuu alistumaan kurjaan arkeen ja stressaavaa, kun ei tiedä mitä tekeekö ja kuinka pahasti menee tekemisissään metsään. Oon koko ajan ajatellut, etten tuu olemaan tuolla kuin puoli vuotta, ja sitten meen kouluun (sormet ja kaikki ristissä, että pääsen sinne kouluun kanssa). Niinpä oon vaan pyrkinyt suoriutumaan niin hyvin kuin mahdollista mutta vaivaamatta päätäni sen kummemmin työjutuilla. Se on mitä on, töissä on pakko käydä eikä siitä mihinkään pääse.

En oo ihmeemmin ehtinyt tutustua uusiin työkavereihini, muutaman kanssa jutellut niitänäin sillointällöin, mut en oo mitään sydänystäviä saanut, vaikka ne muutamat kyllä vaikuttavat ihan kivoja kavereita olevan. Eipä se oo liiemmälti häirinnytkään enkä turhan suurta vaivaa oo nähnyt tai mitään, koska mua nyt ei vaan yksinkertaisesti oo kiinnostanut tarpeeksi. Karua on, tiedän kyllä, mut oon ajatellut, että kyllä siitä ajan kanssa sit tutustuu kaikkiin ja jos sieltä joku harvinaisen kiva kaveri löytyy, niin ehkä siihen sitten paremmin.

Vaan ei asiat sit niin yksinkertaisia olekaan. Team managerini halus pitää juttutuokion mun kanssa, ja sen tuokion sisältö oli jotakuinkin se, että mun pitäisi tutustua työkavereihini ja pitää hauskaa töissä ja herra ties mitä muuta. Oon vähän hämmentynyt siitä, sainko sapiskaa kolmantena oikeana työpäivänäni ja oliks se sapiska aiheellista. Täällä toki ihmiset on avoimempia ja sosiaalisempia kuin kaukaisessa ja kylmässä Suomessa, mutta mitä helvettiä nyt kummikin! Okei, en käy kieltämään sitä, ettenkö olis hiljaista sorttia, mutta oon kumminkin aina niin ystävällinen ja kohtelias kuin vaan pystyn, jos jonkun kanssa puheisiin päädyn. Oon myös tietoinen, että voisin asennoitua uuteen työpaikkaani vähän paremminkin, mutta sillä on ikävä kyllä rajansa, kuinka positiivinen pystyn olemaan. Tällä hetkellä mun ei oo mahdollista venyä yhtään enempää, lisäksi haluan tuoda julki korkean työmoraalini ja huomauttaa, että haluun oikeesti tehdä asiat kunnolla tuolla kaikesta huolimatta.

Ihan kuin en olis kylliksi jo miettinyt sosiaalisuuttani ja ihmisiin tutustumista ylipäänsä ja koko hootanan identiteettiäni! Oon mitä suurimmassa määrin hämilläni, enkä oo aivan varma, kumpi mua enemmän hämmentää, team managerini viesti mulle vai team managerini ulosanti. Se on ihme mies, keski-ikäinen ja kuulopuheiden mukaan alkoholi maistuu ihan kiitettävästi sille eikä sen kanssa ole niin justiinsa, onko työaikaa vielä jäljellä vai ei, jos kyseistä virvoketta tekee mieli. Kukaan ei taida käsittää, miten se edelleen on siellä töissä. En tiedä myöskään, mistä se on kotoisin, saksaa se ainakin puhuu englannin lisäksi mutta sukunimi kuulostaa perin itäblokkilaiselta. Niin tai näin, miten se selittää asioita, aloittaa jostakin seikasta ja puhuu siitä aikansa, ilmaisee asian kaikin mahdollisin sanankääntein ja sitten kysyy, onko kellään parempia ideoita, ja alkaa käsitellä sitä samaa asiaa täysin päinvastaisesta näkökulmasta. Mitä mieltä siinä pitäis olla sitten? Etenkin jos kyseessä on sellainen asia kuin istumapaikka, mulle on yksi lysti, missä istun; aivan sama, onko siinä espanjalaisia vai venäläisiä vieressä. Olin ihan tyytyväinen siihen, mihin mut oli alun perin sijoitettu istumaan (yhden irlantilaisen tytön viereen, joka on ollut siellä pitkään ja tietää kaikesta kaiken).

Eli nyt mun pitäisi, sen lisäksi että opettelen tekemään työni niin kuin kuuluukin, tutustua koko joukkoon uusia ihmisiä, joiden naamoja en muista ja kestää todennäköisesti viikkoja, ennen kuin muistan niiden nimet. Juttutuokiossa vakuuttelin, että ymmärrän kyllä mistä tuulee ja niin edelleen, koska mitä muutakaan olisin voinut sanoa, eritoten kun olin niin yllättynyt koko keskustelusta ettei mieleen tullut kyllä mitään fiksua sanottavaa. Hymyileminen ja nyökkäily on aina helpointa! (Tosin sen lopputulokset eivät välttämättä aina ole sitä, mitä toivoisi tapahtuvan.) Ei oo  minkäänlaista aavistustakaan, miten ihmeessä voisin osoittaa jotain innokkuutta tutustua varsin tuoreisiin työkavereihini.

 En mä tiedä. Mitään. Mistään. Väsyttääkin! Fiksuinta olis nyt vaan keskittyä tän elämän hyviin juttuihin tuollaisten masentavien sijaan. Tosin mitään erityisen jännää ei taida edes olla tekeillä nyt. Hohhoo, on tääkin. Ei vaan hei, sain viime viikolla paketin Suomesta, ruisleipää ihmeellisen tiiviissä paketissa, salmiakkia montaa eri sorttia, dippikastikkeita, jääkaapinovikuvani (nyt se näyttää taas miltä pitääkin!) ja pari muuta juttua, jotka tekevät tästä asunnosta kodintuntuisen. Oli se sitä kyllä jo aiemminkin, mutta nyt eri tavalla, vanhoja luotettavia esineitä käden ulottuvilla. Kyllä, oon kuin pikkulapsi, jolle tutut esineet ja asiat tuo turvaa ja jatkuvuuden tunnetta enkä aio edes peitellä sitä!

Niin, ja toteutin pitkäaikaisen haaveeni/voitin suuren pelkoni: ostin polkupyörän pian entiseltä Italiaan muuttavalta työtoveriltani. Ajoin ensimmäistä kertaa Dublinissa pyörällä kaiken tän kaaosmaisen liikenteen seassa, vasemmalla eli suomalaisittain väärällä puolella tietä vielä! Enkä säikähdyksissäni huutanut ja kiroillut ääneen kuin ihan vähän vaan!

Nörttihylly: tällä hetkellä omistamani kirjat ja peräti kahdet prillit!

Osa on jo mennyttä!