Elämäni hostellilaisena

Viimeks taisin mainita, että elämäni on ollut toiminnantäyteisempää kuin aikoihin. Yhtä lailla toiminnallisena se on jatkunut, mikä tarkoittaa myös reilummanpuoleista rahankäyttöä, mikä ei sovi työttömälle, mutta vaikuttais siltä, että siihen sakkiin tämä tyttö ei enää lukeudu. Mut siitä myöhemmin lisää enemmän, sit kun itse tiedän enemmän.

Perjantaina oli mun ja kahden muun syntymäpäiväkemut, mikä oli vallankin erinomaista! Pirskeet oli Cassidy'sissa, se on semmoinen mukava kuppila mitä sisimmässä Dublinissa ja sieltä saa ilmaisia sipsejä, tikkareita ja suklaata. En tiedä, onko me saatu niitä siksi, että niin ne tekevät vai koska uudet toverini ovat niin tuttavallisissa väleissä paikan omistajiin. Yhtä kaikki, oli pöytä varattuna ja siellä sitten istuttiinkin, pilkkuun saakka ja vähän yli. Olin puolitosissani miettinyt etukäteen, missäköhän tuun viettämään syntymäpäivääni, ja olin kyllä aika iloinen, että pääsin kemuihin vaikka suurinta osaa ihmisistä en entuudestaan tuntenut ja tutustuminenkin oli vähän haasteellista, kun musiikki oli merkittävän äänekästä. Mutta juhlat on aina juhlat, ja olin suunnattoman onnessani saamastani syntymäpäivälahjasta: kasa raaputusarpoja kaikkien kolmen päivänsankarin kanssa jaettavaksi. Rakastan raaputusarpoja. Raaputtaminen sinänsä on jo voitto.

Tähän väliin kertomuksen seuraavaa osaa täytyy hieman pohjustaa. Hostelliasuminen on melkomoisen värikästä ja tapahtumaintäyteistä positiivisessa ja negatiivisessa mielessä, ja tällä erää on kerrottavaa kummastakin vaihtoehdosta. Oon saanut luottoystävättären täältä hostellilta, saksalainen huonetoverini reilun viikon takaa. (Kaiken tän hostelliasumiseni aikana oon saanut vain pari niin hyvää huonekaveria, on ihmeellistä kun niin käy.) Me ei kuitenkaan oltu nähty pariin päivään, oltiin menty aivan ristiin, menty nukkumaan eri aikoihin ja herätty eri aikoihin. Joka tapauksessa olin ehtinyt perjantaisesta työhaastattelustani kertoa sille ja aika monelle muullekin, ja ihmiset, joita en edes muista nähneeni, ovat kyselleet, kuinka haastattelu meni. No niin, lauantaina vihdoinkin siis minun ja saksalaisen ystävättereni tiet vihdoin kohtasivat, ja sen sijaan, että olisin päässyt itse kertomaan riemu-uutiset työpaikasta, se ryhtyikin saman tien onnittelemaan mua. Sana näköjään kiirinyt, en tiedä keiden kaikkien kautta, mutta hostellijuoruamista parhaimmillaan!

Launtaina ajattelin ottaa rennosti ja lojua hostellilla, mutta ei siitä sitten mitään tullut kuitenkaan, kun läksin ystävättäreni ja lauman espanjalaisia kanssa ulos. Alkuun oli ihan hauskaa, oltiin yhdessä Temple Barin pubissa, mutta sitten ne espanjalaiset (kirotut espanjalaiset) halusivat yökerhoon, joten semmoiseen mentiin ja siellä jaksoin hytkyä, hytistä ja hyllyä vain silkasta lojaaliudesta. Kello löi puoli neljä ja tuli valomerkki ja kipiteltiin takaisin hostellille. Muut jäivät ala-aulaan toimittamaan kuka edes tietää mitä, ja mä loikin suoraa päätä huoneeseen vessaan. Tulin ulos vessasta ja huomasin, että joku oli jo tarinan saksattaren sängyssä ja ajattelin vain, että jopas se olikin vikkeläliikkeinen. Katsoin tarkemmin ja huomasin seuraavanlaiset seikat: nukkuja oli a) miespuolinen, b) alasti ja c) joku tunkeilija eli ei lainkaan kuulunut huoneemme asukkeihin.

Siitä alkoikin sitten melkoisen kiitettävä selkkaus, johon sisältyi lakanainvaihto, epäilyjä tunkeilijan kotipaikkakunnasta (sanoi olevansa Pohjois-Irlannista, mutta yksi pohjoisirlantilainen vätti kivenkovaan, että tunkeilijalla oli etelän aksentti), vaatimuksia henkkareiden esittämisestä, jotta epävirallinen ja lainvoimaton tuomioistuin, johon kuului noin joka ainoa hostellin siihen aamuyön aikaan hereillä oleva asuja, voisi tehdä päätöksensä ja tietysti kärsimysten korvaamisesta. Kyllä se tilanne siitä vähitellen rauhoittui, mutta sen sijaan että oltaisiin painuttu nukkumaan, jäätiin ystävättereni kanssa juttelemaan käytävään yhden lammaspäähineisen brittipojan kanssa siitä, kuinka tomaatti lausutaan englanniksi, tomeitou tomato, amerikkalaisesti vai englantilaisesti. Se oli keskustelu vailla päätä tai häntää tai muitakaan ruumiinosia ja kesti aiheeseensa nähden aivan liian pitkään. Kuuden jälkeen, ehkä lähempänä puoli seitsemää, käytiin sitten vihdoin nukkumaan.

Sunnuntaina sit meninkin katsomaan vähän rygbya, kavereiden kanssa menin; oon edelleen ihan ihmeissäni miten onnistuinkin tutustumaan kivoihin ihmisiin, jotka pitää syntymäpäiväjuhlia ja kutsuu mut mukaansa katsomaan rygbya! Se jos mikä on aivan hullua: juoksemista, pallon potkimista ja heittämistä, joka muuten tapahtuu taaksepäin, painimista ja taklailua. Ilmeisesti rygby on myös kovin arka aihe ja vakava paikka, josta ei passaa esittää eriäviä mielipiteitä. Irlanti pelas Englantia vastaan ja hävisi, mikä myös on suuren murheen aihe - ilmeisesti, kaiken mitä tiedän rybgysta opin sunnuntaina. Olin kyllä etäisesti tietoinen, mitä rygbyssa tehdään, heitellään palloa ja juostaan, mutta kaiken sen painimisen määrä yllätti tyystin. Kaipa se on verrattavissa Suomessa jääkiekkoon? Ei kenties painimisen osalta, mutta kiinnostavana urheilulaijna, jota koko kansa seuraa. En tiedä oikein, en oo koskaan ollut mikään kauheen suuri jääkiekkointoilijakaan. Kuitenkin olin vähän innoissani päästä tutustumaan taas yhteen uuteen irkkujuttuun, ja oli sitä ihan viihdyttävää seurata, koomista kaikessa merkillisyydessään.

Muutamat viime ajat täällä hostellilla on kyllä olleet aika leppoisia, lukuunottamatta sitä alastonta tunkeilijaa. Sunnuntai-iltana ne espanjalaiset kokkailivat tortilloita, niitä semmoisia paksuja munakkaankaltaisia lätysköjä, missä on perunaa ja kananmunaa kai, ei siis sellaisia ohuita lättyjä jotka täytetään, ja tarjosivat mullekin maistiaisia, vitsi et oli hyvää! Alkuun ei viihtynyt hostellissa ollenkaan, ja kaipasin vaan omaan asuntoon. Ajatus omasta kämpästä on tällä hetkellä innostavampi kuin aiemmin, koska nyt se on ihan käsillä, asunnon etsiminen, Ikea-reissut ja muut, mutta viihdyn loppujen lopuksi hostellillakin. Omaa rauhaa ei kyllä ole, mutta on siinä oma loisteensa, kun tutustuu ihmisiin monesta eri maailmankolkasta (tai no, kovin suuresta monimuotoisuudesta ei oikeestaan voi puhua, kun oon tuttavani ovat olleet Briteistä, Amerikasta, Kanadasta, Australiasta, Saksasta, Ranskasta tai Espanjasta, tai toisaalta, onhan tossa noita kansallisuuksia muutama eri) ja sitten yöllä kutittelee niiden varpaita, kun menee huoneeseen kun ne ovat jo unessa. Hehehe, vitsi, hehe. En mä semmosta tekis. Heheeh, en. (Oikeesti, en!)

Niin, kaipaan omaa oikeaa elämää täällä. Tuntuu turistilta ja väliaikaiselta asua hostellissa, ja haluaisin asettua jo aloilleni. Mitä pidempään täällä oon, sitä enemmän huomaan eroja Suomen ja Irlannin välillä ja sitä innokkaammin haluun tutustua Irlantiin ja Dubliniin paremmin! Alan vasta nyt tajuta, mihin oon oikein itseni pistänyt ja hyvänen aika, jos olisin etukäteen osannut ajatella lähtöni loppuun saakka, niin en tiedä, olisinko lähtenyt. Oon iloinen, etten ajatellut ja että läksin, tyytyväistä kiherrystä.