Dublinissa kaikki on toisin

Eilen ja eritoten tänään oon ollut aikaansaava. Eilen heräsin reippaana tyttönä aiemmin kuin viikkokausiin, kahdeksan aikoihin, ja kävin hakemassa PPS-numeroa. Koska oon aamuisin hidas ja loikoilen mieluusti sängyssä pitkään, en päässyt ihan niin aikaisin liikkeelle kuin olin edellisiltana suunnittelut, mut silti jonotin kuuliaisesti sen minkälie sosiaaliviraston ovien takana kaksikymmentä minuuttia ennen kuin se aukes ja olinkin kyllä sit vajaassa puolessa tunnissa sieltä jo ulkona. Nyt olis enää pankkitili avattava täällä, niin noi käytännön seikat alkais olla suoritettu. Tosin sit kuvaan astuu semmoisia toissijaisia käytännöllisyyksiä, kuten että piilareita pitäis jostakin ostaa lisää ja että haluun ostaa elokuviin sen kortin, millä pääsee kahdellakympillä kuussa ihan rajattomasti katsomaan kaikkea. Oon nähnyt niin vähän elokuvia, että ihan hävettää toisinaan ja nyt on korkea aika tehdä asialle jotain. Kyllä kai siellä aina jotakin edes etäisesti kiinnostavaa menee... meneekö? En tiedä, kun oon aina vaan kotona lukemassa iänikuisia kirjojani.

Muutoin tiistaina sitten treffasin yhtä saksalaistyttöä, johon tutustuin hostellilla paria viikkoa aiemmin. Se tuli tänne kiertääkseen Irlantia ja hauska nähdä sitä vielä uudestaan, se siis jo kerran Dublinissa kävi reissullansa. Käytiin vähän syömässä ja esittelin sille Natural History Museumin ja Hugh Lanen; hauska leikkiä turistiopasta ja päästä vähän pätemään. Sit illalla käytiin oluella, Temple Barissa kuinkas muutenkaan, ja mun täytyy sanoa, että tätä nykyä jo pelkkä Temple Barin mainitseminen aiheuttaa naamannyintää ja ilmeilyä, toisinaan jopa vastenmielisyyttä osoittavia ääniä. Alkuun kyllä pidin siitä, mutta nyt varmaan alkaa se turistin ensihuuma hälventyä, kun se lähinnä karmii siinä turisteintäyteisyydessään ja hintavuudessaankin. Tapasin siellä myös niitä espanjalaisia, mikä oli varsin mukavaa, koska vaikka yhteisen kielen kanssa oli vähän niin ja näin, niin olivat ne kyllä sympaattista porukkaa. Ja niiden tekemät tortillat - joku päivä kyllä pistän ranttaliksi ja yritän tehdä mokomia itsekin. Hyyyvääää.

Mitä töihin tulee, vihdoinkin voin kertoo, että edistystä on tapahtunut! Täsmällisemmin ilmaistuna kyllästyin odottelemaan, kuuluisko sieltä oletetusta työpaikastani mitään, ja laitoin eilen illalla pari uutta hakemusta. Tänään aamulla heräsinkin sit rekryfirman soittoon ja sovin haastattelun samalle päivälle, eikä kauheen kauaa ehtinyt mennä, kun sain toisen soiton toisesta hakemuksesta ja puhelinhaastattelun vielä samaan syssyyn. Käytännössä siis aamupäivä meni puhelimessa höpötellessä ja valehdellessa kiinnostuksesta tietotekniikkaa kohtaan - mikä nyt ei varsinaisesti oo vale, esimerkiks oon just ihan viime aikoina ollut tosi innoissani mun puhelimesta jolla voi tehdä kaikkee etenkin kun siihen lataa kaikkia appeja. Voitteko kuvitella että mä just sanoin noin.

Puhelinhaastattelu meni hyvin ja sainkin sitten sähköpostia iltapäivällä, että haluaisivat mut ihan naamakkain haastatteluun. Laadin vastaussähköpostin, jonka sisältö oli että mieluusti tulen, ja sormi oli jo lähetä-nappulalla, kun puhelin soi ja välitti ilouutisen uudesta työpaikasta, jossa muuten tuun aloittamaan ens maanantaina eli lusmupäivät onkin äkkiä ohi! Läksin sinne haastatteluun puoltatoista tuntia etuajassa ja tuli sitten todistettua, että olin ihan oikeessa niin tehdessäni, eksyin nimittäin dramaattisesti. Hyppäsin bussiin ja luulin jääväni oikeassa paikassa pois, koska olin etukäteen oikein tarkistanut pysäkit ja kaikki. Jotenkin olin kumminkin katsonut ne ihan kieroon, en edes tiedä miten sellainen erehtyminen on mahdollista, mutta niin siinä nyt vaan kävi. Lyhyehkön haahuilun jälkeen otin taksin alle ja ehdin nippa nappa siihen haastatteluun.

Ensinnä mulle läväytettiin siellä miljoonan sivun mittainen testi, jotain it-kysymyksiä ja sitten halusivat kanssa mun kielitaitoa testata. Joku tunti siinä meni, kun sitä tein ja sit ehkä vartin verran siinä varsinaisessa haastattelussa. Mut otti vastaan siellä semmoinen nuori nainen, ja ajattelin että eihän siinä mitään hätää sitten, mutta ne varsinaiset haastattelijat olivatkin kaks keski-ikäistä miestä, kivikasvoja pahimmasta päästä. Kai ne sitten ovat semmoisia ilmeettömiä aina, kun parin tunnin päästä sain sen puhelun, että olis työpaikka tarjolla.

Voi olla, että mulle nyt on nousemassa vähän pissa päähän tai jotain, mutta viime aikoina on aika moni asia mennyt aika hyvin, niin kuin nyt nää muutamat haastattelut ja asunnonsaantikin kävi noin vaan. Alan uskoa jo, että mustahan on tulossa aika hyvä jo työhaastatteluissa, vaikka aikaisemmin olin niissä niin huono, että delfiinikin olis pärjännyt mua paremmin. Edelleen kyllä tulee niitä nössöilykohtauksia, mut vähemmän kuin ennen, ja oikeestaan uskoin jo itsekin omiin sanoihini, kun kehuin itseäni työhaastatteluissa. Enää en oo myöskään niin hermostunut, että sillä mokaisin koko haastattelun, tällä kertaa jopa yritin olla hauska, ihan hillitysti tosin. En mä ikinä oo ollut muuta kuin kauhusta kankeana missä tahansa työhaastattelussa, jossa oon ollut. Tää on ihmeellistä, kaikki on erilaista Irlannissa!

Palatakseni niihin kirjoihin vähän, oon ensimmäistä kertaa elämässäni tavannut ihmisen, joka on lukenut Nabokovia, pitänyt siitä ja suostunut keskustelemaan siitä mun kanssa, kaikkea edellämainittua vapaaehtoisesti. Oon siitä aika innoissani, mutta vähän epäileväinen myös, se vaikuttaa vähän semmoiselta huithapelilta, josta ei ota selvää enkä oo aivan varma, onko siihen hirveesti luottamista, se nimittäin on se kaveri, jonka tapasin ennen joulua täällä, joka ei ikinä soittanut mulle ja johon sitten sattumalta vastikään törmäsin (sattuma on kyllä kiva juttu, yks lemppariasioitani koko tässä valtavassa tai sitten hyvin pienessä maailmassa, kukin tehköön omat päätelmänsä sen laajuudesta mutta un coup de dés jamais n'abolira le hasard siteeraan minä, yks lempparilauseitani kaikkien mahdollisten lauseiden joukosta). Tässä kohtaa edelleen vallitsee semmoinen itselleni tyypillinen nynnyily, on kai pakko tunnustaa, ja semmoinen kun päästelen valtavia, äänekkäitä ja joka paikkaan loikkivia sammakoita suustani ja sit kiroan itseäni jälkeenpäin. Ketään ei kiinnosta mun teoriointi siitä, kuinka kivaa olis olla mies kaks päivää viikosta tai kuinka nerokas keksintö kuivauskaapit on - ja jälleen muistellessani tätä kaikkea voin vaan olla niin ylpeä luontevasta, sosiaalisesta persoonallisuudestani.

Oon jonkin verran tehnyt kirjaostoksia tässä, oon kaksi suomenkielistä kirjaa ostanut Chaptersista, sieltä ihmeellisestä kirjakaupasta, josta oon puhunut kyllä kaikille jo varmaan enemmän kuin riittämiin. Mun irlantilaisen kirjakokoelman alku myös sisältää Nabokovia, Sartrea, Peter Panin (!) ja Homeroksen Odysseuksen niiden parin mukanani tuoman lisäksi. Mulla ei oo mitään logiikkaa kirjojen ostossa, haalin vaan kaikkea mielenkiintoista, mitä käpäliin sattuu ja sitten kun vaikuttaa siltä, että on kylliksi kirjoja yhdelle ostoskerralle, marssin kassalle sivuilleni katsomatta, etten tuu löytäneeksi lisää ja näin ollen käyttäneeni kaikkia jäljelläolevia rahojani.

Niin ja lauantaiksi olis keksittävä joku Tim Burton -teemainen naamiaisasu syntymäpäiväkekkereille. Oon iloinen kaikista juhlakutsuista, jotka saan, mutta varoitusaika on vähän lyhyt eikä mulla oo pienintäkään ideanpoikasta mitä tehdä. Noh. Luovana ihmisenä keksin jotain varmasti ja jollen, seuraan ystävättäreni neuvoa ja vedän lakanan pääni yli ja kerron olevani valkokangas.

Vitsi et oon tylsä, ei oo kuvia eikä mitään! Taaskaan!