Alkanen irrota tästä todellisuudesta ja siirtyä seuraavaan

Nyt ei tota hyvältä näytä. Ei mennyt ihan niin huolettomasti sen työttömyyskorvauksen kanssa kuin olin kuvitellut eikä tää kouluunhakeminenkaan ihan aukottomalta vaikuta. Ei täs mitään, eihän noi oo kuin kaks oleellisinta seikkaa mitä muuttooni tulee!

Mitäkö teen? Paniikki? Raivo? Itkupotku? Epätoivo? Ei, ei mitään noista. Tyynen rauhallisena mutta vakaan päättäväisenä kuuntelen randomeja löytämiäni irlantilaisia bändejä YouTubesta ja kaivelen internetin syvyyksistä kaikkea, mitä saatan löytää liittyen Irlantiin ja Dubliniin. Käytännössä uppoudun vaan johonkin henkilökohtaiseen irkkufantasiaani sivuuttaen oikean elämän vastoinkäymiset (eskapismi kunniaan, paitsi eihän hätä nyt voi tämän näköinen olla edes). Katsoin tänään ja pakotin äitinikin katsomaan Oncen, joku irlantilainen elokuva joka sattui tulemaan telkkurista. Oikeestaan äitiäni vähän on syyttäminen ylipäänsä, että tulin katsoneeksi sen, se nimittäin on ottanut asiakseen huomauttaa kaikesta vähänkään Irlantiin liittyvästä mulle (oli peräti tallentanut jonkun toisen televisiosta tulleen hölmön elokuvan amerikkalaisesta naisesta ja irlantilaisesta miehestä mua ajatellen. Sietämättömän huono, näin lopun, mutta voisin katsoa sen joka tapauksessa koska irlantilainen aksentti ja Irlannissa kuvatut kohtaukset). Koko ajan kun sitä Oncea, johon oli jostain hemmetin syystä ympätty joka typerä suomennos perään, tyypillistä, äiti jaksoi kysellä "Näyttääkö tututlta? Näyttääkö tutulta?" Tosin on tunnustettava, että yhdessä kohtaa määkäisin oikein ääneen ikävästä kun alkoi näyttää vähän liiankin tutulta (Temple Barin huudit, siltä ainakin näytti, niistä tykkäsin aika paljon).

Aina silloin tällöin tulee sellaisia hetkiä, kun ymmärtää tekevänsä jotakin täysin epätervettä ja epänormaalia mutta silti äärimmäisen nautinnollista. Tämänhetkinen Irlantiin-haikailu on mulle sitä; en muusta puhukaan, en muuta mieti, se on jokakuinkin ainoa asia, jonka eteen viitsin nähdä vaivaa. Nyt on aivan kristallinselvää ja päivänkirkasta, että palaan sinne takaisin vaikka mikä olis, piru työkkärit ja muut byrokraattiset tahot periköön, enkä osaa ajatella sellaista vaihtoehtoa, että jäisin esimerkiksi tänne tai lähtisin jonnekin muualle. Ei sillä, etten olis kiinnostunut muistakin paikoista, mutta koen että Dubliniin nyt vaan on mentävä ja sijoituttava ja sen jälkeen voi miettiä, mitä maailmankolkkaa lähtis tutkimaan sit seuraavaksi, minkä jälkeen luonnollisestikin palaisin takaisin Dubliniin.

Päivärytmini on muuten suistunut täysin normaaleilta raiteiltaan. Yhtenä yönä tulin valvoneeksi aika pitkään ja luonnollisesti nukuin seuraavana päivänä aika pitkään. Samaisena iltana nukahdin suht aikaisin, ehkä joskus puolenyön maissa ja heräsin parin tunnin päästä pirteänä kuin peipponen. Sattumoisin seuraavana aamuna olikin aikainen herätys (niitä on jopa työttömällä, kun heti aamutuimaan kiiruhdettava työkkäriin asioille), nukuin jonkun muutaman tunnin ennen heräämistä sillä seurauksella että päivällä oli pakko ottaa päikkärit. Ne venyivät neljätuntisiksi. Ei varmaan erikse tarvitse sanoa, sainko sit illalla enää unta. Tää on kyllä tuhoontuomittua, mun pitäis viiden tunnin kuluttua olla taas hereillä. Itse asiassa en malttais odottaa, että olis jo huominen, että pääsisin hoitaa vähän lisää asioita, nyt vihdoin kun sain jonkun tolkun ja järjestyksen tähän juoksevien asioiden sarjaan ja ymmärsin, mitä mun on ensimmäiseksi tehtävä saadakseni asiat sujuvasti etenemään halutulla tavalla (ottaa yhteyttä EURES-neuvojaan niin kuin työkkäristä käskettiin vaikken edes oo aivan varma mikä se semmoinen on).