Suunnittelen

Olin suunnatonta intoa piukassa eilen, kun sovin yhden uuden toverini, sieltä syntymäpäiväkekkereiltä, kanssa oluelle menemisestä. Kuinka jännittävää, onnistuin solmimaan hataran ihmissuhteen alun! Vaan oliko riemuni ennenaikaista? Tietysti, toveri peruuttikin koulutöihin vedoten. Pettymykseni määrää ei voi minkään kieli- ja merkkijärjestelmän avulla kuvata, ja vainoharhaisesti ryhdyin arvioimaan valheen ja välttelyn mahdollisuuksia. Omassa mielessäni ne ovat hyvinkin korkeat, mitä muutakaan, mutta yritän uskoa ihmislajin hyvyyteen. Kusipäitä löytyy kovin moneen junaan, mutta haluaisin (etenkin tällaisella hauraalla hetkellä) uskoa, että valtaosa on kuitenkin täysin normaaleja, ystävällishenkisiä arjen sankareita ja sankarittaria. Tämä etenkin vaikutti ystävälliseltä ja sosiaaliselta, itse vielä ehdotti, että vaihdetaan numeroita, ei se olisi niin tehnyt edes kohteliaisuudesta, jos olisi mua vihannut, jos olisin ollut ihan kauhea, se olis hankkiutunut musta mitä pikimmiten eroon kun käveltiin yhtä matkaa toinen yliopistolle ja toinen hostellille, tarkemmin sanottuna molemmat yliopistolle ja sieltä toinen takaisinpäin hostellille, itse sitäkin kysyi, haluanko kävellä samaan suuntaan sen kanssa vai lähteä omaan suuntaani. Kaikki toi kiertyy mun päässä kammottavan sotkuiseksi mytyksi, kun yritän järkeillä, analysoida ja kaivella muistini perukoilta vihjeitä siitä, etten ollut täydellisen vastenmielinen ihmishirviö. En edes tiedä, miksi toi rassaa mua noin paljon kuin se tekee; tosin epäilen hormonien olevan asialla taas, niillä on taipumus vaikuttaa muhun erittäin epäsuotuisalla tavalla! Lähden viikon ja parin päivän päästä joka tapauksessa, mitä sitten jos yksi irlantilainen ei musta tykännyt. Ikävä mutta väistämätön tosiseikka kuitenkin on, ettei kaikkia maailman ihmisiä voi millään miellyttää.

Kävin tänään aamulla National Museumissa katsomassa arkeologisia löytöjä. Periaatteessa oon kiinnostunut aiheesta, jossain vaiheessa taisin jopa miettiä siitä oikeata ammattiakin, mutta nyt jostain syystä ajatus harhaili. Syynä saattoi olla kaikki edellä mainittu ynnä myös se, että päätin lähteä oluelle yhtä kaikki ja koska tässä pirun hostellissa ilmainen aamupalatarjoilu loppuu jo kymmeneltä, oon joka päivä yhdeksän aikoihin alkanut heräillä ehtiäkseni syömään niin paljon kuin napa vetää. Mitä enemmän täytän itseäni ilmaisella aamiaisella, sitä vähemmän joudun myöhemmin päivällä käyttämään rahaa ruokaan! Jotakin hyvää keskittymiskyvyttömässä ja melankolishenkisessä mielentilassani kuitenkin oli, jouduin syvällisten kysymysten äärelle niin kuin vastaavanlaisissa tilanteissa usein käy, ja tein suunnitelman. Näin se kuuluu: tulen jouluksi kotiin, sen jälkeen, jos olosuhteet vain suovat, lähden Marokkoon niin pitkäksi aikaa kuin finanssipuoli antaa myöten. Sen jälkeen, helmikuun lopussa todennäköisesti viimeistään, palaan Suomeen, anelen vanhan työpaikkani takaisin (ellei käy niin onnistuneesti, että löydän jonkin uuden) ja asetun aloille mieluusti Helsingin kaupunkiin kevään ja kesän ajaksi. Tammikuussa ennen Marokon-matkaani olen hakenut yliopistoon täällä ja elokuun aikana kerään jälleen omaisuuteni ja siirryn takaisin Irlantiin.

Koska jaarittelu on suosikkiharrastukseni, käyn suunnitelman uudestaan läpi perehtyen jokaisen vaiheen taustoihin ja niihin vaikuttaneisiin seikkoihin. Ensinnä siis Marokko – miksi Marokko, siihen ei taida olla minkäänlaisia rationaalisia perusteita. Miksi ei? Aion jouluna kotona katsoa ensimmäisen kerran elämässäni Casablancan. Afrikan tähden olen aina aloittanut Tangierista. Ajatus Marokkoon matkustamisesta muodostui jo vuosia sitten mutta vaipui syväuneen, josta se heräsi Dubliniin saapuessani, kun saman viikon aikana kuulin Marokosta useammasta, toisistaan riippumattomasta lähteestä. Mitä Suomeen taas tulee – no, poden erittäin vaikeasti sanoiksi puettavaa koti-ikävän lajia. Sanomattakin selvää, että ikävä kohdistuu perheeseen ja ystäviin, mutta kaipaan itsenäistä elämää, omaa asuntoa, kirjojanikin! Kaipaan sitä, kun oli oma yksityinen pesä, johon ryömiä pitkän päivän jälkeen ja saattoi olla vuorenvarma, ettei sinne kukaan tullut majesteettista yksinäisyyttä häiritsemään. Varasuunnitelmanani aion hakea myös Helsingin yliopistoon, pääsykokeissa onnistuminen edellyttäis lukemista. Lisäksi Kom-teatteri ja Kolme sisarta kutsuvat toukokuun alussa minua ja uskollista teatterikumppaniani äitiäni toukokuun alussa. Mitä työpaikkaan tulee, vaikuttaa aika varmalta, että saisin vanhan työni takaisin jos niikseen tulisi, vaikkei se mitään riemua ollutkaan (ei todellakaan!) mutta uskoisin pärjääväni muutaman kuukauden, etenkin kun oon pitänyt taukoa ja etäisyyttä varsinkin siitä ottanut ja kun tiedän, ettei se olis lopullista. Niin ja siitä maksettaisiin rahaa.

[Edit: kirjoitin tämän eilen, lauantaina. Tällä hetkellä olen varma, että tuun tänne samantien joulun jälkeen takaisin, kävi miten kävi. Näin vakaita päätöksiä tasapainoinen, rationaalinen ihminen tekee!]