Viikko sitten sunnuntaina sovin hostperheeni kanssa lähdöstäni, jonka oli määrä toteutua seuraavana sunnuntaina, tästä päivästä katsoen huomenna siis. Mitä olisi elämä ilman kaikki suunnitelmat sotkevia yllätyksiä viime hetkellä, ei mitään, siksi jäänkin vielä perjantaihin saakka tänne. Koko tää viikko on ollut yhtä suurta ahdistusta, levottomuutta, ulkopuolisuutta, epätietoisuutta ja epävarmuutta ynnä yleistä hämmennystä. Luulin pääseväni siitä eroon, olin innoissani: Dublin sentään! mutta kaikki edellämainittu jatkuukin vielä viikon verran, pahempanakin kenties? Minun näkökulmastani sangen ristiriitainen tilanne; ensin ollaan sitä mieltä, että pakkaan tavarani ja lähden, hyvä on, ja sitten pyydetäänkin jäämään vielä. Paradoksi? Perheen vanhempien kanssa en pahemmin puhu kuin asia-asioita, joten mulla ei ole aavistustakaan niiden tuntemuksista tän asian tiimoilta. Onko kyse ehkä jostain sellaisesta, että parempi surkea apulainen kuin ei apulaista ollenkaan? Outoa viipyä täällä, kun kerran on jo lähtemisestä sovittu. Jäädä vai lähteä, jäädä vai lähteä, jäädä vai lähteä, mitä haluatte ihmiset!
En oo poistunut tästä talosta viikkoon, kauimpana talosta taisin olla työnnellessäni nuorinta penskoista rattaissa parinkymmenen minuutin kävelymatkan päähän. En oo aiemmin ajatellut asiaa, mutta nyt kun otin sen työn alle, voi olla hyvinkin huolestuttavaa mitä mielelleni täällä tapahtuu, aivot puutuvat virikkeiden puutteesta! Luen ja piirrän, seuraa pitää myös tämänhetkinen paras ystäväni, suopea ja avaruudenkaltaisesti loputon Internet, jonka syövereihin on hyvä vajota. Lisäksi kirjoitan jatkuvasti, aina kun ehdin, kirjaan ylös kaiken mitä mielessäni on. Loppujen lopuksi skaala ei ole laaja, mutta tekstiä tulee kuin se olisi, kaiken voi ilmaista monin eri sanankääntein ja niinpä päiväkirjan sivut täyttyvät toistosta ja jaarittelusta. Tämänviikkoiselle pysähdystilalle onkin kuvaavaa, ettei mulla ole kerta kaikkiaan mitään sisällöllisesti mielekästä ja mielenkiintoista kerrottavaa, ainoastaan aivoni muhjuunnuttavat sekopäiset ajatukset, joita kaikkia en osaa edes muotoilla itselleni ymmärrettäväksi, saati sitten jollekulle toiselle.
Halusin Dubliniin, haluan edelleen! Mulla piti olla loistava viikko edessä, asioiden hoitamista ja rentoutumista ja ihmisten kohtaamista ja nauttimista lapsenvahdin kahleista vapautumisesta (muksut rynnivät huoneeseeni herättämään ennen kahdeksaa lauantainakin, aamulla jumalauta, eivätkö ne ikinä nuku pitkään?) mutta se näköjään saa odottaa. Perjantaihin vai vielä pidempään, entä jos perhe tarvitseekin apua vielä viikon verran ja sitten vielä viikon taas, loppujen lopuksi en lähde täältä ennen kuin uusi au pair saapuu, ja kuka tietää, milloin sekin tapahtuu! Taidan alkaa kiertää kehää, miksi pyytävät minua jäämään kun kerran olin jo lähdössä, haluavatko ne minut tänne vai eivät, mitä ne oikein edes ajattelevat minusta, olenko perinpohjin surkea kokonaisvaltaisesti vai enkö vain sovi tämän perheen elämänrytmiin, mitä helvettiä on tekeillä. Saanko esitellä: hermoheikko hysteerikko, hämmentyy yhtä helposti kuin hätääntyykin. Kaipaa pikaisesti apua muutamissa mieltä akuutisti askarruttavissa kysymyksissä, mm. miten olisi tämänhetkistä tilannettani tulkittava. Yhteydenotot mahd. pian, kiitos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti