Oon aina ollut ujo ja hiljainen. Uusien ihmisten seurassa oon aina kiemurrellut, kiusaantunut, ahdistunut jos joku huomasi olemassaoloni, ahdistunut silloinkin kun ei huomannut. Kun sanon "aina", tarkoitan sitä myös; suurin osa serkuistani on mua vanhempia, paljon tyttöjä, joten luonnollisesti katsoin niitä aina ylöspäin. Ne tapasivat toisiaan paljon useammin kuin minä, joten ne olivat hyviä kavereitakin, ah olisin niin halunnut kuulua siihen iloiseen joukkoon! (Kyllä, nyt pureudutaan lapsuuden traumojen ja kompleksien ytimeen.) Mulla oli aina vähän ulkopuolinen olo, en osannut tutustua niihin, kovasti olisin kyllä halunnut! Sitten tuli angstiset teiniajat, niistä ei tarvinne eikä edes voi sanoa muuta kuin että olin vuosikausia ihan varma, että jokaikinen ihminen tällä otsonikerroksen suojaamalla pallolla vihaa mua, myös ne miljardit, jotka eivät missään villeimmissä kuvitelmissaankaan osaisi ikinä kuvitella munkaltaista olentoa olevaksi. Sen jälkeen... sen jälkeen en kai edelleenkään pitänyt itseäni kovin suuressa arvossa, se on, ennen kuin nyt. Voi olla, että meneillään on tähänastisen elämäni jännittävin vaihe. Rummunpärinää, kiitos!
Aikani on tullut jättää vain viiden viikon jälkeen au pairin elämä taakseni. Ei ollut minua varten, ei tässä perheessä ainakaan. En edes tiedä, mikä meni pieleen. Ehkä tein jotain väärin, ehkä en vain sopinut tänne? Isäntäperhe oli yhtämielisesti sillä kannalla, ettei mun ole järkeä jäädä tänne, tunnen valtavaa helpotusta. Oon vielä muutaman päivän täällä Irlannin maaseudulla, sitten hyppään linjuriin, suuntana pohjoinen ja Dublin. Suunnitelma olis löytää asunto ja työpaikka, mikä tahansa rotanloukku ja mikä tahansa paskaduuni vessojen kuurauksen parissa, mitä tahansa. Jos en pyrkimyksissäni onnistu, jään tänne silti niin pitkäksi aikaa, kun rahat riittävät ja sitten anelen äitiäni ostamaan tuhlaajatytölle lentolipun kotiin.
Yritän juonellista kerrontaa, kirjallisin tehokeinoin hieman värittää muuten ikävystyttävää monologiani. Miten ujouteni liittyy siihen, että lähden isäntäperheestäni, saattaa herätä kysymys. Siten, hyvät ystävät, että koin vastikään ihmeellisen kokemuksen ihmiskohtaamisten, sosiaalisuuden ja avoimuuden helppoudesta! Kahden vapaapäivän välissä vietin yöni eräässä hostellissa Corkissa. Siellä löysin uuden minäni, se kälätti kälättämästä päästyään eikä tuntenut minkäänlaista itsesensuurin tarvetta. Viisi viikkoa olin haahuillut täällä saamatta yhtään ainutta tuttavaa, ja yhdessä illassa yhtäkkiä mulla olikin niitä. Hyvä on, tokihan me kaikki jatkoimme omille teillemme, mutta kyse onkin siitä, että tunti tutustumisen jälkeen istuin hostellin baarissa avautumassa poikaystäväongelmista yhden saksalaisen ja yhden puolalaisen kanssa, tytöt ovat kaikkialla samanlaisia. Tajusin, että se on mitä haluan eniten maailmassa tällä hetkellä, päämäärätöntä seikkailua, jonka lopputulosta ei tiedä, kuten ei sitäkään, kenet kohtaa tai minne päätyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti