Vuosipäiväni, yksi monista

Mä olen tosi paksupäinen. Sille ei mahda mitään, oon hyväksynyt sen ja jatkan elämääni miten parhaiten taidan, koettaen selviytyä erilaisista koettelemuksista ja vastoinkäymisistä kunnialla paksun pääni kera. Siitä on kohta päivälleen vuosi, kun toisen kerran pakkasin tärkeimmän irto-omaisuuteni isäni vanhaan rinkkaan ja hyppäsin lenskariin ja ensimmäiseksi O'Connell Streetilla linkkarista jäädessäni kipitin Penneykselle ostamaan uuden laukun, kun käsimatkatavaroiksi nimittämäni nyssäkkä alkoi hajota käsiin. Tää on ollut melkomoisen tapahtumaintäyteinen vuosi: oon onnistunut saamaan yhden työpaikan, yhden asunnon ja yhden opiskelupaikan, ja hoitamaan kaikki hölmöt PPS-numero- ynnä muut pankkiasiat. Ulkomailla. Englanniksi. Kuka olis uskonut, etenkin kun jostakin aivan järjettömästi syystä oon edelleen välillä hirveän epävarma englantia puhuessani. Epäilen, ettei mua ymmärretä, kun mulla on niin typerä aksentti ja muutenkaan en edes suomeksi keksi mitään hyvää sanottavaa. (Ilmeisesti mun pitäis mennä jollekin tarinankerrontakurssille opettelemaan vähän anekdootinkerrontaa.) Kuitenkin jollain konstilla oon kaikennäköistä saanut aikaan; ehkä koska oon saanut niin monelta eri taholta apua pyrkimyksissäni. Alkaa vallan vähän itkettää, kun mietin, kuinka kivoja ihmisiä olenkaan vuoden aikana tavannut. Vaan poikaystävää mulla ei silti ole, vaikka jopa Hitlerillä oli tyttöystävä. Luin Internetsistä, että se tarkoittaa, että oon vähemmän viehättävä kuin Hitler, ja se on jo tosi pahasti sanottu. Hitler sentään oli hullu diktaattorimurhaaja... ja käsittääkseni myös kasvissyöjä. Kuulemma etenkin nyt kun oon väittänyt olevani rohkea ja ennakkoluuloton, mun olisi syytä ryhtyä käymään koulun riennoissa ja tavata ihmisiä. Tolkutonta, sanon minä. Vain sen takia, että tulee päästelleeksi toistuvasti tuollaisia hullutuksia suustaan, ei pitäis joutua lähtemään oikeasti ihmisten ilmoille. Siellä on pelottavaa.

Keskittymättä tällä kertaa ongelmiini ulkomaailman kanssa olen laatinut listan tärkeimmistä asioista, joita Irlanti on mulle opettanut tän kuluneen vuoden ja niitä edeltäneiden parin kuukauden aikana. Nämä ovat yleishyödyllisiä ohjenuoria, jotka piristävät surkeatakin päivää ja joita noudattamalla elämä helpottuu huomattavasti tai ainakin on vähemmän vaivalloista ja hankalaa. Lisäksi nautin suunnattomasti listoista ylimalkaan. Helpottaa elämää, jos järjestelee ajatuksensa lineaariseen muotoon, josta voi tarkistaa kohdan kerrallaan ja varmistua, että kaikki on kuten pitääkin.

1. Viski toimii hyvänä yleislääkkeenä monenlaiseen huonoon oloon. Tää on niin yksiselitteisen selkeä homma, että voin vain omasta kokemuksestani toiston nimissä, varmemmaksi vakuudeksi, todeta että se auttaa, mistä hyvänsä olikin kyse. Tällä nimenomaisella hetkelläkin mulla on tilkka Jamesonia mukissa, koska on perjantai ja jollain täytyy saada ajatus kulkemaan.
2. En oo ikinä perunoista välittänyt kovinkaan monen mittayksikön verran, mutta täällä ollessani oon oppinut arvostamaan perunoita aivan uudella tavalla. Garlic & cheese chipsit on aivan taivaallisen hyviä pubista kotiin taipuessa, ja hash browneja parempaa aamiaista ei olekaan, hash browneja ja ketsuppia.
3. James Joyce, Samuel Beckett, Bernard Shaw, Francis Bacon, Louis de Brocq, Jack B. Yeats. Sellainen kysymys vain herää, että minkä ihmeen tähden kaikki edellämainitut ovat miehiä? Kelpo taiteilijoita omilla aloillaan - kirjallisuuden ja kuvataiteen - mutta miksen mä osannut mainita ainoatakaan naistaitelijaa, joka olis mua noiden edellämainittujen tavoin sykähdyttänyt syystä tai toisesta? Varmasti tässäkin maassa on koko joukko eri hyviä naiskirjailijoita ja -kuvataiteilijoita, mun vain on otettava selvää niistä.
4. On kohteliasta pyytää anteeksi, mikäli kahden ihmisen kulkulinjat sattuvat leikkaamaan toisiaan ja tapahtuu fyysinen kohtaaminen. On kohteliasta myös kiittää linjurikuskia, kun nousee kyydistä. Vaikkei jäisikään odottamaan vastausta, on hullumpiakin tapoja noteerata toisen olemassaolo kuin kysyä kuulumisia. Vaan kuinka tämä hämmensikään suomalaisia aivojani alkuun, enkä aina vieläkään ole täysin varma: milloin ne haluavat vastauksen ja milloin eivät? Irlantilaiset tuntuvat olevan melkoisen suulasta porukkaa suomalaisväestöön verrattuna, ja etenkin mun on kovin hankalaa toisinaan luontevasti vain jutustella. Kaikesta siitä jutun määrästä huolimatta ne tuntuvat olevan jollain tavalla melko varautuneita, irlantilaiset; niiden kanssa saattaa tulla eri mainiosti juttuun, ja sitten niistä ei ikinä kuulu. Puuskahdan katkerasti lauseen loppuun.
5. Huvipuistot, hauskimpia paikkoja tuntemassani maailmassa. Niitä vain ei ole täällä: tässä on käynyt se kovin perinteinen ilmiö siitä, että vasta kun jotakin menettää, niin huomaa sen merkityksen. Yksi irlantilainen tuttavani kertoi, ettei ole koskaan ollut vuoristoradassa eikä hyppinyt trampoliinilla. Se on todella surullinen kohtalo. Haluaisin kovasti lähteä Englantiin - muuallekin passaa kyllä mennä - huvipuistoon tämän kevään aikana, viimeksi kesällä olen ollut huvittelemassa. Tää kertoo enemmän Suomesta kuin Irlannista, mutta koska mun oli lähdettävä Irlantiin saakka ymmärtämään huvipuistojen tärkeys, mielestäni tää on erittäin oleellinen kohta listallani. Oon puhunut tästä kovasti ennenkin, mutta en näytä vain pääsevän yli tästä. Kaiken muun pystyn sulattamaan, kuivauskaapittomuuden ja jotenkin kokolattiamatotkin, mutta huvipuistottomuus... Ei.
6. Hyväntekeväisyys: miten musta tuntuu, ettei sitä harrasteta Suomessa yhtä paljoa? Siis onhan meilläkin toki Elämä lapselle -konsertit ja muut, mutta täällä erilaisia hyväntekeväisyysjärjestöjä on aivan sairaasti. Vähän yhdessä jos toisessakin kaupassa on kassalla joku keräyspurkki, jonne voi ylimääräiset kolikkonsa vapauttaa. Charity shoppeja on kadunkulmat täynnä, mikä tietysti ilahduttaa kirpparinkiertelijän mieltä. Ennen joulua kaikki Dublinin ostoskadut ja muut vaikuttavat olevan täynnä koululaisia keräyslippaineen ties minkä hyväksi, ja ne aktiivisesti ja kovaäänisesti tiedottavat keräysaikeitaan niin, että jossain vaiheessa taipuu paineen alla ja ryhtyy luopumaan kukkaron pohjalla kilisevistä dollareistaan kun hävettää vain kulkea ohi. Entä Suomessa? Punaisen Ristin joulupöntöt, ehkä jotain partiolaisia myymässä kalentereitaan, siinä se.
7. Teatterit ja kaupunkifestivaalit, museot ja pubit. Mä olen sen verran pienestä paikasta kotoisin, että pääkaupungin, edes senkin kokoisen kuin Dublin, ihmeet jaksavat ihmetyttää aina vain. Täällä on monenmoista pikkuteatteria, jonne ei maksa montaa rahaa maksa käydä näytelmää katsomassa, ja aina jotain katsottavaa löytyy. Kaupunkifestareita tuntuu olevan tämän tästä, ympäri vuoden, siinä missä Suomessa ei tunnu yhtään mitään tapahtuvan talvisaikaan. Reiluuden nimissä kai täytyy muistaa mainita, että eipä täällä kunnon talvea tosin olekaan. Moni museo on ilmainen, ja vaikka suosikkini oon kiertänyt moneen kertaan, passaa pistäytyä aina kerta toisensa jälkeen, niihin kun ilmaantuu uusia juttuja aina silloin tällöin. Pubit, no, pubeissa saa olutta ja pubeissa on hauskaa. Liian pitkäksi venähtäneet illat eivät ole missään valtakunnassa järin hauskoja; taksin metsästäminen ei ikinä ole puoli neljän aikaan yöllä mitään miellyttävää hommaa. (Olkaa hyvät ja huomatkaa, että olin ottamassa taksia jopa tässä hypoteettisessa skenaariossa, enkä lähtemässä yksin jalkaisin hortoilemaan kotiin edes sitä puolen tunnin kävelymatkaa. Vuosi siihen meni, mutta taidan olla vihdoinkin oppinut, että yksin kotiin käveleminen yöaikaan ei ole hyvä idea.) En tiedä, onko tämä yksinomaan Irlannin aiheuttamaa, vai voisko olla niinkin, että oon oppinut täysi-ikäistymistä seuranneiden vuosien jälkeen nauttimaan alkoholivirvokkeita vähän kohtuullisemmin (mikä vitsi). Yhtä kaikki voin mennä pubiin myös niin, että juon vähän olutta ja palaan kotiin nukkumaan nolaamatta, lähettelemättä viestejä ihmisille, jotka eivät tahdo saada olutvetoisia viestejäni, menettämättä muistia, läikyttämättä tai rikkomatta.
8. Tämä menee hieman samaan kategoriaan kuin huvipuistotkin eli "just sen tahtoo, mitä ei käden ulottuvilla ole" paitsi että tämän pitäis olla aivan ilmiselvää kaikelle kansalle missä tahansa maailmankolkassa, ilmaisen terveydenhoidon nimittäin. No, eihän se Suomessakaan tietysti ihan maksutonta ole, mutta muistelen maksaneeni terveyskeskus- ja hammaslääkärikäynneistä hieman toistakymmentä rahaa. Täällä en edes tiedä kuinka paljon moisesta lystistä saa maksaa, koska oon päättäväisesti kieltäytynyt tulemasta sairaaksi, mutta enemmän se kuitenkin on. Sama pätee koulutukseen, ja välillä kyseenalaistankin päätökseni maksaa lukukausimaksuja täällä, kun Suomessa voisin käyttää saman rahan viiniin ja hummukseen. Puhumattakaan Suomen koulutuksen tasosta... pistää miettimään, mitä hittoa täällä oikein teen, kunnes muistan suppeat suomalaiset ja keravalaiset kaljaturistit ja sen, kuinka en olis ikinä saanut elämässäni mitään aikaan jos olisin jäänyt elämään kassaneidin yksitoikkoista elämää.
9. Itsepalvelukassat on huikea keksintö ja niiden ilosanomaa tulis levittää. Hyvä on, ketä mä pystyn huijaamaan. Ne ovat huikea keksintö niin kauan, kun ei vahingossa osu johonkin, ja se laite ei ala huutaa. Please wait for assistance, voiko pahaenteisempää lausahdusta kuullakaan kauppareissulla. Sitten siihen jää jumiin, kun minkäänlaista avustajaa ei kuulu, ja ihmiset jonossa mulkoilevat. Unexpected item in the bagging area. Mä en edes koskenut koko bagging areaan, miksi se väittää mulle tuollaisia se laite. Please take your items. Luuletko todella, että maksan ruokaostokset, mutta jätän ne siihen kassalle; otan ne jahka kerkiän! Näitä pikkuriikkisiä vaaranpaikkoja lukuunottamatta on niin helppoa käydä kaupassa, kun ei tarvitse kanssahenkilön kanssa asioida. Onnistun aina hukkaamaan lompakkoni laukun syövereihin just sillä hetkellä, kun pitäis ostokset maksaa tai sitten tiputtamaan rahani pitkin lattioita. Teen sen mieluummin laitteen kuin ihmisen edessä. Huolestuin vähäsen, kun Parnell Streetin Tescoon pystytettiin itsepalvelukassat, kun tuli mieleen, korvaako kone tässä ihmisen ja saavatko entiset kassaneidit ja -herrat kenkää. Sitten tuli mieleen, etteivät ne varmaan. Siellä on aina vähän sen näköistä, että hyllyjä passais täyttää, ja kyllähän ne partioivat siellä niiden itsepalvelukassojenkin lähellä, avustamassa.
10. Yksin asuminen, varsinkaan näin opiskelijana, ei ole mikään selviö. Mulle tulee tasan yksi ihminen mieleen, jonka tiedän asuvan yksin, ja sekin on aika kummallinen. Kaikki muut tuttuni jakavat talon tai asuvat toisten puoliskoidensa kanssa, koulusta jokunen asuu edelleen vanhemmillaan. Toki Suomessakin on, ainakin isoimmissa yliopistokaupungeissa, kaikenlaisia opiskelija-asuntoratkaisuja, soluja ja muita, mutta siinä ei ole silti mitään tavatonta, jos joku asuu yksin. Luulen, että Suomessa taloudelliset syyt enemmän kuin mikään muu ovat peruste näille yhteisasumuksille, siinä missä täällä kyllä halutessaan onnistuis löytämään aivan kelvollisen yksiön, mutta musta vähän tuntuu, etteivät nämä ehkä halua onnistua siinä. Ehkä ne viihtyvät paremmin, kun ympärillä on muita ihmisiä, vaikkakin sitten tuntemattomia. Välillä mietin, että mullekin saattais tehdä hyvää jonkinlainen talonjakaminen: oon monessa asiassa yrittänyt poistua mukavuusalueeltani tämän kuluneen vuoden aikana, sanokaamme esimerkiksi muuttamalla maasta, mutta kuitenkin jatkoin yksiöasumistani entiseen malliin. Aiemmin olisin ennemmin syönyt omat varpaani kuin jakanut huoneiston jonkun kanssa, mutta nyt se on ihan mahdollinen vaihtoehto. Jotkut näistä jaetuista taloista, joissa olen vieraillut, ovat jopa vaikuttaneet ihan rennoilta paikoilta, sellaisilta, ettei haittaisi, vaikka vastaavassa asuisikin. Ylimalkaan, tätä voi olla kovin vaikea uskoa, erityisesti kun ottaa huomioon tämänhetkiset sosiaaliset hankaluuteni, muiden ihmisten vertaisseurasta on tullut mulle tärkeämpää kuin ennen. Se saattaa olla osasyy kaikenlaiseen epämääräiseen, mitä viime aikoina on päässäni vilissyt: oon ehkä aina ollut sosiaalisesti vähän erikoinen, mutta sillä ei ole ennen tätä ollut ehkä sitten niin väliä.

Niin, olen paksupäinen. Tällaisia asioita mun oli lähdettävä ulkomaille huomaamaan ja löytämään. Ehkä joku fiksu havaitsee ne Suomessakin, mutta on asioita, joita en olis ikinä ymmärtänyt, jollen olis ottanut ja lähtenyt. Kaikkein parasta ja samanaikaisesti pelottavinta on, että oon vasta vähän aikaa ollut täällä: mitä musta tulee toisen vuoden kuluttua? Kolmannen? Viidennen? Kymmenennen? Jokohan siinä vaiheessa olen saanut tarpeekseni ja palannut Suomeen? Entäpä jos en olekaan? En tiedä, kumpi vaihtoehto on hurjempi.