Kotona kotona

Onpa hyvä tovi ehtinyt vierähtää siitä, kun oon viimeksi kirjoittanut tänne tai minnekään muuallekaan yhtään mitään. En oikein edes osannut päättää, kuinka aloitan. Kokeilin iloluontoista tervehdystä "Hyvää uutta vuotta, toverit!" mutta se tuntui vähän väkinäiseltä. Yksinkertaisempi "Terve!" tuntui sekin vähän teennäiseltä, etenkin kun "terve" ei oikein tunnu sopivan mun verbaaliseen ilmaisuun. On ollut vähän kaikenlaista kiirettä: lukukauden päättäviä kokeita, paniikkikohtauksia, unettomuutta ja muuta hauskaa. En oo oikein ollut parhaimmillani tässä viime viikkojen tai edes kuukausien aikana. Onneksi, hyvät ystäväni, se tulee tänä vuonna muuttumaan: olen laatinut kymmenkohtaisen ohjelman vuodelle 2014, johon kuuluu diabeteksen välttäminen (yks yö en saanut unta, joten menin Internetsiin ja aloin epäillä, että mulle on kehittymässä diabetes - mutta ei tää kyllä mikään vitsi ole, mun elämäntavat on tosi huonot; viiniä ja laulua vaan, paitsi etten mä kyllä pahemmin laula), ituhippipisteiden kerääminen, shakinpeluun sekä karjalanpiirakoiden valmistuksen opettelu, nälkäisen hengen päihittäminen, sosiaalisemmaksi ryhtyminen ja osa-aikatyön löytäminen. Nää on ikään kuin ne päälinjat, joiden mukaan alkavan vuoteni rakennan. Niiden paniikkien tiimoilta tarvinnee kyllä varmaan tehdä jotakin muutakin, mutta muuten oon vallankin tyytyväinen uuden vuoden toimintasuunnitelmaani. Ituhippipisteitä. Karjalanpiirakoita. Mmmhh. Mmhh.

En valitettavasti ole kuitenkaan viimeistellystä listastani huolimatta saavuttanut järin suurta menestystä tavoitteideni parissa. Suurimman osan vuodesta 2014 oon nukkunut, varmaan tää on jonkinlaista aikaerorasitusta. Suomen ja Irlannin kellonaikain välillä sentään on kahden tunnin ero. Uudenvuodenaaton aamuna pääsin perille Dubliniin vaivalloisen matkan jälkeen. Niin vaivalloinen se oli, ettei oo toista ollutkaan; tehdäkseni tilaa kirjoilleni kapsäkissä kerrospukeuduin huolellisesti vaan valitettavasti mun oli uudelleenpakattava lähtöselvityksessä Helsinki-Vantaalla, ja erittäin cool olkihattuni ei mahtunut enää laukkuun. Ratkaisin asian iskemällä sen päähäni sen näköisenä, että mun olikin tarkoitus hikoilla kahden neuletakin alla kesähattu päässä. Ikään kuin tässä matkatavara-asiassa ei olis ollut kylliksi haastetta, olin fiksuna tyttönä varannut semmoiset lennot, joilla sain yön yli odottaa jatkolentoa Kööpenhaminan lentokentällä.

Kotiin päästyä ei montaa hetkeä mennyt, kun kuorsasin ja kuolasin täyttä päätä. Olisin varmaan nukkunut seuraavaan vuoteen, jolleivat eräät ystävälliset sielut olleet kokeneet aiheelliseksi vähän herätellä mua. Vuosi vaihtui pubissa ilman raketteja, mutta tulipa lähdettyä ulos ja melko varmasti myös vähän tanssittua. Taisin esitellä vähän Länsi-Vantaalla oppimiani tanssiliikkeitä ja esittelin uuden nuorisolaisilmauksenkin: krebaa. Niin ne tätä nykyä ainakin edellämainitussa sijainnissa sanovat, kun lähtevät ulos, lähtevät krebaamaan eli kreisibailaamaan. Mun mielestä toi on huikeata.

Niin, se Suomi, siellä oli... omituista, erikoista, yllättävää. Ei mulla ole sanoja kuvailemaan sitä. Noin vuoden sieltä oon ollut muilla mailla, ja toisaalta kaikki oli niin kuin ennenkin, toisaalta taas ei. Meillä kotona kaikki oli nyt rauhoittavalla tavalla samanlaista kuin aina. Keravalaiset kaljaturistit Tikkurilan asemalla odottamassa viimeistä T-junaa olivat myös samanlaisia kuin aina. VR:n kyytiin hyppääminen ylimalkaan oli samanlainen kokemus kuin aina, sitä lukuunottamatta, etteivät ne halunneet myöntää mulle opiskelija-alennusta junalipusta, koska mulla on ulkomaalainen opiskelijakortti. Opiskelija-alennuksen saamiseksi täytyy olla VR:n hyväksymä opiskelijakortti, kuulemma. Entä ulkomaiset opiskelijat, jotka tulevat Suomeen vähän lomailemaan? Raivostuttavaa! Raivostuttavaa! Suppeat sisäsiittoiset veeärläiset!

Moni asia näytti samalta, vaan ei tuntunut yhtään samalta. Nokkela varmaan vetää tästä sellaisen johtopäätöksen, että se johtuu siitä, että musta ei tunnu enää samalta. Luulen voivani olla samaa mieltä. Podin kuitenkin jonkinlaista välitöntä koti-ikävää, halusin jäädä Suomeen kirjahyllyni ja miltälie isosukulaiselta perityn kirstuni ja Ikean lamppuni kanssa. Voisin ajella raitiovaunulla Helsingin yliopistolle suorittamaan opintojani, ja käydä keskustan Herkussa haistelemassa tuoretta leipää mitään kuitenkaan ikinä ostamatta. Kummipoikani jättämisestä tuhannesti hajonnut sydämeni korjaantuisi, kun voisin käydä tervehtimässä sitä tämän tästä. Kaikki tämä sai mun pään aivan pyörälle, ja herra yksin tietää, mitä kaikkea jo suunnittelin parin kolmen vuoden päästä koittavalle tulevaisuudelle, kun oon saanut BA:ni.

Sitten tulin kotiin ja kaikki nämä ajatukset katkesivat aivan kesken lauseen. Jo heti uudenvuodenaattona hortoillessani puoliunessa Camden Streetille juhlan viettoon olin iloinen, että olin kotona. Ei tarvinne ryhtyä erittelemää kyseisen käsitteen merkitystä sen syvällisemmin: koti on koti. En voi kehua pohjoispuolen näkkäripopulaatiota juurikaan keravalaisia kaljaturisteja miellyttävämmiksi, mutta yhtä kaikki mulla oli kyseenalaistamattoman hyvä olo tungeksia rahvaan lävitse George's Streetia ylös. Sitä vastoin Suomessa käydessäni oli tosi sekalainen olo; vähän haikean nostalginen, toisaalta suorastaan muukalaismainen. En osais juuri nyt lainkaan kuvitella palaavani Suomeen pysyvästi, joskin oon melkoisen varma, että kyllä se jossain hamassa tuntemattomassa ajassa vielä tapahtuu. Meen sinne sitten kuolemaan viimeistään.

Tällainen pieni loppukommentti on kyllä tehtävä: mähän olen tavattoman herkkä kaikenlaisille vaikutteille. Elokuussakin, kun kävin Lontoossa, olin jo aivan varma, että meen sinne tekemään maisterintutkintoni. Nyt, puolta vuotta myöhemmin, näkemykseni asiasta on jotakuinkin no jaa, ah well... mutta hauskaa tulee sitten siitä, kun siellä uudestaan pistäydyn ensi viikolla.

Mä taidan aina väittää kunnostautuvani kirjoittamisen kanssa ja niin aion tehdä nytkin. Kirjoittaminen tekee hyvää. Suoraan sanottuna, nyt kun on hyvät muutama viikko tapahtunut niin, että hädin tuskin muutaman lauseen oon saanut päiväkirjaanikaan rapsutettua, suorastaan vähän kammotti ryhtyä kirjoittamaan mitään. Odottamattoman kivutontä tämä oli, näemmä tarvitsi vain ryhtyä. Kymmenkohtaisen uuden vuoden listani päättää bonuskohta - nimesin sen bonuskohdaksi, koska yksitoistakohtainen lista vaan ei ole yhtä iskevä kuin kymmenkohtainen - joka on blogin kanssa kunnostautuminen. Ajatelkaas, jos tästä tulis kunnon  blogi, jonka kirjoittaja kykenee aktiiviseen päivittämiseen ja kaiken lisäksi jonkin kekseliäänhauskan ja älykkäänsutjakan teeman tiimoilta. Wow, so blog, much writing, very amazing. (En oo tosta läheskään niin pahoillani kuin mun varmaan pitäisi. Sanovat, että doge on kuollut, mulle se on hyvinkin elossa yhä.)