Ihanista naisista

Tätä kirjoittaessani makaan sängyllä hikisenä ja haisevana, jalat hiekkaisina ja tukka likaisena ja auttamattomasti takussa - voi olla, että joudun peräti ottamaan sakset käteen päästäkeni takuista. Hartiat on arat ja nenään sattuu, täysi mysteeri minkä tähden. Kynsien alla on tuntematonta ainesta ja toissapäivän ripsivärit on silmien alla kuin milläkin vampyyrilla. Puhelin on myös ollut liki kaks päivää kuolleena, joten kellonaikaa on vain arvailtu ja kyselty tutuilta ja tuntemattomilta. Lienenkö ollut kotona tuntiakaan, ja jo nyt tekis mieli takaisin!

Kuten jo edellä mainittu, melko suuren osan ajasta kelloaika oli tuntematon tai "varmaan jotain kolme kun se oli vähän aikaa sitten puol kolme". Tästä syystä en yritäkään mitään kronologista kerrontaa, se yritys tulee epäonnistumaan heti perjantain jälkeen. Kaikki alkoi torstaina, kun pakkasin reppuni ja kassini ja heitin makuupussin olalle ja läksin taivaltamaan toverieni asumukselle, josta aamulla tuli kyyti hakemaan meitä Laoisiin, reilun tunnin ajomatkan päähän Dublinista, jossa viikonlopun ajan vallitsi pieni musiikkifestivaali nimeltä Electric Picnic.

Parin mutkan kautta päästiin vihdoinkin perille - mutkat selittyy sillä, että laatikkoviintä sai käydä etsimässä neljästä eri liikkeestä ennen kuin löytyi, hoh hoh. Pystytettiin telttoja ja rakennettiin leiriä ja ylimalkaan voin kaiketi jotakuinkin kaikkien puolesta todeta, että oltiin myös aika tyytyväisiä ja hyvillä mielin. Haluaisin myös täsmentää, että passiivin käytöstä huolimatta olin aktiivisesti pystyttämässä omaa telttaani. Ennen kuin ehdin retostella enemmän, pitänee kai lisätä, että se lainatelttani oli popup-versio ja siinä ei liiemmin pystyttämistä ollut. Mutta köytin teltan niillä naruilla maahan, itse.

Kuinka jästit telttailevat!

Perjantaina ei mitään hirveän jännää musiikkimielessä tapahtunut, pyörittiin vähän ympäriinsä katsomassa sitä sun tätä ja päätettiin mennä aikaisin nukkumaan. Aikaisin saattoi mahdollisesti olla joskus yhden tienoilla. Oli kyllä pirun kylmä! Niin kylmä, että huolimatta upeasti pystytetystä teltastani ryömin kolmanneks naapuritelttaan, jota ei kyllä selkeesti oo tarkoitettu kolmen käyttöön. Ihan suoraan sanottu yhteen viikonloppuun mahtui niin paljon kaikkea ja mitä tahansa, etten enää muista koko perjantaita. Ei me mitään hirveän merkittävää taidettu tehdä.

Mä nyt tietysti haltioiduin ihan täysin, kun näin sen paikan ensimmäistä kertaa. Alkuun olin ihan myyty, miten iso se paikka on - ei se loppujen lopuksi mikään tolkuttoman suuri kuitenkaan taida olla. Mut en mä vaan moisia oo muualla nähnyt, se on Suomen festareilla. Värejä ja lippuja ja viirejä ja valoja; lampunvarjostimista koottuja valoja; laivanmallinen lava; laudoista rakennettu torvi erään lavan yllä ja samaan hengenvetoon haluaisin huomauttaa, että kyseinen lava oli Body & Soul -alueen main stage ja se oli kuopassa. Oli huvittelulaitteita, lauantaina pistettiin elämä risaiseksi ja mentiin törmäilyautoihin. Trailer parkissa myytiin häämekkoja, ja ei ollut yks eikä kaks hääpukuista jolppia, kun tuli vastaan viikonlopun aikana. Siellä on satunnaisesti ripoteltuja kahden istuttavia penkkejä katoksen kera; kaikki tuollaiset yksityiskohdat olivat tavattoman herttaisia ja eritoten pimeän aikaan oli ihan lumoutunut valoista, erivärisistä valoista ja kuvioista. Jos puhelimeni akku olis kestänyt pidempään kuin lauantaihin, olisin varmana kerrankin ottanut kuvia vaan kohtalo tai vähemmän dramaattisemmin mutta realistisemmin nykyteknologian rajoitukset estivät sen tällä kertaa.

Kuoppa, jossa otin ilmiömäiset päikkärit!

Body & Soul! Main stage!

 

Ensimmäinen yö oli hirveä nukkua, kylmä, reppu ei toiminut tyynynä, päätä särki, loputon musiikki ja epämääräinen älämölö festarialueelta. Tuntui, kuin en olis nukkunut lainkaan, vaikka pakkohan mun oli jotenkin torkahdella. Olo ei ollut reippain lauantaiaamuna, mutta aamupalan, pienten päikkäreitten ja Mindfield-alueella pyörähtämisen jälkeen piristyin melkein silmänräpäyksessä. Mindfieldissä oli yhtä jos toista kirjallisuus-, teatteri- ja spoken word -hölynpölyä ja jotain aktivistihullutuksia myöskin, kirjoitin nimeni ovenkokoiseen postikorttiin Egyptin naisille, tietysti ihan onnessani, sanomattakin kai selvää. Sunnuntaina menin kuuntelemaan Literary Stagelle Eoin Colferia, koska mun sisällä tulee ikuisesti asumaan pieni Artemis Fowl -nörtti. Se oli tosi hauska mies, hyvin hassu, en pettynyt muuhun kuin siihen et oli jouduttava liikkelle vaikka se oli vielä kesken, toisaalla samaan aikaan soitti Tieranniesaur, joka on melkoisen letkeetä ja aivan eilispäivänä eli sunnuntaina tulin siihen tulokseen, että pidän siitä.

Palatakseni lauantaihin, vaadin päästä katsomaan Ellie Gouldingia, siihen oli vähän pettynyt. Luulin, että tykkään siitä, mutta kävikin ilmi, etten tykkää kuin muutamasta hassusta biisistä mutta katsoin sen lystin kuitenkin loppuun. Sit oli kai jotakin välissä, ei selkeesti mitään kovin merkittävää, ja Björk! Se oli ihana nainen, vaikka luulin etten välitä hirveesti sen musiikista mutta se on vähän semmoinen mielenkiintoinen kaveri. Olihan se, ihana aksentti ja ärrät, lovely girrls, se on kyllä siinä määrin omalaatuinen persoona et ei paljoo mitään rajoja! Ihanat naiset tais jotenkin olla aika keskeinen teema koko viikonlopun aikana, käytiin katsomassa myös Deap Vallya, ne on kaks amerikkalaista naista, jotka soittaa kitaraa ja rumpuja hajareisin minihameessa ja on aivan loistavia. Ystävätärtäni lainaten voi vaan todeta, että jos olis lesbo, vois ottaa kumman tahansa niistä.

Myöhemmin illalla soitti kanssa joku suomalainen, ermh, artisti, HK 119. Se vasta olikin mielenkiintoinen tapaus ja siis aika välitön ensivaikutelma oli että siinäpä on omituinen täti. (Taustatutkimus, onnistuneiden festareiden aa ja oo ja muutkin kirjaimet.) Oltiin vähän naureskeltu itseksemme kaikelle sille merkillisyydelle ja päätetty, että kyllähän sinne pitää mennä hihkumaan juttuja suomeksi. Niinpä mentiin ja mahdollisesti jouduttiin vähän syömään sanojamme; se oli oikeasti aika hauskaa! Enkä nyt edes tarkoita sellaista hauskaa kun on dissata hipstereitä vaan siis aidosti varsin hauskaa.

Tiedä minne loppuilta siitä edes meni. Huviajeluun törmäilyautolla nyt ainakin, syömiseen kenties myös. Taidettiin haahuilla Salty Dogille, lavalle joka on laiva! Laiva, lava, laiva, metsän keskellä! Onks parempaa! Mulla menee tässä vaiheessa päivät aivan sekaisin, en enää tiedä, mitä tapahtui milloinki. Väliäkö tuolla! Sunnuntai oli kuitenkin se päivä, jota olin eniten odottanut, ja siitä muutaman sanasen voisin jakaa. Aamu oli aika hankala; aamut yleensäkin ovat, mutta herätä kylmänkosteasta teltasta on ihan oma lukunsa, vaikka olin luovuttanut ja rupsahtanut lievästi keski-ikäiseen menettelytapaan ja pistänyt korvatulpat yöksi. Auttoivat ne vähän siihen meteliin, kun nuorisolaiset rellestivät läpi yön, siinä missä itse taisin viimeisen kerran katsoa kelloa neljän maissa ennen nukahtamista.

Yhtä kaikki, se sunnuntai, ihmeellinen sunnuntai! Kun oli selvitty hereille, suunnattiin aamupalalle ja sen jälkeen taisin ottaa pienet torkut peräti. Lauantaina otin pienet tirsat Body & Soulin main stagella, röhnötin siellä kuopan rinteessä ja oli tosi mukavat oltavat. Tuun muistelemaan niitä nokosia vielä pitkään! Sunnuntaina sitten kävin sitä Eion Colferia kuulemassa ja Tieranniesaurta ja Noah and the Whalea! Niitäkin kuulin ensimmäisen kerran varmaan viikkoa ennen koko Picniciä, mut aika äkkiä päätin, että pidän niistäkin. Nooa ja Valas! Nooa ja Valas! Franz Ferdinand myöhemmin illalla! Franz Ferdinand! Ärsytti vaan ihan pirusti ne muut ihmiset siellä, nuorisolaiset, riehumassa edessä ja kantamassa kavereita olkapäillä, niin ettei nähnyt mitään ja tönimässä ja kaikkee. Pyh. Sunnuntaina soitti myös Eels, joista, ylläripylläri, en ollut kuullut aiemmin. Mut en voinut olla pitämättä; ne oli tosi hassuja yhteneväisissä parroissa ja verkkariasuissa. Pari nooajavalaslaista oli myös katsomassa Eelsiä, kulutin varmaan yhtä paljon aikaa lavalle katsomiseen kuin olkani yli kurkkimiseen, koska niinhän fiksu ihminen toimii. Kurkkii Nooaa ja valasta kuin mikäkin paranoidi sekopää.

En oo aivan varma, mikä tai milloin, mutta tää on sen verran masee kapistus, etten kyseenalaista motiivejani kuvata sitä. Oli muuten viimeinen Electric Picnic -kuva, jonka puhelimestani löysin.

Mähän en oo mikään valokuvaajaihme. Niin kuin näkyy. Mut minkäs teet. Lisäksi mulla kesti tolkuttoman kauan saada tääkin tekstinmokona kasaan, alkava yliopisto on hiemannut vienyt huomiota ja voimia ja vaatinut ylimalkaan aikaa ja vaivaa. Mutta pidin Electric Picnicistä tavottamasti, siitähän on siis jo liki pari viikkoa, mutta mulla on edelleen ranneke kiinni vaikka se on epäkäytännöllisin kapistus ikinä. Ensimmäinen telttailufestarini, ihanaa ja kamalaa samanaikasesti, ihanaa kaikessa kamaluudessaan. Taidan odottaa jo ens vuotta! Yksi juttu vielä (yksikö vain... ahahha):