Missä oon ollut

Eilen illalla palasin takaisin normaalielämään huikeelta viiden päivän lomaltani, tuntui aika julmalta ja oli ahdistavaa. Ehdin jo tottua mitä aurinkoisimpaan Helsinkiin, ja yhtäkkiä oonkin takaisin sateisessa Dublinissa. Ei tosin montaa kotvasta kestänyt, kun olin taas tyytyväinen Dubliniin - kävin ruokakaupassa, siunattu Tesco, josta saa myös piilarinestettä! Käsittämätöntä, miten tuollaisetkin näennäisen merkityksettömät seikat vaikuttavat.

Tässä vois yrittää veistellä jotakin nokkelaa ympyrän sulkeutumistyyppistä -kerrontaa, mun matkani Helsinki-Vantaalle alkoi nimittäin varsin hankalasti just piilariongelman tiimoilta. Menin keskiviikon ja torstain väliseksi yöksi vastatuoreen avioparin asuntoon, olivat jättäneet mulle avaimen lentäessään jo edeltä Suomeen. Noudin viimeiset häätarvikkeet, ja suunnittelin ottavani suoraan linjurin lentokentälle aamulla. Kävin vähän oluella keskiviikkoiltana, ja sit kotiin päästyäni piilareiden poistaminen silmistä osoittautuikin yllättävän haastavaksi suoritukseksi, ja hukkasin toisen piilarini siinä rytäkässä jonnekin. Tiedä miten sekin on mahdollista, ikinä en oo siinä onnistunut ja haluaisin myös saada huomauttaa, että niitä mallasvirvokkeita en ollut nauttinut niin paljoa, että siitä olis toimintakyvylle tapahtunut mitään vakavaa haittaa. Yhtä kaikki, se piilari sitten hukkaantui jonnekin, ja tajusin vasta aamulla, että vaikka luulin, etten ollut saanut sitä raavittua silmästä, niin oli kumminkin käynyt. Tavoistani poiketen en ollut tehnyt listaa ennen pakkaamista, joten olin sit autaana unohtanut varapiilarit kotiin. Nopean arvioinnin ja rivakan päätöksenteon seurauksena tulin siihen tulokseen, että yksisilmäisyys ei kovin pitkälle kantais, joten ainoaks vaihtoehdoks jäi napata taksi alle, piipahtaa kotona hakemassa ne hootanan varalinssit ja siitä jatkaa lentokentälle.

Lentokentällä sit jossakin vaiheessa alkoi toinen silmä, se joka ei ollut kokenut tätä piilaritragediaa, vuotaa tämän tästä ja sitä sit jatkui koko päivän. Varmaan jotain roskaa mennyt jonnekin, mitälie, joka tapauksessa sen vuotavan silmäni kanssa istuin hyvät neljä tuntia tai niillä main odottamassa jatkolentoa Oslon lentokentällä ja pyyhkimässä kyyneleitä. Tässä vasta tällä nimenomaisella kellonlyönnillä tätä kirjoittaessani ymmärsin, et olisin voinut vaihtaa piilarini silloin ja säästyä monenmoisilta epämukavuudentunteilta. Koska kukaan ei ollut mulle tätä vaihtoehtoa kertomassa, ei se mulle tietenkään juolahtanut mieleen millään muotoa. Tuskaisen pitkän päivän jälkeen olin joskus yhdentoista huitteilla Helsinki-Vantaalla.

Perjantaina ryhdyin kaakunlaadintaan, en muista miten se keskustelu alkuaan meni, mutta yhtä kaikki päädyin vastuuseen hääkakusta. Saatoin puhua itseäni siihen toimeen, mutta puhtaasti vahingossa. Kävin myös tervehtimässä reilun vuoden ikäistä kummipoikaa ja sen äitiä, hellyttävä poika, pitää ääntä ja juoksee. Puri mua jalkaan, kun vastasin erääseen puheluun kesken vierailun, mikä lie mielenilmaus sekin oli, pureminen. Siitä seuraavaks jatkoin matkaa Alppilaan syömään hääseurueen kera. Ah raitiovaunuajelun huumaa! Olin alkuun ehkä vähän hätäännyksissä, osaanko käyttäytyä ja harrastaa soveliasta pöytäkeskustelua, en oo moisessa kamalan hyvä. Taisin kuitenkin onnistua ainakin pyrkimyksessä olla herättämättä kulmakarvain kohottelua ja silmäinpyörittelyä, ruoka oli hyvää ja olo kaiken kaikkiaan tyytyväinen Helsinkiin ja lomaan ja varsinkin siihen, että olivat huolineet mut mukaan kaikista omituisista piirteistäni huolimatta (ei jäänyt keskustelematta mun kyvyttömyys ymmärtää that's what she said -vitsejä). Ilta jatkui ja tie vei karaokenlaulantaan ja loppujen lopuksi T-junalla kotiin, mikä oli niin karmaiseva muistutus menneestä elämästä, että se oli suorastaan nostalgista.

Lauantaina jatkui kakkuoperaatio, ei sujunut ihan vaikeuksitta tai avunpyynnöittä; todellisuudessa äidilleni kuuluu varmaan puolet kunniasta ja kehuista, joita ne kakut sitten viimein saivat. (Toivottavasti olivat oikeasti tosissaan, olin ihan kauhuissani, miten noloa olis, jos hääkakku olis kamalan pahaa.) Kamalan stressaavaa oli viimeiset tunti pari ennen vieraiden saapumista varsinaiselle hääpaikalle, ja mä en sentään ollut häidenvalmistelussa kuin epävirallinen apuri. Bestmanin katoamisesta ja mahdollisesta väärässä linja-autossa olemisesta huolimatta kaikki tais mennä paremmin kuin hyvin loppujen lopuks, hyvät kemut! Haastavaa oli taas kyllä jutustelu muiden häävieraiden kanssa ja ylipäätään oleminen, kun epävarma mutta voimakkaan vainoharhainen persoonallisuudenpuoliskoni meinas ottaa vallan. Viikonlopusta lähtien oon ollut vähän sätkyllä tuulella, päätin syyttää hormoneita taas kerran, ne ovat monen pahan ja useiden virhearviointien alku ja juuri.

Itkeskelin vähän puheiden aikana, itkeskelin myös ensimmäisen tanssin aikana. Se oli kuin elokuvista tai kirjoista, en tiennyt, että sellaista voi ollakaan! Joskaan en osaa välttämättä aivan objektiivisesti tätä suhteuttaa, edellisistä häistä on jotakuinkin puolitoista vuosikymmentä. Enkä olis muuten osannut sitäkään arvata, että mikään tällainen herättäis näin suuria tunteita, aiemmin ystävieni pariutumisaikeet eivät oo kovinkaan suuresti mua hetkauttaneet, sitä ne tekevät, nuorisolaiset, pyrkivät pistämään hynttyyt yhteen. Pitääkseni kerronnan edes likipitäen kronologisena palaisin siihen kohtaan, jossa toivuin kyyneleitä aiheuttaneistani puheista ja joita seurasi tietovisailua ja saunaa ja karaokea ja vielä vähän lisää virvokkeita. Jossain vaiheessa joku taivaalliselta voimalta vaikuttanut taho lähetti takseja hakemaan Bottalle jatkamaan juhlia. Oon ehkä päästänyt itseäni vähän lipsumaan, kun viimeiseen junaan ehtiminen jäi vain aikomukseksi, vaikka aina ennen oon raudanlujalla päättäväisyydellä onnistunut aina konstilla taikka toisella pääsemään siihen viimeiseen kotiin vievään kulkuneuvoon. Dublin on ehkä laiskistanut mua, asun kävelymatkan päässä kaikkialta, minne ylipäätään mistään syystä olisin menossa. Hiippailin sitten ylimääräisenä yhteen katajanokkalaiseen hostelliin, erikoinen kokemus sinänsä.

Seuraavana päivänä kävin treffaamassa isovanhempiani ja iltasella vietettiin hyvät kolme tuntia Linnanmäellä. Lintsinmäki! Lintsinmäki! Lintsinmäki! Juhuu! Mun kanssa jotakuinkin samalla tasolla tais olla muuan seitsenkesäinen (vai kahdeksan sittenkin?) nuori mies, joka juoksi taukoamatta paikasta toiseen ja kiipeili ja keikkui kaikissa mahdollisissa aidoissa. Viimeisessä laitteessa juuri ennen sulkemisaikaa multa tosin oltiin evätä pääsy huvittelemaan; yhtäkkiä hetkeä aiemmin huomasin, että mun kengät on täysin rikki, pohjat molemmista popoista puoliks irti. Oli sitten toiset kengät viikon sisään hajoamassa - mä vielä olin kotona tosi tyytyväinen löytäessäni ne vanhemmilleni varastoimieni tavaroiden joukosta. Tää jos mikä kenties todistaa, että on aika lakata ostelemasta halpiskenkiä.

Tää hääkertomus nyt tais tulla ulos kovin mun itseni näkökulmasta, annattehan anteeksi itsekeskeinen tarinankertomiseni. Oon tavattoman onnellinen tän pariskunnan puolesta, en osaa sanoin kuvailla ja mä sentään olen suhteellisen lahjakas jaarittelija. Ne olivat ensimmäiset ihmiset, joihin tutustuin Dublinissa ja jotka tarjosivat ruokaa, virvokkeita ja yöpaikan aina tämän tästä, jotka pakottivat soittelemaan työpaikkoihin ja asuntoihin. En olis täällä kyllä paljon mihinkään yksinäni päässyt, ja en tajua edelleenkään, miten mulla kävi niin hyvä tuuri, että tää nimenomainen ystävättäreni sattui tylsistyneenä töissä lueskelemaan blogeja ja törmäämään tähän. Oon näköjään harvinaisen tunteellisella tuulella nyt, mutta tämmöinen poissatolaltainen mielentila vaikuttaa nyt olevan melkomoisen hallitseva tällä hetkellä.

Tälleen viimetteeksi aivan eri asiasta. Nythän on niin, että tässä sekopäisessä mielentilassani oon alkanut jälleen kyseenalaista tätä blogia ja sen sisältöä suuresti ja vaikuttaa siltä, että sisältöä ei oo määrällisesti eikä laadullisesti mitenkään merkittävän paljoa ollut. Pfyf, laadullisesti etenkään. Tässä nyt on kuitenkin sekin näkökulma, että pimahtaisin vielä pahemmin, jollen sais kirjoitettua juttuja aina silloin tällöin ja vaikuttaa siltä myös, että mulla on jokin kummallinen tarve tyrkyttää näitä jaaritelmiani muiden luettaviksi. Luulen, että jatkan kirjoittamista, koska en osaa olla kirjoittamattakaan, mutta mun ehkä täytyy hieman miettiä, mitä sitä nyt oikein kannattaa kirjoittaa ja mitä ei ja vähän myös, että minkä tähden. Nythän mä en oo ajatellut paljon mitään, ja sen kyllä huomaa. Jotain täytyis tehdä siis asialle, oon vähän huono ajattelemaan niin saattaa kestää tovi, ennen kuin tiedä, mitä se tarkkaan ottaen olis. Kunhan nyt ilmoitin, että aion ajatella.

Itkekää kanssani!